Kielitreenit

Ajokortti onkin tosiaan taskussa, jos joku ei sitä vielä tiennyt. Olen kaavaillut viikottaisia rallytoko treenejä ympäri Ylöjärveä, jotta tulisi ajeltua mukavissa merkeissä. Ja ensisijaisesti siksi, että Tuikulla olisi viimein ohjelmaa, eikä se vallan metsäistyisi. Tänään startattiin vanha auton rämä ja suunnattiin alakoulun kentälle. Ihana kirpeä syysilma ja innosta piukkana oleva koira!

Lämmittelyiksi ja käveltiin kenttää vähän ympäri ja Tuikku sai nuuskutella kaikki paikat. Sitten hölkkäiltiin ja pyrähdeltiin, ihmeteltiin ohi meneviä autoja ja totuteltiin muutenkin vieraampaan ympäristöön. Kun oikein mietin, niin itseasiassa Tuikku ei ole koskaan käynyt tuolla kentällä.

Sitten rallytoko treenejä hihnan kanssa. Keskityimme tällä kertaa pujotteluun, se kun on vähän puolitiehen jäänyt. Pujottelussa keskityimme vauhtiin ja tarkkuuteen. Täytyy muuten tähän väliin kehua mätsäripalkintoa. Hauhaun roll'n on tosi hyvä imutuksessa! Oudommat rallytoko liikkeet Tuikulle, kuten eteen ja pujottelu sujuivat tosi hyvin imuttaen ja mun kädet säästyivät hampaiden kolistelulta. Samaten palkkaus tuolla muutenkin on huisin kiva ja helppo, sekä siisti. Tuun ehdottomasti suosimaan vastaavia jatkossakin! 

Pujottelu alkaa pikkuhiljaa sujua meillä ihan kivasti ja eteenmenosta alkaa pikkuhiljaa idean poikanen hiipiä tuon kaaliin. Tarjoaa niin kovasti perusasentoa tai puolittain edessä seisoskelua, että menee vähän aikaa tässä... Ja olen koulutellutkin laiskasti. Tähän väliin selityksiä kiireestä, väsymyksestä ja monesta muusta. Toivoisin löytäväni jostain möllirallystartin, jotta päästäisiin vielä yksiin alo luokan kisoihin. Tämän jälkeen taidan siirtyä avo luokan liikkeisiin, koska nämä alkavat olla hallussa!

Lihashuoltoa ja ketteryyttä on kehitelty nyt kahdella uudella tempulla, joita on treenattu ja jynssätty. Kaikinpuolin mukana treenihömppäily ilta!

Ison kuulumisia isosti

Ei jostain syystä tule paljoa temputeltua tuon ison lohmon kanssa. Aina jotain tiukempaa treeniä rallytokon parissa tai sitten vaan lenkkeilyä. Nyt isojen rakkien koiratanssivideoita katsoneena innostuin terästämään Tuikun vanhoja temppuja ja opettamaan muutaman uuden. Ryömiminen aivan alkutekijöissään. Otuksella on jotenkin pitkät piuhat päästä takapäähän, että perskäyttöä on treenattu viimeinen vuosi. Nyt vuorossa ovat vatsalihakset, tavoitteenani on saada koira pysymään kurre asennossa.

Nyt pitkän tempputauon ja lenkin jälkeen oli pakko käyttää juustoa joka tempussa houkuttimena, jotta into säilyi loppuun asti. Kun Tuikku ei ole väsynyt, niin sehän tykkää temppuilusta ja opettelusta tosi paljon. Oon nyt viimeisen puolen vuoden aikana saanut sen opetettua oppimaan niin, että se on aktiivisempi osapuoli ja tarjoaa ja keksii eri asioita. Näin tapahtuu raskasta aivotyöskentelyä, kun Tuikku pähkäilee, mitä ajan takaa. Liian hankalaksi sille ei saa haasteita heittää, muuten se alkaa puuhata omiaan, enkä olekaan enää kiinnostava.

Ennen olen siis ohjannut Tuikkua paljon enemmän, mutta nyt se jo herkut nähdessään alkaa tarjoamaan kaikkea mitä osaa. Kun mikään osatuista tempuista ei kelpaakaan, se seuraa herkeämättä, mistä asennosta tai liikkeestä naksautan. Voisiko sanoa, että Tuikku oppii nykyään nopeammin kuin Maisa ja on oppimistilanteissa aktiivisempi. Se vain oppii pienemmissä paloissa, kun Maisan kanssa joidenkin hienosäätöjen yli voi hyppiä.

Se koulutusasioista... Tuikku sai myös uuden pannan, on muuten ihan sika magee. Kiitokset Hannalle! Panta on punottu nylonnauhan päälle punaisesta paracordista, liki kymmenen senttiä leveä puolikurra on aika massiivinen. Naurettiin, että siinä pysyis kyllä vähän Tuikkuakin isompin koira! Mutta panta oli sopiva ja ei mitenkään liian leveä Tuikulle. Tukeva kaulaan ja muutenkin istui hyvin.

Hienon pannan johdostä päätin lähteä ottamaan pantakuvia pihlajapuun alle, sen marjat kun sopivat hienosti kuvaan. Noh, montaa pantapose kuvaa ei saatu, kun Tuikku äkkäsi marjat puussa. Ja se todellakin piti pihlajanmarjoista. Oikein hyppi niitä ottamaan ja huolella söi kaikki oksat tyhjiksi. Kun ei sitten korkealla oleviin marjoihin enää yltänyt, niin alkoi haukkua. Ja ei, en ole edes pitänyt koiraa nälässä, aamulla sai ihan tuhdin annoksen ruokaa. Siitä huolimatta pihlajanmarjat kelpasivat. Pöhkö piski...

Varasin myös luustokuvat Tuikulle, 26.9 mennään kuvaamaan lonkat, kyynärät ja selkä. Saa nähdä, mitä sieltä sitten paljastuu, vähän jännittää jo! Tämä ratkaisee paljonkin meidän tulevaisuuden harrastuksia, vepe kiinnostaisi ja veto olisi tarkoitus opettaa uudelleen ja kunnolla ja alkaa harrastamaan tavoitteellisemmin. Ennen luustokuvia en kuitenkaan osta uusia valjaita, jos paljastuukin jotain häikkää. Mutta Tuikun asioissa palailen blogiin viimeistään silloin luustokuvien jälkeen, ellei ennen niitä mitään puuhailla.

DIY: Näyttelyhihnat pienille koirille

Näyttelyhihnat isoille koirille 12/2014

Vinkki: Itse suosittelen satiininarusta tehtyjä näyttelyhihnoja vain pienille koirille, ainakaan meillä ei menestynyt satiiniversio Tuikulla. Isommille koirille kannattaa tehdä paracord narusta.

Sitten asiaan, tosiaan Klaaralle valmistui tässä näyttelyremmi ja mielestäni on ihan hienokin. Videotakin pätkän tuosta punomisesta.

Tarvitset
3m keltaista satiininarua
3m valkoista satiininarua
5 oranssia metallihelmeä
2 mustavalkoista metallihelmeä

Hihna on tehty neljän narun letityksellä. Tämä on ehkä noin 70-80cm pitkä ja juuri sopiva. Ennen loppusolmua on kaksi oranssia helmeä ja sitten nuo hapsut. Snakeketjun yläpuolella on mustavalkoiset helmet ja muutama oranssi helmi. Kaikenkaikkiaan olen tähän hyvin tyytyväinen ja tiedän tämän olevan Klaaralle sopiva.

Tarvitset
Snake ketjun
3m sinistä satiininarua
3m mustaa satiininarua
5 sinistä alumiinihelmeä
2 mustaa alumiinihelmeä

Sinisestä ja mustasta satiinista valmistui Maisalle näyttelyremmi. Pituutta noin 60-70cm, tehty ns. timanttipunoksella. Alla kuvalliset ohjeet.

...samalla tekniikalla. Eli sanallisesti, ota reunimmainen naru oikealta ja laita se kahden narun ali, tuo takaisin yhden narun yli ja kiristä. Sitten vasemman puolen naru, kahden narun ali, takaisin yhden narun yli. Tein tätä useaan otteeseen, ennen kuin punos alkoi syntyä ja hoksasin miten tämä toimii. Todella nätti punos ja letitettyä hihnaa kivempi käteen.

Milloin tarina saa päättyä?

 
Lähteet:
Ovatko koirat onnellisia siitä, mitä ihmiset niille tekevät?
Milloin on parempi lopettaa koira?

Pohdin jo kesällä, tekisinkö jutun raskaasta päätöksestä, koiran lopettamisesta ja vaihtoehtojen valitsemisesta. Pähkäilin, onko aihe liian raskas, vaikea ja haastava kirjoittaa neutraalisti, mutta päädyin siihen, että jokainen koiranomistaja kamppailee näiden kysymysten parissa joskus. Koirat ja ihmiset ovat yksilöitä tällaisten asioiden edessä, eikä minusta ole oikein alkaa arvostelemaan toisen toimintatapaa. Sen lisäksi, että pohdin asiaa blogissani ääneen, kerron toki oman mielipiteeni, miellytti se muita tai ei. Teksti pohjautuu yllä linkitettyyn tekstiin ja keskusteluun, mutta paljolti myös omaan ajattelutapaani.

Voin sanoa melkein tietäväni, että tästä tulee myös negatiivista palautetta ja varmaan osa vetoaa taas ikääni miksi teksti on tällaista. En anna sen häiritä, oppia ikä kaikki ja blogi ei ole pelkkiä ruususia varten. Haluan synnyttää keskustelua, rakentavaa sellaista, en turhaa riitaa. En myöskään aio tekstissäni uppoutua sen tarkemmin mihinkään koiraan yksilöllisesti.

Vakavien terveydellisten ongelmien kohdalla päätyisin itse oikopäätä todennäköisesti päättämään koiran elämän. Siis mikäli ennuste olisi huono ja vaikka koira tilanteesta selviäisi, olisi huomattava riski, ettei se voi enää elää normaalia elämää. Jotenkin olen ainakin toistaiseksi sitä mieltä, että on pienempi paha lopettaa koira "liian aikaisin", kuin antaa sen kitua ja kitkuttaa vuodesta toiseen. Vetoan aina lausahdukseen jossa on mielestäni järkeä "Parempi lyhyt ja iloinen elämä, kuin pitkä ja surullinen." -Kaunotar & Kulkuri

Koira on nykyään seuraeläin, lemmikki, harrastuskaveri... Sillä on monta virkaa ja se on täysin riippuvainen ihmisestä, ainakin pääsääntöisin. Se olet sinä, joka päätät mitä kaikkea eläimen tulee kestää ja milloin sen on aika päättää matkansa.

En ala kirjoittamaan tähän sen kummemmin omakohtaisia kokemuksia, osoittelemaan ketään, enkä aio avata henkilökohtaisuuksia. Mutta lyhyesti olen sitä mieltä, että koira tulisi lopettaa ennen, kuin elämä käy ylitsepääsemättömän kivuliaaksi/haastavaksi. Koira on eläin ja minusta sen on päästävä toteuttamaan itseään tavalla tai toisella. Tämä harvoin toteutuu, jos puoli koiraa on hautavalmis tai jos koiran hermorakenne ei kestä ympäristön asettamia ärsykkeitä

Koirille on nykyään hyvin lääkinnällisiä hoitoja. Olen kirjoittanut itselleni muutama vuosi sitten lapun, että en pitkitä koirani elämää. Siinä on muutama muukin lausahdus ja siinä on pointtia. En edelleenkään aio pitkittää koiran elämää loppuelämän lääkityksellä. Olen jollain tapaa periaatteen ihminen, koiran pitää saada elää laadukasta koiran elämää lääkkeittä. Lyhytaikaiset lääkkeet ovat eri asia, mutta kun on tiedossa loppuelämän lääkitys, on mielestäni syytä puntaroida uudelleen ja ajatella kokonaisuutta. Itse ajattelisin niin, että haluan päästää koiran pois silloin, kun koiran oireet eivät vielä niin pahat, että kaikki päivät ovat raastavia sekä koiralle että omistajalle, mutta tiedossa on kuitenkin etenevä, parantumaton sairaus. Koska minulla ei ole kokemusta, niin en tiedä. Mutta toistaiseksi ajattelisin, että en ehkä aivan loppuajoilla kiusaisi koiraa kaikilla mahdollisilla tutkimuksilla tai lääkkeiden kokeiluilla. Sopivan lääkkeen hakemisesta minulla on oma kohtaista kokemusta, se on kamalaa.

Isoin syy siihen, että en aio lääkitä koiraani loppuelämään asti, on se, että koira ei kerro, miltä siitä tuntuu. Se näyttää kipua, sitten kun se oikeasti on kipeä. Ainakaan toistaiseksi itselläni ei ole ollut kovin herkkähipiäisiä koiria. Koira ei kerro toimiiko lääke, se voi olla oireeton, mutta ihminen ei oikeastaan edes huomaa kaikkia oireita. Pieniin oireisiin myös tottuu, eikä niihin kiinnitä huomiota.

Kaikeksi onneksi koirani ovat olleet melko terveitä. Kun veimme Lurun eläinlääkäriin viimeistä kertaa, se käveli sinne häntä tötteröllä reippaana ja iloisena. Ultran jälkeen tiesimme, että Lurulla oli pitkälle edennyt märkäkohtu ja kohtu oli revennyt. Ei epäilystäkään koiran matkan päättämisestä. Toivon, että saan päättää seuraavan koirani matkan aiemmin, ennen samanlaisia kipuja. Toivon että voin antaa koirilleni laadukkaan elämän ja viedä sen arvokkaasti loppuun asti.

Entäs kun puhutaan koiran psyykkisistä ongelmista? Käytösongelmista tai muusta vastaavasta, omistajan jaksaminen ei yksinkertaisesti riitä, koira ei selviä arkisista haasteista ja tuntuu, että mikään koulutus ei tehoa. Olen ehkä tyhmä ja yksinkertainen, mutta mielestäni kodinvaihto ei aina ole vaihtoehto. Se ei vain jokaisen koiran kohdalla onnistu tai toimi.

Toisilla koirilla on oikeasti psyykkisiä ongelmia ja ne voivat olla pahoja. Niin pahoja, että niiden kanssa pystyy vain vaivoin arkea pyörittämään. Minusta on enemmänkin vastuutonta luovuttaa vakavasti ongelmainainen koira uuteen kotiin, kun ei voida olla varmoja, muuttuuko käytös. Enkä nyt tarkoita mitään remmirähjiä, vaan oikeasti haastavaa koiraa, jota ei ole mahdollista hallita millään tavoin. On toki omistajia, jotka luovuttavat liian helposti, mutta se on heidän päätöksensä ja heille totta; liian haastavaa, emme pärjää.

Jokaisen koiran psyyke ei kestä kodin vaihtamista, vaikka useimpien hankalienkin koirien kohdalla siitä on apua. Ja kun ajattelee sitäkin, että on hankala luovuttaa koira ihmiselle, jota ei tunne ja yrittää saada selville, että se uusi ihminen todella pärjäisi koiran kanssa. Karusti sanottuna, joskus lopetus yksinkertaisesti vain on parempi ratkaisu. Reilumpaa koiralle, reilumpaa sen kanssa olleelle ihmiselle. Erityisesti nuorten koirien lopetuksesta nostetaan usein suuri haloo. Uskaltaisin kuitenkin sanoa, että ei koiria tavallisesti aivan huvikseen lopeteta. Kyllä siihen on syy tai toinenkin.

Tarvitseeko aina odottaa niin kauan, että tilanne totaalisesti räjähtää käsiin, hoidot eivät auta tai muuta? Eikö koiran voisi antaa arvokkaasti nukkua pois vielä, kun sen elämän viimeiset hetket ovat valoisia? Se jää koiran omistajan päätettäväksi. Jokainen tuntee oman koiransa ja tekee ne raskaimmatkin päätökset, ajatellen koiransa parasta. Kaikille tsemppiä siihen, sitten kun sen aika on ♥

Pikku-Ahvenistolla

Sunnuntai päivä koirakolmikon kanssa pikku Ahvenistolla. Koirat nautti, paistettiin makkaraa, ukkosti, satoi vettä, oli kylmä ja vuoroin hiki. Höpöteltiin kaikkea ja matkaa kertyi vajaa seitsemän kilometriä, aikaa höntsäilyymme kului liki kuusi tuntia. Kiitos seurasta Hanna.

Onni potkii kivuliaasti

No mitäs Maisa, ihmetteli lauantaina koirapaljoutta ja oli hyvin pahastunut siitä, että meillä oli kylässä pentu ja kaksi Maisan mittapuulla liian isoa koiraa. Maisan mielestä kaikki olivat epäkohteliaita ja pahanhajuisia, mutta minkäs teet jos olet itse nättinokka... Kaikin puolin Maisalle kuuluu hyvää, korpin kynsiäkin pidemmät raapimatyökalut saatiin leikattua ja ytimet tyrehdytettyä. Yllä muutamaa kuvaa Maisan loppukesän hömppäilyistä, se on kohta mummo.

  Sitten tää meidän yks sankari, joka lintukoiraa jäljittelee. Tuikku on saanut uida ja juosta sekä riehua niin paljon kuin tykkää. Ja se sitten todellakin tykkää uida. Kylmä ei haittaa lainkaan ja aina parempi, mitä pidempää matkaa saa uida. Lauantaina koira viihtyi sen kolmisen tuntia järvessä, riehui muiden koirien kanssa ja oli vieläpä melkein tunnin karkumatkalla, jolla juoksi todennäköisesti niin lujaa, kuin pystyi.   Tämän seurauksena lauantaina riiputteli häntäänsä ja eilen kiinnitin asiaan kunnolla huomiota. Mitä ilmeisimmin vesihäntä, mitä hätäseen googleteltiin. Häntä siis roikkuu velttona ja tyviosa vaikuttaa halvaantuneelta. Tuikku antaa häntään koskea, eikä tunnu lainkaan kipuilevan, joten on ollut nyt vain levossa ja lämpimässä. Loppukesän uinnit ovat meidän osalta ohi, ulkokoira kuitenkin, niin välttää turhaa kastumista. Häntä kyllä heiluu, mutta laiskasti ja Tuikku ei nosta sitä selkälinjaa ylemmäs. Nyt tänään oli jo huomattavasti parempi, mutta ihan tiedoksi muille vesipetojen omistajille, että tuollaista voi olla odotettavissa!  Riippuhännästä kuva eiliseltä, roikkuu siis tuollain hassusti, ei normaali alaspäin roikkuva häntä.   Muuten Tuikku voi hyvin ja on oikein pirteä oma itsensä. Tänään tosiaan jo häntäänsäkin viuhtoi, joten eiköhän tästä levolla ja lämmöllä päästä ♥ Hierojallekin pitäisi alkaa aikaa varaamaan, kunhan tuosta vesihännästä sun muista päästään, niin takapäätä saisi taas hieroa. Tuntuu olevan jumissa, vaikka koira kulkeekin jo suoremmassa, kuin keväämmällä. Mutta näillä mennään, palailen.  

Aina kun sut nään meen wowwowwow

Odotusta aamusta asti. Pientä kutkutusta ja jännitystä vatsassa. Puhelin kuumottaa kädessä. Muutama viesti "me eksyttiin" ja annan ajo-ohjeita. Taas odotellaan, tulee viesti "nyt ollaan oikeella tiellä". Ryntään tien varteen kuuntelemaan. Sieltä ne saapuvat, monen tunnin ajon, muutaman kierron ja ohi ajamisen jälkeen Janette ja Noora koirineen ovat perillä!

Kesällä myttyyn menneet kyläilysuunnitelmat kuitattiin nyt päiväkyläilyllä meidän nurkilla. Ja tosi kiva, että kaksikko koirineen jaksoi lähteä tänne asti! Auto pursusi innokkaita ja uteliaita koiria, eikä Tuikkukaan mitenkään rauhallisesti uusiin kavereihin tutustunut. Lähdettiin samantien kävelemään soramontulle, jotta nelikon voisi päästää irti riehumaan ja toisiinsa tutustumaan.

Soramontulla menimme sateen keräämälle lammikolle ja leikit sujuivat hyvin. Tosin dummy piti ottaa pois melkein saman tien, sillä Tuikku ilmoitti pennuille ihan liikaa omistavansa sen. Yleensä ei omi leluja, mutta nyt oli hyvin tarkka, että Riimi ja Fiilis eivät koske siihen. Riiimi ihastutti pehmeillä tassuillaan ja herttaisella ilmeellään. Tuikulle kun annoin makupaloja, oli Riimi siinä vieressä ja nuoli ihan kirjaimellisesti ne namit Tuikun suusta! Huvittava pentu, vaan ei se Tuikusta ollut hauskaa kun namit vietiin suusta asti.

Fiilis oli sellainen, ovela ja vekkuli ihan kuten ilmeestä ja kuvissakin näkyy. Hurjan hauska pikku paimen kaikkine jekkuineen. Rene ja Tuikku ryntäilivät ympäri soramonttua. Testailin Tuikun luoksetuloa ja koska koira tuntui kuuntelevan hyvin ja keskittyvän muuhun laumaan, annoin Tuikun olla ilman liinaa.Vauhtia ja menoa soramontulla todellakin riitti ja lätäkössä käytiin jähtymässä. Kun tuntui, että koirilla alkoi todella olla kuuma, lähdimme kävelemään suolammelle.

Tiellä joutui Tuikku olemaan hihnassa, mutta metsätielle päästessä kaikki lönkyttivät jälleen irti. Homma sujui tosi hyvin ja Tuikunkin luoksari pelitti mainiosti.  Rämmitiin tekemääni polkua pitkin metsään ja sieltä pikkulammelle, jonne koirat pääsivät uimaan. Vähän meinasi kepeistä tulla riitaa, kuka niitä saa hakea ja mistä ja saako niitä ottaa toisen suusta. Tuikku sitten ylösnoustessaan murisi jo valmiiksi, jotta erityisesti Fiilis pysyisi kauempana. Muutaman komennukseni jälkeen Riimille se ei enää niin murissut, mutta Fiilis oli kepeille ja puupalikoille aivan selkeä uhka, hassut.

Suomättäillä oli hyvä ryntäillä ja painia ja Rene ja Tuikku aloittivat (ja päättivät) vuosisadan rakkaustarinansa, joka kesti noin puoli tuntia. Huimia uimahyppyjä, paineja, kilpajuoksuja. Ja kaverikuvia. Raikas kesäilma ja ympäristö tuoksui suolle. Neljän tunnin ulkoilun jälkeen alettiin keräämään kamoja ja tarkoitus oli haalautua kotia kohti.

Lähdettiin polkua pitkin kävelemään metsäautotielle ja noin puolessa välissä polkua Tuikku poikkesi metsään, hullunkiilto silmissään hajun perään. Kovalla äänenpainolla käsky ja koira kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan luokseni. Risukossa, noin parinkymmenen metrin päässä meistä Tuikku sai sätkyn ja alkoi epävarman pelokkaasti haukkua metsään ja ryntäsi jonkun perään. Emme nähneet mikä siellä meni, joten juoksimme perään. Koira katosi ajettavan kanssa syvälle metsän uumeniin ja palasimme polulle. Kaikeksi onneksi kyseessä ei siis voinut olla marjastaja. Huutelimme Tuikkua ja kävelimme tielle. Kävimme nopeasti lähellä olevalta hääpaikalta kysymässä, eihän koiraa ole näkynyt. Vastattiin kieltävästi ja hyvä niin, koira ei ollut kuokkimassa häissä. 
Tasainen haukku kuului kaukaa metsästä ja kuulosti, että koira oli paikallaan ollut jo pidemmän aikaa. Kävelimme takaisin metsäautotielle ja jäimme odottamaan. Eniten stressasin sitä, että jos Tuikku haukkuisi ratsukkoa tai marjastajaa. Toisaalta haukku oli hyökkäävän kuuloinen, hieman pelokas. Oli pitkään hiljaista. Ehdimme pohtia, mihin Tuikku olisi voinut törmätä. Jos totta puhutaan, niin Janette kuuli, että jokin rahisi lammelta polulle päin katsoessa. Rene ja Fiiliskin välillä kyttäsivät polulle päin ja Fiilis meinasi lähteä pidemmälle katsomaankin. Minäkin näin, että pusikossa olisi jotain liikkunut, mutta en sanonut mitään, koska oletin että siellä olisi marjastaja tmv. Ja aina parempi, jos koirat eivät huomaisi. Kaiken päättelymme ja järjen mukaan yhdistäen pelokas haukku ja paikallaan haukkuminen kaukana, niin oletamme Tuikun lähteneen ilveksen perään. Sinänsä tuntuu aika hurjalta, että tuo ilves olisi ollut todella lähellä meitä.
Koiran oltua joku kolmisen varttia poissa, Tuikku juoksi metsäautotietä luoksemme, juuri sieltä, missä se karkasikin. Aivan rättiväsynyt karkulainen haisi sonnalle ja oli märkä. Kaikeksi onneksi mitään ei sattunut ja koira oli pysynyt metsässä. Jos siellä nyt se ilves oli, niin toisaalta ihan kiva, että Tuikku sen ajoi pois. Toisaalta, sen olisi voinut suorittaa niin ettei aiheuta omistajalle kolmeksi vartiksi päänvaivaa. Noin muuten oikein mukava päivä ja kaikki meni tosi kivasti! 
//Edit// Funtsailtiin ilveksen tilalle kyllä jo karhuakin, koska jos se juoksisi pakoon, niin peräänhän Tuikku lähtisi... Ovathan nämä sen kotikulmat ja karhuja täällä liikuskelee. Hui hui, oli mikä oli.