30 maaliskuuta 2016

Väsynyt koira, onnellinen omistaja



Ihanaa kun sataa vettä! Alkoikin katupöly jo ahdistaa ja muutenkin täällä on paikat kuivunut lumesta niin nopsaa, että pieni ropina kuulosti kotoisalta ja raikasti ihanasti ilmaa. Siispä suuntasin töiden jälkeen koirien kanssa tuohon läheiselle kentälle. Mukavan hiljaistakin oli ulkona, ei kovin paljon lenkkeilijöitä tai mitään, kun vettä tihkutti. Ensimmäisenä kentälle pääsi Vilkku ja aloittelimme frisbeellä.

Takaakierroista aivan hukassa. Pyörähti kyllä sivulla tai edessä, mutta ei meinannut millään malttaa takaa. Onnistuneet olivat sitten onnistuneita ja lähti hienosti hakeutumaan eteenpäin.

Jalan yli hyppääminen on kyllä sellaista koheltamista, että siitä ei taida meidän bravuuri tulla. Täysiä päin, yli kolin kolin vaan, että ei hyvää päivää... Hiljasessa vauhdissa ookoo ja keskittyy, oikeista vauhdeista sitten päin.

Jalkojen pujottelu, noh, kaks syöksyä välistä ja jos kiekko ei lennä niin tarjoaa makaamista. Erityisesti pujottelussa Vilkku jää maanisesti kyttäämään ja silmällä ohjaamaan liikkeitäni. Tässä vihelsin pelin aina poikki ja lähdin pois. Sitten annoin yllättäen käskyn, otin ne kaksi onnistunutta pujottelua ja heitin. Saatiin sitten kolmekin onnistunutta, maltti lienee valttia.

Odottaminen on parantunut, koppeja harjoittelin jättämällä Vilkun maate, antamalla luvan ja viskomalla kiekkoja suuhun. Hienosti sai pysäyteltyä kaikki.

Jalkojen välistä juoksu sekä edestä että takaa toimii ja siihen koira tulee ihan täysiä ja aina yhtä keskittyneesti.

Pystyheitot (kun en muutakaan keksinyt ja heiton nimeä en tiedä) alkavat myös sujua. Eteenpäin nakatut saa kiinni ja takaa ottaa kun keskittyy, mutta toistaiseksi "pudotan" kiekon suoraan suuhun.

Kokonaisuudessaan frisbeetreenit menivät hyvin parin viikon tauon jälkeen. Vauhtia riitti ja Vilkku ei häiriintynyt ympäristössä liikuskelevista koirista tai muustakaan. Touhun aikana jokin kiekoista oli raapaissut Vilkun huuleen pienen haavan. Yksi uusista kiekoista olikin oudon rosoiseksi mennyt, kun kiekkoja aloin tutkimaan. Sinänsä outoa, kun se on vähiten käytetty. Täytynee hioa nämä kiekot ja tilata muutama uusi, jawzeista olen hurjasti tykännyt.

Tuikku tuli vauhtileikkien jälkeen rallyttelemaan kanssani. Rennonletkeästi käyskenteli kentälle mutta johan leimahti kun otin narupallon esiin. On kyllä Tuikun riepottelu ihan toista maata, kuin pienen paimenen, hurtta meinaa viedä meikäläistä ku litran mittaa. Ja lohmii lelua niin perskuleesti, että meinaa aina jäähä näpit väliin. No mutta hyvä että on innostunut ja tosissaan leikkii! Saa vireen oikeasti kohdilleen ja koiran palkattua.

Perusasentoja hiukan muisteltiin ja otettiin pallohäiriöllä. Ei moittimista.

360 vasemmalle on se haaste, 180 asti kääntyy kivasti ja sitten Tuikulla meinaa mennä homma sekaisin. Nyt sujui tosi kivasti ja "kääntyy" on iskostunut selkeäksi vihjeeksi, takapuoli ikään kuin herää kesken kaiken.

360 oikealle, tässä ei ongelmaa, hyvin kääntyy.

Ei montaa asiaa hinkattu ja loppuun reviteltiin kunnolla lelulla. Hieno piski mokomasta tullut. Huhtikuulle olisi muutama startti silmäilty, saapa nähdä uskallanko tuon ilmoittaa.

Vilkun kanssa otin vielä loppuun tokosta paria hommaa. 

Seuruu olisi ehdottomasti pitänyt jättää kokonaan pois. Ei sitä voi treenata ilman peilejä tai valvovaa silmää. Pari pätkää otettiin lelupalkalla ja no joo, kivalla kontaktilla menee sen kolme askelta. Onhan toki pitkä tauko ulkotreeneistä.

Perusasentoon tykitin palkkaa koko ajan ja keskittyminen on ihan sikana parempaa kuin syksyllä!

Noutokapulan pitoja otettiin myös. Ihanan rauhallisesti tarttui ja tarttumisesta palkkasi. Kaksi onnistunutta pitoa saatiin niin, että Vilkku lepuutti leukaa kädelläni. Eikä yhtään mälvännyt! ♥



Kaksikko on kaikkine oikkuineen monipuolisen mukava laumanalku. Pääsee puuhaamaan monia lajeja, tekemään erilaisia retkiä ja vaelluksia, kun on kaksi eri tyyppistä koiraa. Välillä kaksi samantyyppistä olisivat helpompi vaihtoehto, Tuikku ja Vilkku kun tulevat kyllä keskenään toimeen, mutta eivät aina ymmärrä "kämppiksen kavereita". 

Lenkkeily Vilkun kanssa on alkanut sujua mukavammin ja se tarjoilee kontaktia tosi hienosti. Haastavien koirien ohittelut nyt on mitä on, mutta en jaksa siitä ottaa stressiä; lamaantunut koira on kipeä. On ihan normaalia tavalla tai toisella reagoida viiden sentin päässä huutavaan koiraan. Satumme asumaan alueella, jossa tien toiselle puolen vaihtaminnen on monin paikoin aivan mahdotonta, mitään puskaa tmv. ei yksinkertaisesti ole, mihin hypätä koirien kanssa sivuun ja kävelytie kahden ison koiran kanssa käy ohituksissa melko ahtaaksi. Ei ole koiralle reilua, että eleettömästi pitää ohittaa millin päästä. Kumpikaan koirani ei ole siihen tottunut normaaleilla remmilenkeillä, enkä aio niiltä aivan sellaista vaatiakaan. Riittää että tapahtumissa seistessä sietävät muut hihnaressut, mutta lenkillä haluan minäkin mennä rauhassa.

Loppujen lopuksi me remmilenkkeillään ihan luvattoman vähän; se ei ole minun tapani liikuttaa koiria ja pakolliset pahat tarpeet voi toimittaa takapihalle, kun sellainen kerran on. Ja mitä yhdessä lenkkeilyynkin tulee, niin laiskana löntystäjänä Tuikku ei ole Vilkun paras lenkkikaveri. Eikä Tuikkua oikein voi "kävelyttää", kun se jumiutuu. Tuikku taakkailee ja ravailee pyörän vieressä. Pyörä pitäisikin tällä viikolla kaivaa varastosta. Pururatakin on sulanut ja sinne pääsee jo lenkkeilemään, paljon rennompaa, kuin tuo kävelytietouhu. Eiköhän purtsille viikon päästä pääse jo pyörälläkin...

Odotettu postipakettinikin tuli ja sieltä saapui Tuikulle kuonokoppa. Laiska omistaja, aggressiivinen koira ja mitä vielä? Ei sentäs, olen miettinyt kuonokoppaa jo aiemmin, ensimmäisistä myrkytystapauksista lukiessani. On meillä joskus joku halpa romukoppis ollutkin, mutta eipä se oikeasti ollut edes sopiva. Nyt kaverin vinkkauksesta Kepeä Taival sai meidän roposet ja sieltä tilattiin koppa. Ja onpahan muuten sopivakin. Toistaiseksi vain Tuikulla on kuonokoppa, vaikka Vilkkuhan se niitä sieniä napostelee, heh. No joo, on halpa vakuutus omalle ja muidenkin koirille. Tuikku kun tykkää leikkiessään välillä vähän lohmia muita ja onpa se toisinaan herkkä provosoitumaankin. Ja ahneena koirana se haluaa syödä aina ja kaiken. Oikeastaan ajattelin jo, että jospa niille harvoille remmilenkeille laittaisi kopan. Ei tarvitse kytätä ojanpieltä, ei jänskätä sitä "mitä jos koira jossain kohtaa pääsee irti" ja ehkä ne vastaantulijatkaan ei sitten päästä sitä koiraa luokse koska "se on ihan kiltti". No joo, näillä mennään. Tuikku suhtautui koppaan tosi levollisesti kun sitä soviteltiin, kerran yritti ottaa pois, mutta kiellosta lopetti. Ja sitten se käyskenteli pihamaalla koppa päässä. Ihana kun edes toinen koirista on lehmänhermoilla varustettu ♥

29 maaliskuuta 2016

Toko, Suutarilankoski ja uusi puisto

Sunnuntai iltana suunnattiin Janikan kanssa hallille treenaamaan teinipaimenet. Pientä koostetta tokottelusta.

Seuraaminen tavallaan paremmalla mallilla vaikka haahuilua esiintyy. Palkkaus pelittää että perusasennosta välillä parit namit, käsky, seuraamista matka x ja bileet lelulla joka tulee takataskusta. Luovuin toistaiseksi lelun viskomisesta, sillä Vilkku tsekkaa muuten koko ajan ympäristöä fiiliksellä "missä lentää". Piilosta lähileikki pelittää paremmin. Haahuilusta ja pienestäkin kontaktin pudottelusta käänsin itse suuntaa ja heti alkoi olla skarpimpaa menoa näkyvissä.

Hyppy oli kyllä ihan hepreaa. Hakeutui koko ajan kiertämään vasemmalta puolen. Otettiin hyppy sitten ihan leikkinä ja kaikista pompuista leikit. Yksi onnistunut suoritus pienillä muutoksilla ja lopetettiin siihen.

Kapulan pito on paranemaan päin. Nenäkosketus, leuan pitäminen kädessä ja rauhallinen mielentila kun saatais vielä samaan pakettiin kapulan kanssa, niin olis bueno.

Asennonvaihdot sujuu aika kivasti. Omaa tarkkuutta niihin hiukan. Seisomaan nousee hyvin mutta asettelee jalat uusiks????

Liikkeestä pysäytykset alussa. Tarjoaa tosi kivasti maahanmenoa ja pysyy hyvin, mutta meni nyt kokeilusta vähän sekaisin kun pyydettiin luo ja käskettiin maihin, pentuparka.



Eilen kävimme Riuttaskorvella Suutarilankosken laavulla Janikan kanssa. Oli ihan ok keli, ja aurinkokin pilkahteli. Rattoisasti kului iltapäivä siinä nuotioruokia mussuttaen. Makkaraporsaat ottivat vähän rähinää ja kyllä bortsutkin pistivät metelin tofunakeista, daa. Sitä ollaan niin frendiä ensin ja sitten tungetaan kaikki toisten eväille, tyhmät. Vaan kylläpä ne kokonaisuudessaan käyttäyty kivasti.

Tänään kävästiin Tiinan kanssa uudessa koirapuistossa Kolmenkulmalla. Nasta mesta, kaks isoo puolta ja eteistila, mainiota meikäläistenki hankaluuksille. Tuonne kehtaisi Tuikkuaki viedä kun pikkusen pystyy seurasta nirsoomaan ja on tilaa, eikä tarvitte olla kaikissa kiinni. Niin ja ihanan valoisa paikka kuvata! Vilkku mennä rällästi Jedin kanssa, hyysäsi palloa, viskoi kiviä ja himoitsi muiden makkaroita.

22 maaliskuuta 2016

Ajatella, että jouduin opettelemaan leikkimisenkin

pointtini alkaa kohdasta 1:15



Nyt koen, että tässäkin asiassa olen jotain oppinut, joten voinen aiheesta kirjoittaa. Luin vuosi sitten tämän kirjan. Olin innoissani, kaikki kuulosti niin simppeliltä ja yksinkertaiselta. Ensi osumani koiran kanssa leikkimiseen sainkin Hannalta, kun pikkukentällä palkkasimme Tuikkua viskomalla sille palloa. Mietin tuolloin, miten koiraan saa vauhtia ja millä palkalla se tekisi töitä tarmokkaammin. Mulla ei käynyt mielessäkään lelut tai leikkiminen? Onneksi on kavereita ja tämän jälkeen Tuikku oppikin nopeasti kahden pallon leikin.

Kuitenkaan, itsessään pelkkä pallon viskominen ei sinänsä ole koiran kanssa leikkimistä. Lähetät koiran aina pois luotasi? Hyvällä lykyllä se leikkii itse itsenäisestä omilla ehdoillaan ja lelullaan, eikä oikeastaan ehkä lelun saatuaan välitä sinusta tippaakaan? Hommasta tulee sama homma kuin namilla, koira työskentelee palkalle hetken ja palkan saatuaan vajoaa omiin maailmoihinsa. Enkä nyt yleistä, ehkä juuri se heppu joka tätä ensimmäisenä kommentoi tulee taas huutamaan "ei meillä kyllä", mutta sillä tiedollahan minä en tee mitään. Koska meillä asia meni näin ja piste.

No ei siinä, kirjan luettuani tiesin jotain lähileikistä. Koira repii kanssasi lelua, se voittaa ja oppii palaamaan luoksesi leikkimään. Kahden lelun leikillä homman voi aloittaa, heitetään yksi tuonne ja kun koira tuo sen heitetään toinen tänne. Kuvat opastivat hyvin ja luulin osaavani kaiken.

Kuitenkin ylläoleva videoklippi kertoo aika paljon. Minulla ei ollut hajuakaan, miten leikkiä koiran kanssa. Tuikkuhan ei tartu leluun, eikä innostu muuta kuin heittelystä. Pentu oli ihan nössö, eikä yhtään sellainen vietikäs suurpeto, niin kuin kuvittelin. Ajatukseni oli, että odotellaan, että pentu kasvaa, niin kyllä se siitä syttyy. Onneksi kirjoitin tämän julkisesti ja kaikki tulivat potkimaan päähän, muuten en olisi leikkinyt pentuni kanssa varmaan ennen tätä kevättä.



Kun joku sitten käski harjoitella leikkimistä pennun kanssa, tuntui ajatus ihan hölmöltä. Eihän Vilkku leiki? Muistan vieläkin, kun olin ihan pöllämystynyt koutsin kysyessä, miten leikin Vilkun kanssa. Vastasin, että en leiki kun se ei osaa leikkiä. Tähän väliin suuri myötähäpeä ja naamapalmu. Minä en ihan ymmärtänyt vain, että miten lähteä kohtuu pehmoisen pennun kanssa leikkimään. Vilkkuhan oli alkujaan melko pehmeä suustaan, se oli hyvin kohtelias, eikä yhtään haastanut minua.

Ohjeita saatuani kehittelin Vilkulle pörröisiä ja pitkiä pötköraato leluja, joihin laitoin vielä taluttimen kiinni. Siinä sitten juoksentelin lelun kanssa ympäri ämpäri ja yritin kiljahdella ja vikistä, jotta olisin mielenkiintoinen. No, överiksihän ne ensiyritykset menivät ja pentu vain istua tapitti hämmentyneenä. No joo, kun viimein sain Vilkun hyökkäilemään leluun, tuli uusi aivopieru, mitä sitten? Usein kävi niin, että lelu kuoli tai että tahattomasti vedin sen koiralta pois. En aivan hahmottanut, missä kohtaa Vilkku kiskoi hyvällä tatsilla, kun se ei oikeastaan kiskonut lainkaan. En voinut pitää ääntä, tai katsoa koiraan tai elehtiä kovin voimakkaasti, sillä Vilkku irrotti muuten heti.

Itselläni oli paljon opettelemista siinä, että koiraa pitää joskus rohkaista. Kannustin Vilkkua tarttumaan eri leluihin ja kun pienikin varovainen poispäin vetäminen syntyi, irrotin lelusta ja peräännyin. Tämä toimi hyvin ja aika nopeasti Vilkku alkoi lelun saatuaan retuuttamaan lelua. Ja annoinkin retuuttaa, enkä lähtenyt heti vaatimaan luovutusta.



Nyt tiedän leikin rungon, tunnen koiran paremmin ja tiedän miten leikki viedään alusta loppuun. Olen saanut rohkaistua Vilkkua, se innostuu heti, tarttuu leluun ja uskaltaa repiä ja revitellä. Se heittää lelun kanssa voittoringin ja palaa takaisin. Kahden lelun leikistä luovuomme, sillä nykyisellään Vilkku juoksee lelun kanssa luokseni hyppimään vasten. Kun olemme taas repineet lelua, se pääsee juoksemaan sen kanssa kierroksen ja palaa uudelleen. Luopumiskäsky kiitos on mennyt hyvin läpi ja toimii.

Seuraava mitä minä harjoittelen, on leikin kesto. Ja se, missä palkkaan leikillä ja miten. Mutta nyt me osaamme leikkiä. Jopa Tuikku, jota ei ikinä ole kiinnostunut leluista saati sen kummemmin ihmisen kanssa leikkimisestä on ihan liekeissä. Nyt kun itse olen oppinut hetsaamaan koiran, revittelemään ja vapauttamaan. Tuikku toki ei hakeudu lelun kanssa uudelleen leikkiin, mutta jo se että se tykkää riepotella lelua käsistäni, on paljon. Ja on muuten huisisti auttanut harrastuksissa!

Nyt minulla on käsitys siitä, että leikkiä voi aina. Aina ja siihen pitää joka kerta heittäytyä täysillä (siinä olikin opettelemista). Ennen leikkiä ei aina tarvitse vetää superia suoritusta. Kesken lenkin voi alkaa hulluttelemaan ja peuhaamaan, jos siltä tuntuu. Se jos mikä vahvistaa ja lujittaa suhdetta. Olemme päässeet leikin maailmassa hyvin alkuun, tästä on matka vain eteenpäin.

21 maaliskuuta 2016

Parempaa kuin uskoinkaan



Tuikku on opettanut niin paljon. Siitä ei koskaan tullut vetokoira niihin hommiin, mihin halusin. Siitä ei tullut huoletta irtipidettävä. Tuikulle ei tullut edes komeaa vahtihaukkua, mitä toivoin, eikä se edes vahdi. Mutta Tuikusta tuli maailman paras perhekoira, huippu kotikoira, täydellinen koira myös sille mieluisiin harrastuksiin, jos haluaa vähän haastetta. Tuikku on loistava lasten parissa ja se jos mikä on minulle tärkeää.



Pahimmat ongelmat ja erimielisyydet on nyt rämmitty ja vierellä seisoo tuttu ja turvallinen koira. Kumpikin tiedämme toistemme rajat ja homma toimii. Ihana viisi vuotias Tuikku pääsee mielensä mukaan harrastuksiin, mutta sitäkin enemmän vaelluksille! Siellä se on osoittanut taitonsa ja kestävyytensä ja voi miten se nauttii. Paljon onnea meidän viimein aikuinen! ♥


19 maaliskuuta 2016

Niin kaunis ja petollinen kevät



Hain aamulla Hennan ja Doran kyytiin ja lähdimme tutustumaan Riuttaskorven virkistysmetsään. Matka ei ollut pitkä, ajoin tuonne meiltä kotoa miltei tasan tunnin. Riuttaskorven retkeilyalue sijaitsee Ylöjärven pohjoisosassa, aika koomista että tämä muka kaupunki on pinta-alaltaan pelkkää metsää ja risua... Veimme auton metsän pohjoiskärkeen parkkiin Myllykankaalle. Siitä suuntasimme Suutarilankosken laavulle evästämään (laiskat), koska aurinko paistoi niin kauniisti ja päätimme valokuvailla.

Laavulla todentotta oli kaunista ja vieressä virtasi Suutarilankoski. Kosken yli meni puinen vanha silta ja esittelytekstiäkin kyltissä oli. Kuvailin koskea ja kuuntelin veden liplatusta samalla, kun odottelin nuotioon hiillosta. Tuikku käyskenteli vierelläni. Vanha kunnon Tuikku, ehta luotettava retkikumppani. Vilkuilin sivusilmällä koiran touhuja ja keskityin kuvailuun. Olkani yli katsottuani, tajusin Tuikun olevan aivan liian reunalla, ihan liian ohuella jäällä. Ehdin kirkaista "Tuikku varo" ja koira katosi näkyvistä vajoten koskeen. Kauhukuvat hukkuneesta, jään alle virranneesta, ruhjoutuneesta, kuolleesta tai täysin kadonneesta koirasta vilisivät mielessäni. En päässyt siirtymään kiveltä lähemmäs Tuikkua, enkä olisi pystynyt vetämään sitä. Niin nopeasti, kuin koira oli koskeen pudonnutkin, ponkaisi Tuikku sieltä pintaan ja veti itsensä kuiville. Rento ravistus, lipaisi minua naamaan ja kiskaisi itsensä hihnan kanssa hepuloimaan. Kaikki hyvin siis, mutta kyllä pelästyin. Vaan eipä mennyt Tuikkukaan enää niin reunalle keikkaroimaan. Ja toisaalta, osasin itsekin valita kuvauspaikkani hiukan paremmin, olisinhan sinne voinut horjahtaa itsekin.

Sisarukset käyttäytyivät oikein hienosti, vaikka eivät olleet nähneet pitkään aikaan. Ei mitään kähinää tai rähinöintiä eväsaikaankaan. Paistoimme makkarat, söimme munkit (Tuikku tosin vei Hennalta puolet...) ja nautimme juomistamme. Sää oli mitä parhain, aurinko paistoi ja pieni tuulenvire osui taukopaikallemme.

Pakkasimme varusteet ja jatkoimme matkaa, tai no, periaatteessa aloitimme sen varsinaisen taipaleen. Kuljimme pitkin kuusikangasta ylittäen pari isompaa ojaa. Saavuimme Haukijärvelle ja ihailimme näkötornia ja huikeita maisemia. Aurinko oli mennyt pilveen, tuuli oli erittäin navakka ja alkoi tulla kylmä. Reippailimme aika nopeasti kohti seuraavaa etappia, jotta pysyi lämpö päällä.





Haukijärven keittokatoksella pysähdyimme juomaan kuumaa kaakaota. Näytti siltä, että alkaa hämärtää ja koiratkin vain makailivat. Taivaalle kerääntyi pilviä ja matkaa jatkaessamme saimme taivaan täydeltä rakeita. Rakeita, tähän aikaan vuodesta? Näemmä sekin on mahdollista. Poikkesimme reitiltä kolme kertaa, sillä tuuli oli piiskannut lunta polulle ja peittänyt reitin täysin. Kiipeilimme hiukan turhaan kalliolla, harhailimme suolla ja viimeisellä metsäosuudella kävelimme epätoivoisesti ristiin rastiin. Lopulta turvauduimme kännykän maastokarttaan ja löysimme autolle.

Kiinnitin huomiota ihanaan hankikantoon, mutta paikoin petollisiin ojiin, jotka lumi peitti, mutta alla virtasi vesi. Joistain kohti lumi oli sulanut jo pois ja järven jäällekin oli noussut vettä. Koirat pysyivät visusti kiinni lyhyemmissä naruissa, jotta mitään jäälle harhautumista ei enää koskiseikkailun jälkeen pääsisi käymään.

Reissu oli oikein mukava ja kesällä tämä on varmasti nätti paikka! Menemme kyllä uudelleenkin.