17 huhtikuuta 2016

Kahdenlaisia koiria



Lauantaina lähdimme Hakametsään treffaamaan Hannaa ja koiruuksia. Kaverikolmikkomme on viimein palannut etelään ja tiedossa on toivottavasti mukavia kimppatreenejä. Vaihdettiin nopsaan vähän kuulumisia ja sitten piti Vilkun kanssa tokotella hiekkakentällä. Treenistä ei ole kerrottavaa, kun ei siitä mitään tullut, liian hankala ympäristö Vilkulle kahden viikon tauon jälkeen. Siispä naksuttelin vain kontakteista ja fokuksen suuntaamisesta minuun.

Frisbee menikin jo paremmin, vaikkakin siinä sitten oli taas virtaa niin tuhottomasti että koira räpiköi kaiken miten sattuu. Saatiin kuitenkin pitkästä aikaa videota ja kuvia touhusta. Maa oli inasen liian kostea, sillä nurmi jossa treenit aloitimme, vaihtui kuravelliksi jossa sitten lopetimme.

Takaakiertoja Vilkku on alkanut tehdä väärään suuntaan. Toki, voisin opettaa toiseenkin suuntaan, mutta toistaiseksi haluan että Vilkku kiertää vain myötäpäivää. Kokonaisuutena kuitenkin hyvin ja aika nopsaa alkoi keskittymään, kun kiekko ei väärästä kierrosta lentänyt.

Jalkojen pujottelu menee jo tosi kivasti, niin paikallaan kuin liikkeessäkin. Mun pitäisi liikkua vähän sulavammin ja jalkojen välikin riittäisi pienempänä, mutta tauon jälkeen oltiin molemmat vähän kankeita.

Jalkojen välistä hyppääminen on ihan Vilkun lemppari, siitä on tullut temppu jo muuallakin. Olen alkanut heittämään frisbeen jos vain ajoissa havaitsen, missä kohtaa koira on. Vilkku hyvin koppaakin heiton, riippuen toki heitinkö hyvin vai vähän vähemmän hyvin.

Jalkojen yli hyppääminen on aika uusi temppu meillä. Nyt videolta näkyi ja kun toinen vielä katsoi, että aika veltosti koira hyppää. Takapää ei toimi niin hyvin, kuin pitäisi, mutta sitä aletaan nyt työstämään.

Reisivaultsia olemme myös aloitelleet mutta se ei pelitä kuten pitäisi. Aivan alkuvaiheessa ollaan ja nyt taidetaan jättää hetkeksi tauolle ja tehdä muita takapää ja tasapaino treenejä. Minun seistessänikin Vilkku hyppää "ohitseni", eikä ponnista yhtään tukea minusta. Mutta harjoittelu tekee mestarin, eiku.

Kuten otsikossakin lukee, niin kahdenlaisia koiria. On oikeasti fiksuja koiria ja sitten on ihmiselle luodut "fiksut" koirat. Jollain tasolla arvostan koiran omia valintoja ja jääräpäisyyttä, sisua ja omanarvontuntoa, mitä näiltä Tuikun tyyppisiltä palikoilta löytyy. Sitten on nämä the palveluskoirat jotka miellyttääkseen hyppäävät vaikka kaivoon sen kummemmin miettimättä. Ennen kuin jollain tulee paha mieli, niin tämä on täysin absurdia omaa hömpöttelyä muutaman kaverin kanssa. "Hankin jalosukuisen harrastuskoiran ja se on tyhmempi kuin tämä vanha kapinen piskini." No joo, eihän vuosikkaalla voi olla sitä elämänkokemusta, mikä on viisi, kymmenen tai viisitoista vuotiaalla.

No me vietiin nämä kahdenlaiset piskit sitten pellolle rallaamaan ja juoksemaan. Heti ensimmäisenä sieltä bongattiin ainoa kurapaskalammikko ja sinne kaikki rälläämään niin, että autossa haisee varmasti märkä ja raato. Ja koska pelkkä uiminen on ihan out niin kaikki vesikasvit ja rehut sieltä matkaan ja nää meidän the peekoo koirat söi ne. Ja sitten niillä tuli huono olo. Riistaveret paineli liinat perässään ja Tuikulla vielä koppakin, vähän harjoitusmielessä. Itse asiassa tykkään tuosta kopasta, just mukavasti horjuttaa koiran itsetuntoa ja Tuikkua ei edes huvita hilpasta muille maille, kun ei se voi syödä kenenkään jätöksiä, raatoja tai muuta hauskaa. "Kaikki kiva kielletään aina vaan Tuikulta", kyllä juuri näin. En tykkää että koirani syö kaiken eteen sattuvan, pureskelee kavereihin reikiä, tukehtuu keppeihin ja näin pois päin.

Sitten vuorossa kuvaoksennus, ennakkotietona, kuvien alla on tekstiä tästä päivästä.



Tänään käytimme miehen kanssa koiria yhdellä mäntykankaalla juoksemassa. Hirmu kivasti menivät ja ihanaa maastoa. Tuikulla on dieetti menossa tai kestoelämäntaparemontti. Tuikusta on tullut vähän tuollanen elintaso läski, tai no, kun vertaa entiseen, niin tämä Tuikku on vähän plösö. 90% koiraharrastajista varmaan pitää ihan perusnormaalina, mutta kyllä se on läski ja piste. En uskalla edes punnita, mutta veikkaan että siellä on kolme neljä kiloa liikaa. Talven nappulakausi teki pikkunestepöhötyksen ja kun taajamassa irtipitomahdollisuudet on aika huisisti köyhemmän kuin maalla, niin liikutus oli sitten niin ja näin. Aiempaan verrattuna siis paljon vähemmän. Ja kun Tuikku lihoo ihan katsomalla ja söis aina vähän kaverinkin ruuat niin tässä sitä nyt ollaan. Mutta kesää kohti, ei muuta kuin taakanvetoo ja fillarointia, uintia, paljon kamujen kans juoksua ja vähänä vähemmän pöperöö ja sekin lihana, niin kyllä tästä selvitään. Kesäkuntoon2016, täältä tullaan kuumat jänisjätkät(ajokoira)!

Illalla olikin kummankin koiran treenit. Tuikun kanssa menimme hallille rallytokon vapaaharkkoihin ja Vilkun kanssa Janikan ohjattuihin. Oli kivaa ja saatiin näppäriä vinkkejä.

Täyskäännökset menivät Tuikulla tosi hyvin, oli aihetta pitää isoja bileitä.

360 käännös vasempaan on edelleen hankala, mutta hitaasti Tuikku malttaa keskittyä ja selviää siitä.

Maahan meno yhdisteltynä istumisiin ja kiertämisiin sujui oikein hyvin ja koira työskenteli innokkaasti.

Teimme Tuikun kanssa myös vähän rataa ja hurtalla oli hyvä draivi päällä. Ahtaissa tiloissa Tuikkua vähän häiritsivät muut koirat ja niinpä me tehtiin aika paljon luopumisharjoitusta. Iso koira, iso reviiri... Meinasi päästä vähän kuumumaan ja moikkailemaan muita turhan vauhdikkaasti, mutta hienosti hillitsi itsensä.

Kaukoja oli ohjatuissa Vilkun kanssa ja istu-maahan-istu tekniikka on hallussa. Nyt vain vahvistellaan ja erotellaan sieltä roskakäytös pois. Sen jälkeen askel kerrallaan etäisyyttä, tosi hyvällä pohjalla.

Perusasentoa Vilkku tarjoili itse ja se sujui ilman käsiapua, jes!

Seuraaminen oli parempaa kuin eilen, tosi reipasta ja piti kontaktiakin pitkään. Takapää vähän leviää ja irtoaa, mutta se tulee kuntoon, kun takamusta treenataan nyt muutenkin.

Takapää ja hyppy harjoituksia otin vielä omia aikojani ja hyvät vinkit saatiin niihinkin. Vilkulla siis kesään mennessä takapään käyttöä tehostetusti ja Tuikulle lihaksia ja läskit veks. Ja kun nyt saisi itseltäkin ne kevätkiireet pois...

15 huhtikuuta 2016

Levottomat tuulet



Keväisin on aivan liikaa asioita hoidettavana, stressiä ja jännitystä. Takaraivossa kummittelevat niin vuokra- kuin työsopimuksen päättyminen, vaikka kumpikin asia on hoidossa, ainakin työn alla. Kun oma mieli myllertää ja kotihommat kasautuvat päälle, on ihan luvattoman helppoa sulkea ovi ja lähteä koirien kanssa metsään. Antaa kameran laulaa, tuulen kiskoa hiuksia ja katsella noita hölmöjä eläimiä, jotka tottelevat vain nenäänsä. Kuukauden kuluttua kaiken vavisuttavan pitäisi olla ohi, päätökset tehtynä ja elämä edessä. Juuri nyt kaikki junnaa ärsyttävästi paikallaan, deadlinet lähestyvät pelottavasti ja tähän väliin oli tosi näppärä vielä sairastaakin, huoh.

Jos ei muita, niin ainakin yksi ihana uutinen. Enää 62 aamua ja laumanjohto kotiutuu armeijan harmaista pysyvästi. Vuosi on pitkä aika, se on liian pitkä aika. Tällaiselle sosiaaliselle ihmiselle olla ilman toista puoliskoa. Tuikku osaa odottaa Nikoa ja se tunnistaa jo kaukaa auton äänen. Vilkku ei tajua tuon taivaallista. Se on laumanjohdon mielistelijä ja kainalokaveri, mutta ei sinänsä kuljeksi perässä. Toisin on Tuikun kanssa, Tuikulle miehekkeestäni on tullut tärkeä.

Jotain on sentään tehty. Väärin, enhän minä mitään tee, kun aina vain suunnittelen, mutta onpahan suunniteltu. Viikon päästä pitäisi mennä pitkästä aikaa mätsäröimään, tällä kertaa ihan syrjäkylän, kotiseudun mätsäriin. Siellä meihin voi törmäillä, itseasiassa seuraa sinne haluaisinkin. Tarkoitus on mennä lenkkeilemään mukavissa maastoissa mätsärin jälkeen ja kuvailemaan, jos sää sallii.

Jotta keväästä ei kiirettä puuttuisi, niin toukokuun alkupuoliskolla on Viikarin pentutapaaminen. Toinen olennainen on "Retkeily koiran kanssa" luento Tampereella, jos rahallinen puoleni antaa luvan (ja sehän antaa). Ehkä kiinnostavin ja tärkein on petotesti, joka on tulossa meidän kohdalle toukokuun puolivälissä. Tuikkuhan on aikanaan testattu sudella ja karhulla, mutta nyt petotestien uutuus onkin ilves Elvis. Tuikku moikkailee siis koneilvestä ja Vilkkua koetellaan sudella ja karhulla. Testi on taas tuttuun tapaan kaksi päiväinen. Vilkulla sitten joskus toiste ilves, ellei se prakaa noista. Toivon ja oletan, että hermorakenne on niin hyvä, että nuorikko säilyttää toimintakykynsä. Mutta ei spekuloida vielä!

Muutamia fotosia on tullut otettua, ihana kevät ♥ Ehkä tästä asiat taas järjestyvät ja on sitten enemmän kerrottavaa bloginkin puolelle. Huomenna mennään moikkaileen meidän lapista kotiutunutta frendiä, saas nähdä muistaako piskit toisiaan!


14 huhtikuuta 2016

Huhtikuvia

Olikin kyllä sitkein pöpö sitten vuosiin. Olo alkaa olla parempi ja ensi viikolla sitten töihin, tämäkin viikko meni vielä levätessä ja parannellessa. Ilo oli olla maalla porukoiden hoivissa, koirien lenkityksestäkään kun ei mittään tullut. Istuin yhtenä iltapäivänä mättäällä, ja kuvailin kun liikuttivat itse itseään. Viikonloppuna pitäisi vähän paikata koirien liikuntavajetta.

Askartelin kuviin uuden leiskankin, ihan tykkään kyllä, mutta pitää taas harjoitella käyttämään. On erilainen kuin viimeksi ja aikoihin en ole jaksanut leimata kuvia, Pitkästä aikaa tänne blogin puolelle myös Myystä kuvia. Sain vähän "suu kii täti" kuvien jatkoa, kun ärrieri kurkisteli Tuikun suuhun. Pörrieri ja Vilkku juoksuttivatkin hienosti toisiaan ja Tuikku löntysti liinassa.

11 huhtikuuta 2016

Arjen palasia


Sairaslomani jatkuu edelleen. On se mukava rampata viikon sisään kolmasti lekurissa selittämässä aina eri oireet. Kuume on pysynyt, mutta streptokokki vaihtui yskään ja korvatulehdukseen. Nyt vihdosta viimein minulle kirjoitettiin lääkekuuri, josko sitten loppuviikosta olisi työkunnossa. Tai edes koiranhoitokunnossa, nyt en ole jaksanut edes sisällä naksutellä mitään, kun ajatuskin on tahmeampi kuin muurahainen siirapissa. Toisaalta, pakkolepo on joskus ihan hyvästä, ehtii tehdä ajatustyötä ja ne kaikki vähäpätöiset asiat, joita ei kiireessä tule tehtyä. Vähäpätöisiä ja toisarvoisia asioita ovat olleet mm. meidän arki, josta ajattelin nyt kirjustella tänne blogin puolelle. Huhtikuun alun kuulumisia siis.

Huhtikuun alussa olikin jo ihanaa auringonpaistetta ja kävelytiet olivat sulat. Niinpä kävimme Tuikun kanssa fillaroimassa ja melkein tukehtumassa katupölyyn. Poikkesimme siskon uudella kämpällä, voi kun nätti asunto. Tuikku kyläili oikein mainiosti ja jäikin siskolle sitten ihan kyläilemään. Oli kuulemma nätisti ollut ja katsellut vain parvekkeelta lenkkeilijöitä.


Vilkun ja Myyn riehumisvideo on yhdeltä viikonlopulta, kun maalla poikkesimme. Nyt kun mieheke palasi inttiin, niin meikäläinen tulikin tänne porukoille loisimaan, sen verran on veto pois ja järkky väsymys. Myyn ja Vilkun meno on kutakuinkin videon mukaista. Portin taakse kodinhoitohuoneeseen ne rauhoittuvat hyvin nukkumaan, sitten mennään makuupainia, nahistellaan leluista ja taas nukutaa. Kyllä on huippua, että niillä on toisensa.

Tuikku onkin lojunut sohvan vieressä ja valutellut kuolat lattialle katsellessaan ruuan laittoa. Rento piski. Porukat toivat koirilleni Ikeasta parsapehmon. Lelu nimettiin Herra Parsaksi. Parsa on ollut molempien suosikki ja lemppari, kaikin tavoin. Nyt parsalla on jaloissa ruhjeita, kädet amputoitu, se on uitettu savessa ja sen pää on auki ja täytteet revitty. Mutta Parsa hymyilee edelleen.


Vilkun tassut paranivat hyvin, mutta minä sairastuinkin heti perään. Facebookin puolelle julkaisinkin, kun kaveri haki Vilkkua juoksemaan manssipojan kanssa. Ja kyllä kersa olikin väsyneempi ja paremmin rauhallinen sitten. Eilen Niko käytti kumpaakin juoksemassa, oli löytänyt nätit metsämaastot, metsätietä ja hakkuuaukeata. Tuikkukin oli mennä rämistellyt onnellisena ja Vilkun kanssa olivat rättilelua retuuttaneet.

Jospa tästä sitten lepäilyn pariin ja toivottavasti paranemaan päin. Loppuviikosta ehdottomasti jonkun kaverin kanssa koiria juoksuttamaan, että noista saa pahimmat höyryt pois. Olin kaavaillut loppukuulle pientä vaellusta, mutta pitää harkita vakavasti terveydentilani kannalta. Ei huvittaisi heti vetää kehoa äärimmilleen... Mutta näillä mennään, maalla huilataan ja keväästä nautitaan ♥

07 huhtikuuta 2016

Saako koira olla kotikoira?


Olen tässä aika ajoin toisen koiran kotiin tultua törmännyt jokseenkin mielenkiintoiseen kysymykseen. Tai kysymyksiin, niitä kun on muotoiltu monenlaisia. "Missä Tuikku on? Entä Tuikku? Teetkö Tuikun kanssa enää mitään? Miksi Tuikku ei sitä eikä tätä ja miksi se ei päässyt tuonne ja tänne?" Tässä vain pientä pintaraapaisua. Kerrottakoon ensi alkuun, että tämä some ei ole mitenkään reaaliaikaisesti kytköksissä sen hetkiseen elämääni ja että kirjoittelen tänne muistiinpanoja, hetkiä jotka haluan muistaa ja täysin fiilispohjaisesti. Harmiksenne elämääni kuuluu siis muutakin, kuin kurainen lenkki, kamera ja siitä suoratoistona kaikki tänne bittiavaruuteen. Koirieni onneksi asia on näin.

Lähtökohtaisesti Tuikku ja Vilkku ovat täysin eri planeetoilta, niillä on aivan eri asiat mistä ne pitävät ja mitä niiden kanssa voi tehdä. Vilkku on tehnyt kolme asiaa siinä ajassa, kun Tuikku miettii, miten ratkaisisi ensimmäisen pulman. Luonnollisesti, ripeätoimisempi, nuorempi, keskenkasvuinen ja perimältäänkin aktiivisempi koira tarvitsee enemmän toimintaa. Ja on melko tavallista, että siihen nuoreen koiraan panostetaan, jotta siitä saa yhteiskuntakelpoisen.

Nykyään jokaisen koiran kanssa tulisi harrastaa jotain. Keskiverto elämyksenhakuisuus ei aina tunnu riittävän? No mutta jos se riittää koiralle ja omistajalle, niin mitä sitä muista välittämään. Kirjoittelin joskus siitä, että Tuikulle oli liikaa viikossa yhdet rallyn ohjatut ja toisena iltana vepe, ja siihen lisäksi kotitreenit. Se ei enää nauttinut, se ei pystynyt etenemään ja oppimaan odotetussa tahdissa. Minua turhautti edetä hitaimmin porukasta. Turhauma tarttui koiraan ja sieltä tulivat Tuikun lukuisat sijaistoiminnot. Lopetin ohjatuissa käymiset, niistä tuli pakkopullaa, eikä meillä ollut enää hauskaa.

Mistä Tuikku sitten pitää? No kaiken a ja o on ruoka. Ei niin väliä mitä ruokaa mutta kaikki mikä kuppiin kolahtaa on Tuikun. Tuikku tykkää pitkistä ja rennoista lenkeistä, pyörän vierellä hölkyttelystä ja retkeilystä. Tuikku rakastaa metsää ja pitkäkestoista, tasaista hommaa. Tuikku pitää uimisesta ja pienistä koulutustuokioista. Tuikku on se, joka viimeisenä illalla valvoo, että kaikki varmasti nukkuvat. Lenkillä koiran moodi vaihtuu täysin, kun se saa vetää rengasta perässään. Odotammekin että pururata sulaisi (ja että minä paranen), niin lähdetään taas taakkailemaan. Mielellään se myös leikkii kanssani, treenaa rallytokoa ja juoksentelee tuttujen koirakamujen kanssa.



Parasta yhdessäoloa koirien kanssa on ihan vaan oleskelu ja matelevat lenkit. Kaikki muu on vain plussaa ja kivaa lisuketta. Mutta se että ne odottavat kotona, opettavat luopumaan materiasta syöden ja tuhoten kaiken kodin irtaimiston ja näin pois päin, on tärkeä osa omaa oppihistoriaani. En olisi ikipäivänä muuttanut armeija-ajaksi yksin taajamaan, ilman koiria. Melko sosiaalisena ihmisenä olisin seonnut neljän seinän sisälle, enkä olisi osannut lähteä mihinkään. Vilkussa on ollut mukavasti projektia, Tuikku on ollut ihana ja rento kotolainen.

Kaikki koirat eivät kaipaa niin hurjasti huomiota. Eivät älytöntä härdelliä ympärilleen. Toiset haluavat katsella sivusta ja nauttia olostaan. Tuikku näyttää hyvää esimerkkiä myös Vilkulle; ei aina ole kiire. Aina ei tarvitse tehdä kaikkea mahdollista. Joskus voi ja kannattaa vain olla. Ja tämän minäkin muistan aina, kun Tuikku viimein raahautuu sohvalle tiukasti Vilkun viereen.

Vaikka Tuikku ei ehkä viime aikoina olekaan niin superisti ollut somessa esillä ja vaikka se onkin vanhemmillani hoidossa silloin kun tarve vaatii, ei Tuikkua ole mihinkään unohdettu. Se on arjessa täysin normaalisti mukana, se on usein Vilkun treeneissä mukana "tekemässä jotain pientä". Tuikku on yhteislenkeillä mukana ja tuttujen koirien kanssa juoksemassa. Vaelluksilla Tuikku on mukana. Se, että Tuikku ei kilpaile tai harrasta tavoitteellisesti mitään, ei tarkoita, että koira voisi jotenkin huonosti tai olisi huono. Tuikusta saisi varmasti ihan mitä vaan, mutta rehellisesti, minulla ei ole aikaa eikä motivaatiota kaivaa riistaviettisestä ja itsenäisestä koirasta mitään vietitöntä lapamatoa.

Tuikku saa olla Tuikku, omine puutteineen, ominaisuuksineen ja metkuineen. Ja jos Tuikku nauttii vähän rennommasta elämäntahdista, niin suodaan se sille. Kyllä kotona yksi kotikoira pitää olla, jonka kanssa voi löysemmällä pipolla höntsätä mitä haluaa, retkeillä ja ulkoilla ja johon voi jo luottaa ♥

Tuntuipa hyvältä kirjoittaa ajatuksiaan, vaikka pienessä kuumepöhnässä tänne varmaan eksyi hiukan aivopierujakin. Harrastukset ja jatkuva vääntäminen eivät mielestäni kuitenkaan ole koiran onnellisuuden tae vaan hyvä ja toimiva suhde omistajan kanssa. Joskus on hyvä vain pysähtyä ja olla tekemättä mitään, silloin ehtii miettiä, mitä oikeasti halutaan tehdä.


Onko se aktiivinen harrastamattomuus rikos? Mitä ajatuksia sana "kotikoira" herättää teissä? 

01 huhtikuuta 2016

Voihan kevät



Hain Vilkulle ne lupaamani kaksi uutta kiekkoa, uudet hyvät Jawzit. Piti mennä niitä kokeilemaan mutta shit. Ihmettelin kävellessä kun Vilkku pompotti jotenkin oudosti vierelläni, eikä ollut oikeastaan lainkaan niin meneväinen, kuin normaalisti. Kävely vaikutti koirasta jokseenkin vaikealta. Kävelytin hiljaa ees taas paikantaakseni oudon käytöksen. Takajalat, Vilkku oudosti heijasi niitä ja yritti suunnilleen olla koskematta niillä maahan. No nyt sillä on luut murtunut, nivelrikko, epämuodostuma ja kaikki mahdollinen. Koplasin jalat läpikotaisin löytämättä mitään. Soittelin kavereille ja räpelsin koiraa lisää ja ihmettelin, mikä sitä oikein vaivasi.

Mutta niin, eilenhän me oltiin puistossa (meni muuten Tuikullakin hyvin). Puisto on uusi ja hiukan kesken, maisemointi ja sen sellainen. Pohja on suurehkoa mursketta ja paikoin aika kovaa ja joustamatonta. Vilkkuhan on tunnetusti just niitä tyypillisiä "jee ihq juoksen ihan reikä päässä ilman jalkojakin", joten... Aloin kaivelemaan taskulampun kanssa Vilkun tassuja ja varpaanvälejä, kun huomasin että se nuoleskelee tassujaan.

Sieltähän se syy löytyi. Varpaanvälit ovat täynnä pientä haavaumaa ja punoittavat ja varpaiden anturoiden reunoissa on pienet vähän isommat haavat. Tassut eivät ole siis lainkaan pahannäköiset, mutta häiritseväthän nuo ja ikävästi varmasti ulkona. Kuvissa nyt ei tietenkään juuri mitään näy, mutta kyllä, siellä on ihan haavat. Huuhtelin tassut kunnolla, rasvasin ja pikku potilas sai kuonokopan päähänsä. Vilkulta tuli ensin murhaava ja sitten anova katse, mutta hyvin sen kuono tonne mahtuu, joten ei voi olla epämukava. Ja nyt onkin jo ihan levollinen. Pitänee seuraavaksi hankkia kauluri, jos koira ei saa päästä nuolemaan jotain haavaumia. Nuo onneksi paranevat nopsaan, nyt vain köpötellään rauhassa nurtsilla ja katsellaan, ovatko sunnuntain treenejä ennen paremmat, uskoisin niin.



Ja koska kevät ja kurakelit on niin ihanat... Niin vähän vähemmän ihana karvanlähtökin on täällä. Olen aina tähän aikaan vuodesta sitä mieltä että voisin seivata molemmat elukat, erityisesti Tuikun. Karva on loppumaton luonnonvara ja Tuikkuhan ei nykyään tee sillä mitään? No jaa, ehkä vain furminoin hyvin hyvin hyvin ahkerasti!

Matokuurit aloitin koirille myös, maa onpi ihan riittävän sula että sieltä voi kaivaa myyrän tai pari loiskantaa kasvattamaan. En tainnut viime syksynä madottaa, kun syystä x madotin koirat kesällä niin moneen kertaan. Liekö siksi kun Vilkku oli niin pieni ja muutettiin?

Kennelrehun tilauskin tuli ja kaveri sen minulle haki. Nyt on pakkasessa possua, lammasta ja lihaista rasvaa. Rasva lähinnä Vilkulle, Tuikku syö minimiannosta possua. Muuten koirille ja omistajalle kuuluu mukavaa ja tässä ollaan jo melkein jännän äärellä, ehkä jotta koska kun jos kaikki menee hyvin. Huomenna on Kouluta tehokkaasti -luento ja sinne meikäläinen suuntaa oppia hakemaan.