Hanko - Koirareissun paratiisi

Muinoin keksitty idea koirareissusta Hankoon, toteutui päähänpistosta seitsemän vuotta myöhemmin. Loimu lähti mukaan ja alkuhämmästyksensä jälkeen rauhoittui kaverin pakun kyydissä häkkiinsä. Matka sujui leppoisasti ja ensimmäinen retkikohteemme oli Tvärminnen mänty. Tähän väliin on heti kehuttava Retkipaikka sivustoa ja sovellusta, niin näppärästi löytyy milloin mitäkin paikallisia luontokohteita helposti. Joskus tuli tarinoita kirjoitettua sivustolle itsekin, mutta sittemmin kirjoitusaika on valunut ihan minimiin - ainakin toistaiseksi.

Tvärminnen mänty

Vanha mänty lepäsi hiekkadyynien vieressä pikkumatkan päässä tieltä. Joskus olen käynyt katsomassa kotoseudulla Timin mäntyä jonka ympärismitta oli varsin massiivinen. Tvärminnen mänty ei ole ihan suurimpia puita, mutta se on kasvanut hyvin persoonallisen malliseksi. Ei vaadi paljonkaan mielikuvitusta, että osaa kuvitella oksille ja runkoon asukkaita.

Luontopolkua emme kokonaan kiertäneet, vaan lähinnä hengailimme männyn lähistöllä. Maasto oli nättiä myös tihkusateella ja tänne poiketaan kyllä toistekin jos ohikulkemaan satutaan.

 

Hangossa majoituskohteemme oli Regatta hotelli. Säätiedote oli luvannut sen verran epävakaista, että ensimmäinen yö päätettiin olla hotellissa. Heti hotellin takana oli puisto, jonka läpi käveltyä saapui Hangon Vohveli kojulle. Loimu malttoi pysähtyä puistossa haistelemaan ja katselemaan uusia maisemia kohtuullisen rauhallisesti. Totta kai toiset koirat haukuttiin jos liian lähelle päädyttiin. Koiria viikonloppuun mahtuikin paljon, mutta etäisyyden kanssa pelailemalla hiljaisia ohituksia tuli suunnilleen yhtä paljon kuin äänekkäitäkin.

Loimu jäi hotelliin hienosti siksi aikaa, kun kävimme syömässä. Vilkkaassa ympäristössä seikkailu ei ole Loimun vahvuus ja koska olin itsekin uudessa paikassa, päätin liikuskella illan ilman omaa koiraa. Tämä oli ihan hyvä ratkaisu, sillä seuraavalle päivälle kaikki paikat olivat ja itselleni tuttuja ja toisaalta Loimu vaikutti aivan tyytyväiseltä saadessaan nukkua illan.

Ensimmäisenä yönä me suunnattiinkin samantien rantaan ottamaan rästiin jääneet kuutamokuvat. Täysikuu oli jo alkuviikosta, mutta kotopuolessa paksu pilviverho peitti näkymän koko yöksi. Oli pilvistä Hangossakin, mutta tunnin odottelu lopulta palkittiin. Tämmöinen harrastelu vaatii kyllä kärsivällisyyttä, etenkin mukaan raahatulta ystävältä. Siinä me katseltiin pilvistä taivasta ja minä sinnikkäästi halusin odotella josko se siitä selkiäisi. 😂

Tulliniemen luontopolku

Maittavan hotelliaamiaisen jälkeen hyvästelimme hotellin ja suuntasimme kohti Tulliniemen luontopolkua. Olin tietysti aikeissa kävellä Suomen eteläisimpään kärkeen, mutta paahtava helle ja keskipäivän aurinko, sekä tietysti järkevä reissuseura saivat mieleni muuttumaan. Tehtiin pieni kävely pitkoksilla ja meressä läträäminen oli Loimulle mieleen. Maalaisen silmään porukkaa oli aika paljon liikkeellä, mutta ilmeisesti sijainti ja aika huomioiden ihan normaali määrä. Loimu ei ollut kovinkaan kiinnostunut muista ihmisistä, mutta kyllä se koirille haukkui. Näissä tilanteissa on kyllä itsellänikin kehitettävää ja osan haukuista aiheutin kyllä ihan itse hätiköimällä ja panikoimalla. Tilanne = Loimu haukkuu kymmenen metrin päästä koiraa jota ei edes kiinnosta 😂 

Kaupungilla (ulkokuvat hiljaiselta illalta)

Iltapäivällä poikettiin tietysti paikallisille kaupoille. Liikenteessä oli myös koiria, mutta päätin silti kokella Loimun kanssa liikuskelua ja kaupassa käymistä. Olin ihan ällikällä lyöty, miten kivasti Loimu suhtautui ympäristöön kunhan vain sai haistella ja sopivissa hetkissä syödä. Liikkeisiin emme ängenneet jos siellä jo näkyi muita koiria, mutta reissukaverin kanssa kävimme vaatekaupassa. Loimu asettuili aika kivasti ja vispasi häntäänsä jokaiselle ihmiselle.

Ihan kannatuksen vuoksi oli sitten ostettava jokin vaate ja ehkä minäkin olen ansainnut yhden ehjän t-paidan. Loimun shoppailukuvat onkin otettu sovituskopissa, sinne se asettui hienosti ja oli riittävän helppoa vähän kuvailla.

Illaksi suuntasimme Nöjenin ravintolaan syömään. Koirat olivat tervetulleita ja asetuimme Loimun ja Mitsun kanssa ulkosalle. Nuorempi reissukoira oli harjoitellut ravintolataitoja huomattavasti Loimua enemmän, mutta ei Loimukaan ihan huono sentään ollut. Kivasti se hengaili ja katseli muiden menemisiä.

Paitsi sitten tuli toinen koira, vapaana ja suoraan meitä kohti. Pieni ja ystävälliseltä vaikuttava koira vaikutti asioineen ravintolassa meitä useammin, mutta maalaiskoira Loimun aivoissa vähän nyrjähti. Nostin Loimun syliini ja väistin pois. Toinen koira palasi ihmisensä luo ja asettui omaan pöytäänsä. Tämän jälkeen näköyhteys toiseen koiraan oli Loimulle ihan liikaa ja yli kiehunut Rakettikettu palasi autoon. Loimu vaikutti kyllä itsekin helpottuneelta, ei lainkaan pettyneeltä tilanteen muutokseen.

Pettynyt en kyllä ollut itsekään, eikä Loimun reaktio yllättänyt. Meillä kummallakaan ei ole kovin paljon ravintolakokemuksia ja vielä vähän kokemusta ravintoloissa olevista koirista. Loimulle kohti tuleva vieras koira oli ihan tosi tosi absurdi tapahtuma, kun Loimu oli juuri asettunut paikalleen. Rakettikettu näyttikin heti sudesta seuraavalta irvistäessään karvat pystyssä tulijalle. 

Trollberget

Ravintolassa nautitun iltapalan jälkeen suuntasimme Trollbergetiin (kuinka ihmeessä se taivutetaan 😂) eli suomalaisittain Peikkovuoreen. Aivan parkkipaikan tuntumassa oli hiekkaranta, jonne pystytin telttani. Harmillisesti myhästyimme auringonlaskusta, mutta kuvauksen kannalta myöhästyminen ei yhtään syönyt arvoa siltä kauneudelta mitä luonto tarjosi.

Ranta oli niin viihtyisä, että hetkellisesti harmitti uimapuvun unohtuminen kotiin. Muut retkeilijät olivat muistaneet sellaisen olennaisuuden mukaansa. Vaan auringon laskiessa nälkäinen hyttyskansa saapui paikalle ja telttaan päästessä menikin tovi näitä listiessä. Syykin hyttysmäärään teltassa selvisi:  sisäteltan hyttysverkossa on melkei käteni mentävä reikä. 😖 Ensi hätään heitin siihen vain repun eteen, mutta ennen seuraavaa reissua vaurioon täytyy muistaa perehtyä tarkemmin.

Just nukahdettuani havahduin paukkeeseen. Tietyisti ilotuksia. Loimu ei havahtunut, se nukkui sikeästi kerällä pyyhkeeseensä kääriytyneenä. Vähän pohditutti ottaa Loimua uinnin jälkeen telttaan, mutta onneksi tämä alkukantainen ilmestys kuivasi itsensä hiekassa kierimällä. Ei sitten ollut telttaan tullessa enää märkä, mutta Hangon hiekkaa on mukana vielä näin kaksi viikkoa myöhemminkin.

Yö meni leppoisasti ja heti herättyämme kerättiin kamat kasaan. Loimun telttailutaitoja on kyllä kehuttava! Se vain asettuu makailemaan ja katselee rauhallisena, kun kokoan tai puran telttaa. Tuon taidon kun saa yleistettyä kaikkeen muuhunkin odotteluun, niin ollaan kertaheitolla ihan eliittiä. 

Suuntasimme luontopolulle, jonka piti olla lyhytkäinen. Tapani mukaan hortoiltiin ja harhailtiin korkealle ja sitten alemmas lehtevien puiden sekaan. Löydettiin ensin jäniksen töpöhäntä ja sitten koko raato, joka oli sellaisessa tuoksahdusvaiheessa että meinasi aamupala nousta ylös.

Jonkin pätkän reitistä katsoin kyllä ihan väärin, mutta ei sitten lopulta pahasti eksytty. Päivä valkeni melkoisen kuumaksi ja reitissä meni odotettua kauemmin, joten oikaistiin lopulta takaisin autoa kohti. Reitti oli niin täynnä hämähäkin seittejä ja joku jättihämähäkkikin meidät pääsi säikyttämään, etten usko polulla liikkuneen ihan hiljan muita.

Polulta mustikkavarvikkoon poikennut Loimu varmisti ensimmäisen kokemukseni kymmenistä ja kymmenistä koirassa vilisevistä punkeista. Meillä kotopuolessa törmää yksittäisiin punkkeihin vuodessa koko sulanmaan kauden aikana, nyt koirassa vilisi vähä viheliäisiä otuksia yhdestä varvikosta kymmeniä. Loimu ei tietenkään käsittelystä pitänyt, mutta ennen Loimun autoon pakkaamista nypimme kipittelijöitä pois kaikkiaan kolmekymmentä. Sitten seuraavan autolla pysähdyksen yhteydessä lisää. Ja vielä lisää. Teki sitten jo mieli kuoria omakin nahka varmuuden vuoksi siitä kutinasta, joka punkkeja kuhisevan koiran katsomisesta seurasi.

Kotimatkan Fiskars visiitti

Kotimatkalla yritettiin sitten vikkelästi keksiä muita puheenaiheita kuin autossa vilisevät punkit. Poikkesimme Fiskarsin ruukille ja nättinä päivänä myyntikojujen ollessa auki, näin oli tehnyt pari sataa muutakin ohikulkijaa. Minä suuntasit Loimun kanssa kuivahtaneelle joen pohjalle kuraleikkeihini. Semmoinen touhu sopi meille maalaisille paljon paremmin kuin väenpaljoudessa shoppailu 😄 Ilman koiraa poikkesin sitten putiikkeihinkin, kuitenkin löytämättä sitä mitä hain.

Hanko oli hyvä reissukohde. Monipuolinen. Merimaisema ja kaupunkimiljöö samassa paketissa. Koiraystävällisempi kuin odotin. Koirakulttuurissa kotoseutuni kokemukseen oli niin iso ero, että melkein pystyin kuvittelemaan olevani ulkomailla. Vaikka olin vain kolmen tunnin matkan päässä kotoa, Hangossa. Ihan visusti Suomessa mantereella.

Tulliniemen luontopolun kiertäminen kokonaisuudessaan jää toiseen kertaan, mutta kyllä reissusta jäi monta muistoa hymyilyttämään. Synttäreihini ajoittunut reissu oli ihan täydellinen etkotot, juhlat ja jatkot noin niinkuin aikataulutukseltaan. Loimukin vaikutti olevan just sopivan ikäinen reissuun mukaan, vielä vuosi sitten tuo miljöö olisi ollut meille ihan mahdoton. Nyt Loimu osoitti hienosti osaavansa jo monta juttua. Ravintoloissa syöminenkin meni hyvin, vaikka ihan asettumaan Loimu ei vielä pysty. Kyllä kelpaa nuoren Rakettiketun kanssa seikkailla.

Jatkoreissu Hankoon on sitten joskus, mutta ensivaikutelma oli niin onnistunut että uudestaan on mentävä. Lämmin kiitos reissuseuralle, olen varma että Loimu ja Mitsu seikkailevat jatkossakin yhdessä. 💛

Loimun Road Trip

Kerrankin kehtaa kirjoittaa road tripistä, kun ehittiin viipyä oikein kolme päivää menoillamme ja auton mittariin kilahti uusi tonni lisää. Tekstin lopusta sitten selviääkin mitä Volvolle kävi ja kuinka lopulta päästiin kotiin 😂 

Ensimmäinen kalenterimerkintä oli paimennustaipumuskoe, mutta sen ympärille rakentunut seikkailuretki jyräsikin yli ja taipparipäivä tuntui vain pieneltä poikkeamiselta muun reissun ohella. Tässä postauksessa kuitenkin väliotsikoin käsiteltynä tunnelmat Kolovedeltä, taipparista ja Repovedeltä.

Spoiler: Kiva reissu oli kaikkinensa!

Torstai ilta kului pakkaamisessa, kun piti muistaa yhtä ja toista varatavaraa mukaan. Perjantaina startattiin aikaisin liikenteeseen, kun käytiin pikkuväen kanssa tekemässä viime hetken ostokset. Koirat odottivat autossa sen aikaa kun kerhoilimme ja pikkuväen kerhon jälkeen siirryttiin mummulaan. Savu näytti kyllä ihan maansa myyneeltä, kun se ei lähtenytkään mukaani. Savu seurasi koko torstain pakkaamistani hyvin intensiivisesti ja Savu tietää jo vallan hyvin mitä rinkka tarkoittaa. No onneksi enää on pari viikkoa toko/rallytoko leiriin ja Savukin pääsee silloin reissaamaan.

Noin puoli kaksi perjantaina iltapäivällä päästiin Loimun kanssa matkaan. Ajokeli oli mukavan kirkasta auringon paahdetta. Yhdellä vessatauolla posootettiin viisi tuntia menemään. Jossakin ennen Varkautta kiinnitin huomiota, että edellä ajaa maasturi jonka peräkontissa on ihan retkikaverin näköinen koira. Ja ääniviestein se selvisikin, että vaikka Anninan kanssa oltiin lähdetty eri suunnista ja eri aikaan, oltiin me puolivälin jälkeen matkalla perätysten 😄

Koloveden kansallispuisto

Koloveden kansallispuistoon saavuttiin ilta seitsemän aikoihin. Nopea huussitauko, kamat niskaan ja sitten siirryttiin kävelemään Nahkiaisen luontopolulle kohti Lohilahtea. Reittiä ei suotta kuvailla vaativaksi; oli varsin juurakkoista ja kivikkoista nousulaskua. Oudokseltaan otti kyllä varusteiden kantaminen mäkitreenissä vähän kunnon päälle, vaikka matka ei ollut edes pitkä. Ei ole tullut enää kannettua lapsiakaan lenkillä kantorinkassa hetkeen, joten tuollainen kantamiskunto on kyllä rapistunut hui vain. Loimua ja Uunoa ei mäet ja juuret säikäyttäneet, vaan nuori islantilaiskaksikko porskutti hihna tiukalla eteenpäin.

Nätti aurinkoinen keli oli houkutellut muitakin retkelle, mutta keskenämme yövyttiin Lohilahdessa, kun päiväretkeilijät jatkoivat matkaa. Teltat pystytettiin vähän varvikkoisiin kohtiin. Selvästi näki, että varvikossa oli telttoja ollut, mutta ei selkeästi niin usein, että aluskasvillisuus olisi kuollut. Tai sitten oikea telttapaikka jäi meiltä vain huomaamatta, mutta kaiketi laavujen ympäristössä tilapäinen telttailu on sallittua.

Telttojen pystytyksen jälkeen asetuttiin koko poppoo kokkailemaan trangiaruokaa rantakallioille. Loimusta hirvisäilyke oli vähän liian kiehtovaa ja ruokailu oli poikkeuksellisesti aika sirkus. Loimu oli kerännyt koko päivän virtaa autossa ja pieni kävely ei kuluttanut sen paukkuja lainkaan. Sen lisäksi sillä taisi olla vähän nälkä (ja kesken ruokailuni sitten ruokin koirankin) ja toki koiraseura sekä uusi ympäristö vähän kiihdyttivät sitä.

Vähän Loimu ja Uuno saivat hihnoissa leikkiäkin aikaiseksi. Joka kerta Loimu lämpenee Uunolle nopeammin. Viime kesänä pennut tulivat juttuun heti, kun Loimu ei vielä miettinyt mitään kohteliaisuusjuttuja. Nykyisellään Loimua vähän alkuun jännittää ja se on sääntöpoliisi, leikkiä saa mutta ei liian läheisesti. Kunnes sitten Loimu totesi Uunon tutuksi ja turvalliseksi, eikä kiehnääminen yhdessä ollutkaan jännittävää. 

Auringonlaskua odottelin innoissani, mutta eiköhän se aurinko valunut hyvissä ajoin pilvien taa piiloon. Ilta oli jo melkoisen myöhäinen, kun lopulta maltettiin nukkumaan. Aamulla olisi aikainen herätys paimennustaippareihin, sillä tilalle oli Kolovedeltä noin tunnin matka.

Loimu rauhoittui hyvin telttaan nukkumaan. Kerran havahduttiin yöllä ja Loimu vähän murisi, mutta meni pyytämällä takaisin nukkumaan. On se hyvä, että ollaan omissa äänekkäissä metsissä harjoiteltu nukkumaan takaisin ryhtymistä, vaikka jokin ääni hetken epäilyttäisi 😄 Vaan ilman koiraa en kyllä saisi itse nukutuksi, koiran tehtävä on ilmoittaa jos jotakin tapahtuu ja minä kerron sitten onko syytä herätä vai voiko jatkaa unia.

Aamuksi asettamani herätys herätti minut täydestä unesta. Aika harvoin viime aikoina olen luonnostaan herännyt ennen kuutta, joten aamu neljä oli ihan kuin keskellä yötä. Ei auttanut muu kuin nousta ja pakata teltasta tavarat rinkkaan. Sitten vain teltasta ulos ja teltta nippuun. Tähän sitten naapuriteltan Uunokin jo heräsi ja kuten illalla oltiin vähän suunniteltu, saatiin Annina ja Uuno meidän kanssa aamulenkille kun lähdimme Loimun kanssa autolle. Silmät lurpallaan kävely sujuikin juttuseuran kanssa mukavammin ja on ollut tosi kiva löytää samanhenkistä (eli vähän kai vinksahtanutta 😂) seuraa islanninlammaskoiraharrastajien parista. Ei me nyt ihan lähekkäin asuta, mutta huomattavasti lähekkäimmin kuitenkin kuin mitä Kolovedelle oli matkaa.

Nahkiaisen luontopolun loppupuolisko nosti aamuyöllä kyllä hien pintaan ja jos minusta ei vielä muuten huomannut etten ollut illalla päässyt suihkuun, niin aamukävelyn jälkeen taatusti huomasi 😆 No sitä se retkielämä on, ei kaikki ole niin justiinsa.

Yhdyspolulla tiemme Anninan ja Uunon kanssa erkanivat; he jatkoivat matkaa takaisin nukkumaan ja minä Loimun kanssa suuntasin autolle. Kuten tapaan kuuluu, eksyn. Reitille oli kaatunut aika monta puuta ja niiden ympäri ei vielä mennyt kovin selkeitä kiertopolkuja, joten jokun kohdalla me sitten harhauduttiin. Ei näkynyt reittimerkintöjä enää missään, eikä mitään polun tapaista eikä taaksepäin katsoen näyttänyt yhtään sen paremmalta. Kännykässä oli kuitenkin kenttää, joten Maastokartta sovelluksella löysin sitten parkkipaikalle kuitenkin. Ja raportoin eksymisestäni Anninalle, ettei toista meikäläisen mokia.

Autossa naposteltiin aamupalaa ja laitettiin osoite navigaattoriin valmiiksi, voidakseni sitten kuitenkin ajaa ensimmäisestä risteyksestä kymmisen kilometriä väärään suuntaan. Aikani sohlottua autolla oltiin taas reitillä ja pysäkillä nopeasti vilkaisin sähköpostia että mikäs se aikataulu olikaan. Ja voi himputin pimputit sentään, olin katsonut senkin väärin. Olin herännyt varalta vähän kuin tunnin liian ajoissa, mutta autossa istuessa selvisikin että oltiin kaksi tuntia liian ajoissa. No hyvin nukuttiin p-paikalla jossain Koloveden ja Kerimäen välimaastossa 😁

Paimennustaipumuskoe ja lenkkitreffit Juvalla

Aina yhtä jännittävää lähteä koiratapahtumiin, etenkin sellaisiin joista ei tiedä yhtikäs mitään. Loimu on käynyt lampailla pentuna ja issikkaleirillä. Koira kyllä syttyy, minä en niinkään. Vaikka olen ollut kiinnostunut paimennuksesta vuosikaudet (siis siitä alkaen kun minulla oli bordercollieristeytys jonka lyhyen elämän aikana ei koskaan lampaille ehditty), niin ei se nyt kuitenkaan käytännössä tunnu omalta harrastukselta arvoristiriitojen vuoksi. Tästä ei ole mitään syytä kenenkään pahastua; ihmiset ajattelevat erilailla ja arvostavat eri asioita. Eivät kaikki innostu tokostakaan tai koiran koulutuksesta muuten, eikä se ole minulta pois vaikka juuri ne aiheet ovat sydäntäni lähellä 😊

Halusin kuitenkin tietää, mitä paimennustaipumuskokeissa tapahtuu. En oikein tykkää muodostaa kovin vankkoja käsityksiä pelkkien kuulopuheiden pohjalta ja toki minua kiinnosti millaiseksi Loimu arvioitaisiin. Taipparipäivä oli kyllä tosi kivasti järjestetty; kanttiinista sai herkullista purtavaa ja suoritusvuorossa olevalla koirakolla oli työrauha. Lisäksi oli totta kai kiva nähdä uusia ja vanhoja tuttuja islanninlammaskoiriensa kanssa ja ylipäänsä sosialisoida koko päivä. Vaikka unirästin ja jännityksen jälkeen en tarkalleen ottaen muista yhtään mitä höpöttelin  - vannon juoneeni pelkkää vettä ja kahvia 😅

Tuomarin puhuttelussa koirilta luettiin sirut ja kaikki koirakot hengailivat samassa pihapiirissä. Rotukirjo oli aika laaja ja yllätys, minun koirani haukkui. Käytiin Loimun kanssa vähän kauempana juoskemassa ja tasailemassa fiiliksiä, sitten seikkailtiin ulkorakennuksien ja puskien takana piilossa. Lopulta onnistuttiin asettumaan aika hyvin lähelle muita, jotta kuulin mitä tuomari puhui. Aina sitä vähän mietityttää, mitä ne muut ajattelee kun säntäilen koirani kanssa ympäriinsä nakkeja heitellen (näin kärjistetysti), mutta toisaalta sama se. Räksyttävää Loimua he eivät ainakaan jaksaisi kuunnella, enkä minäkään, joten jatkan tähtäämistä siihen että joskus Loimu on omaehtoisesti hiljaa vastaavissa tilanteissa. Sirunluvussa Loimu olikin helppo, sinne se hyppäsi suunnilleen tuomarin syliin 😅

Jos aamun aikataulut olin sössinyt, niin mokailuni ei siihen päättynyt. Ensimmäinen hutilointivirheeni oli unohtaa panta kotiin. Tai unohtaa ja unohtaa, olin siinä luulossa (luin säännöt huolimattomasti) että Loimu voi mennä lampaille valjaissa kuten treeneissäkin. Taippareissa koiralla kuitenkin tulee olla panta (ja tässäkin minä tollo luulin että koira olisi irti, miten pihalla voikaan olla 😂). Saatiin onneksi paikan päältä panta lainaan ja kenties joku taipparia harkitseva ja tätä lukeva osaa sitten itse pakata sopivan pannan matkaan.

Hallintaosuudessa (ei tullut videota vaikka sen olisi saanut kuvata) nähtiin aika rauhallinen Loimu. Kaiketi vähän unirästiä silläkin. Loimu jäi yllättävän rauhallisesti odottamaan tuomarin luo, kun kävelin kauemmaksi ja kutsuin sen. Sitten käveltiin Loimun kanssa pieni lenkki jossa ylitettiin kivikko, kierrettiin rakennuksen takaa ja käveltiin takaisin päin. Loimu reagoi kivasti vihellyksiini, kun en ihan tiennyt miten intensiivisesti sen pitäisi mukana tulla. Ei tiennyt Loimukaan ja niin me vähän meinattiin kompastella toisiimme. Kolinaääneen Loimu ei reagoinut ja tuomarin luona se oli heti kytkettävissä.

Lampailla Loimu olikin aika vilpertti. Kävi sellainen nolo moka että kun se liinassa tempaisi, edellispäivänä kämmeneen hiertyneet rakot antoivat myöten ja liina irtosi minulta 😩 Ei siinä mitään vahinkoa päässyt käymään, mutta sopivasti hävetti. Fiksumpana olisi voinut pitää liinaa toisessa kädessä. Minä kompuroin lampaiden kanssa ja Loimu oli totta tosiaan kiinnostunut lampaista. Jos syksyllä nähtiin epäileväinen Loimu istumassa kuin tatti paikallaan kaukana lampaista, niin nyt sellaisesta ei ollut tietoakaan.

Taipparin tuloksena saatiin kuitenkin läpäisty/hyvä. Varmaan ihan kivasti siis meni, vaikka olin kyllä aivan totaalisen pihalla, eikä unirästi ja jännitys olleet hyvä yhdistelmä.

Iltapäivällä hain Loimun mukaan hengailemaan. Se oli sopivasti sekä levännyt että varmaan väsähtänyt autossa odotellessaan ja sen kanssa liikkuminen oli nyt mutkattomampaa. Tilattiin tosi makkara vähän kuin kanttiinin takaa, koska ei Loimun kanssa nyt sentään jonottamaan voi mennä. Tai skeptisesti ajattelen näin, eihän sitä tiedä 😆

Hivuteltiin lähemmäs muita sen mukaan kuinka Loimu pystyi tasaamaan itsensä hiljaiseksi ja syömään. Lopulta päästiin katokseen tuoliin istumaan, jossa muutkin istuivat koiriensa kanssa. Istuminen Loimun kanssa meni lähinnä niin että rapsutin Loimua koko ajan. Se tykkää rapsuttelusta ja rentoutuu siitä paremmin. Aikamoinen läähätys Loimulla oli päällä, mutta muun olemuksen huomioiden uskon sen johtuneen voimakkaasta kuumuudesta enkä niinkään stressistä. Tuntui kyllä erävoitolta pystyä hengailemaan muiden lähellä ilman että Loimu haukkui ja oli tosi kiva päästä vahvistamaan rauhallisempaa olemista muiden seurassa 😊

Taippareiden jälkeen oli aika huikata heipat ja jatkaa Loimun kanssa matkaa. Loimu nukkuikin sikeästi takaluukussa ajomatkan Juvalle. Välietapilla oli tarkoitus tavata vihdoin viimein, aivan ensimmäistä kertaa Laura, Lakki ja Paju. Olen seurannut Lauran blogia vaikka miten monta vuotta, jo edellisten koirien aikaan, joten oli tosi kiva päästä tapaamaan livenä. Ei ollut pettymys! Päästiin mukavassa seurassa rämpimään paikalliseen pöpelikköön suolampien viereen ja spontaanisti metsässä kävely teki tosi hyvää sekä itselle että Loimulle.

Loimu ja Lakki tykkäsivät kumpikin omasta äänestään ja aika samaan tyyliin molempia kiinnosti toisensa ja silti oli vähän jännää. Kaikki seikat huomioiden koirilla oli kuitenkin enemmän hauskaa kuin pelkästään jännää ja autolla käveltiin jo oikein rennosti.

Heti alkulenkistä sykkeeni kyllä nousivat melkoisesti. Loimu oli minulle vielä hihnassa, kun lähdimme kävelemään. Ja niin vain se käveli kyykäärmeen yli. Tai kyy luikerteli sukkelasti Loimun alitse, kuinka vain. Loimu ei huomannut (oli niin kiinnostunut edellä menevästä Lakista) ja kyy ei harmistunut. Sykkeiden nousu oli ainoa harmi, noin muuten kaikki jatkoivat matkaansa. 

Alla hulvaton kuvaspämmi meidän lenkistä. Kiitos Lauralle juttu- ja lenkkiseurasta 🙌

Tässä kuvassa erottuu yllättävän hyvin tuo alue, joka kaulasta huopui ja joutui leikatuksi. Ei kuitenkaan livenä erotu kuivasta turkista, kun jäljelle jäävä turkki on pitkää. Nyt vaikka Loimu kastui valjaat päässä, ei huopumaa tapahtunut, mutta ei toki karvanlähtöäkään enää ole.

Repoveden kansallispuisto

Ja taas vaihteeksi oli jo iltamyöhä, kun ajoin risteyksestä ohi. Ensisilmäyksellä navigaattori säikäyttyi että oltaisiin peräti 40km harhassa, mutta kyse oli onneksi parista kilometristä. Onneksi valoisaa on myöhään, joten ihan kilpaa auringonlaskun kanssa ei tarvinnut ajaa. Vaan kun Repoveden kansallispuistoon saavuttiin, Saarijärven pysäköintialueen ruuhkaisuus pääsi vähän yllättämään. Jos kaiken jännityksen jälkeen alkoi muutenkin koti-ikävä iskeä, niin ensisilmäys parkkikselle vaikutti siltä että olisi ehkä syytä romahtaa. Jätin auton tienvarteen muiden joukkoon ja kipitin kävellen katsomaan tarkemmin saisiko auton johonkin. Ja sai sen, vieläpä oikein hyvälle paikalle.

Rivakasti autosta kamat niskaan ja maastoon. Sukeltajanniemen telttailupaikalle olisi päässyt suoraan tietäkin pitkin kävelemään, mutta me haluttiin hiukan kiertää koska halusin metsään. Kaunis lampimaisema ja pieni soliseva puro tekivät tehtävänsä ja fiilis oli taas parempi. En ollut koskaan ennen yöpynyt kansallispuistossa yksin koiran kanssa, vaikka toki kotimetsässä tätä olen harrastellut. Vaan nyt oltiin kaukana kotoa, enkä tarkalleen tiennyt minne olin menossa, koska oltiin Repovedellä ensi kertaa. Mutta Loimu oli onnessaan iltalenkistä ja sain itseni tsempattua. Parkkipaikan automäärästä osasin päätellä että ihmisiä lienee pitkin metsää. Reitillä ei niin myöhään tullut ketään vastaan, mutta Sukeltajanniemi oli jo melko hyvin täytetty teltoin ja riippumatoin.

Sopivan väljään kohtaan saatiin kuitenkin oma teltta. Olin niin väsynyt että teltta olikin pystyssä aivan ennätysnopeasti ja kaaduttiin Loimun kanssa molemmat nukkumaan. En herännyt yöllä kertaakaan, eikä herännyt Loimukaan. Vasta puoli kahdeksan aamulla Loimu alkoi tökkiä minua ja kahdeksan aikaan jaksoin lopulta nousta. Aika monta telttaseuruetta (myös koiria) oli lähtenyt aamulla ennen meitä, joten täytyy todeta Loimukin ihan järkeväksi kun se oli malttanut pysyä hiljaa. Vaikka on se varmasti kuullut liikettä, mutta kenties oman elämänsä multivalio vahti oli tarpeeksi väsynyt 😂

Aamulla herättyämme otettiin vähän kuvia. Sukeltajanniemi on kyllä tosi nätti paikka, paljon linnunlaulua ja kaunis järvimaisema. Yöllä näimme joutsen pariskunnan, jossain kukkui käki, rastaat tulivat tosi lähelle ja jonkinlainen sorsalintuparvi lensi ylitsemme. Ei kuitenkaan viivytty Sukeltajanniemessä kauan, sillä kantamani juomavesi loppui ja kaikki eväät olivat autolla. Ei muuta kuin teltta nippuun, kamat selkään ja menoksi.

Täytettiin vesikanisteri kaivosta, jotta automatkallekin riittäisi helposti pulloon kaadettavaa juomavettä. Lähdettiin aamupalan jälkeen Loimun kanssa vähän kevyemmällä varustuksella liikenteeseen. Ensin meinasin että kävellään Kirnukankaalle ja Lojukoski veteen viittaamalla nimellään houkutti enemmän. Ja niin me käveltiin Lojukoskelle. Maasto oli vaihtelevaa ja kaunista ja ura perille asti oli hyvin leveä. Loimu ohitti ihmiset pääasiassa haukkumatta ja osan jopa hihna löysällä 💛 Yksi jo aamulla tapaamamme koira tuli vastaan ja sille Loimu haukahti vain kerran. Me väistettiin suosiolla pusikkoon, jottei ohitus olisi ihan liian ahdas.

Lojukoskella pidettiin vähän taukoa ja Loimukin innostui uimaan. Se ei edellispäivänä rohkaistunut vaikka näki lukuisia Lakin uimahyppyjä. Epäilin syynä olevan vieras paikka, mutta ei ollut kyllä Repovesi yhtään sen tutumpi 😂  Mutta aamupäivällä oli kyllä niin kuuma, että tosi hyvä idea oli uinti. Takaisin autolle kävellessä Loimu ehtikin kuivua ihan täydellisesti.

Joukko iäkkäämpiä rouvia tuli vastaan ja he ihastelivat miten kaunis koira Loimu oli. Loimukin malttoi ylväänä seistä paikallaan hipihiljaa. Sitten selvisi, että miltei jokaisella oli ollut lapsuudessaan ihan samanlainen koira ja oikein hyvät metsästysominaisuudet. En pilannut iloista tunnelmaa paljastuksilla Loimun rodusta, eihän sitä tiedä vaikka tästä tulisi vielä lintukoirakin - ja olisi Loimu suomenpystykorvanakin ihan nätti, vähän pieni ja haalistunut vain 😆

Autolle päästyämme Loimustakin oli jo hyvä idea päästä lepäämään, vaikka sen kuusi kilometriä se porskutti häntä pystyssä hihna kireänä. En ole tehnyt (enkä aio tehdä) hihnassa vetämiselle mitään, koska Loimulla on kuitenkin valjaat ja se on niin pieni ettei saa minua nurin. Positiivista kehitystä on se, että nykyään Loimu vetää pääsääntöisesti eteenpäin, eikä vain säntäile edes takaisin hihnan kanssa.

Kotimatka taittui auringon häikäistessä ja aika ruuhkaisan liikenteen parissa. Ilmeisesti kaikki muutkin olivat reissussa. Lahden jälkeen autoni alkoi taas pitää erikoista nitkutusta jota se oli pitänyt hetken jo perjantaina. Tampereella päin liittymään kääntyessä jarrupoljin meni pohjaan ilman että mitään tapahtui. Jännitysmomentti next level. Päästiin Lahdesjärven ABCeelle parkkiin, josta olin sopinut hakevani australianpaimenkoira Kidan meille hoitoon.

Auto jäi parkkiruutuun ja selvittelin minulle, kaikelle roinalle ja kahdelle koiralle kyytiä kotiin saakka. Pikkusiskoni lupautui avuksi ja siinä odotellessa ehdittiin syödä jäätelöt porukalla. Loimu ei ihan heti Kidalle lämmennyt ja oli varmasti väsynytkin, eikä tietenkään muista Kidaa viime kesästä. Koirat matkustivatkin sitten eri puolilla autoa, mutta kotiin päästyä kaikki olivat jo hyvää pataa.

Kiva reissu oli. Osui ihan uskomattoman hieno keli, mukavia ihmisiä ja Loimu ylitti odotukset monella osa-alueella. Oli tosi kiva huomata, että kotona harjoitellut taidot puskevat läpi myös uusissa tilanteissa. Tuntui myös kivalta jatkaa uusien kansallispuistojen kiertämistä. Kolovedelle haluan ehdottomasti joskus kanootilla ja Repovedeltä nyt jäi tutkimatta suunnilleen kaikki 😄

Nyt ehditään hetki levätä reissaamisesta, mutta jo ensi viikolla loppuviikosta siirrytään telttailemaan tokoleirille. En malta odottaa!