Loimun Road Trip

Kerrankin kehtaa kirjoittaa road tripistä, kun ehittiin viipyä oikein kolme päivää menoillamme ja auton mittariin kilahti uusi tonni lisää. Tekstin lopusta sitten selviääkin mitä Volvolle kävi ja kuinka lopulta päästiin kotiin 😂 

Ensimmäinen kalenterimerkintä oli paimennustaipumuskoe, mutta sen ympärille rakentunut seikkailuretki jyräsikin yli ja taipparipäivä tuntui vain pieneltä poikkeamiselta muun reissun ohella. Tässä postauksessa kuitenkin väliotsikoin käsiteltynä tunnelmat Kolovedeltä, taipparista ja Repovedeltä.

Spoiler: Kiva reissu oli kaikkinensa!

Torstai ilta kului pakkaamisessa, kun piti muistaa yhtä ja toista varatavaraa mukaan. Perjantaina startattiin aikaisin liikenteeseen, kun käytiin pikkuväen kanssa tekemässä viime hetken ostokset. Koirat odottivat autossa sen aikaa kun kerhoilimme ja pikkuväen kerhon jälkeen siirryttiin mummulaan. Savu näytti kyllä ihan maansa myyneeltä, kun se ei lähtenytkään mukaani. Savu seurasi koko torstain pakkaamistani hyvin intensiivisesti ja Savu tietää jo vallan hyvin mitä rinkka tarkoittaa. No onneksi enää on pari viikkoa toko/rallytoko leiriin ja Savukin pääsee silloin reissaamaan.

Noin puoli kaksi perjantaina iltapäivällä päästiin Loimun kanssa matkaan. Ajokeli oli mukavan kirkasta auringon paahdetta. Yhdellä vessatauolla posootettiin viisi tuntia menemään. Jossakin ennen Varkautta kiinnitin huomiota, että edellä ajaa maasturi jonka peräkontissa on ihan retkikaverin näköinen koira. Ja ääniviestein se selvisikin, että vaikka Anninan kanssa oltiin lähdetty eri suunnista ja eri aikaan, oltiin me puolivälin jälkeen matkalla perätysten 😄

Koloveden kansallispuisto

Koloveden kansallispuistoon saavuttiin ilta seitsemän aikoihin. Nopea huussitauko, kamat niskaan ja sitten siirryttiin kävelemään Nahkiaisen luontopolulle kohti Lohilahtea. Reittiä ei suotta kuvailla vaativaksi; oli varsin juurakkoista ja kivikkoista nousulaskua. Oudokseltaan otti kyllä varusteiden kantaminen mäkitreenissä vähän kunnon päälle, vaikka matka ei ollut edes pitkä. Ei ole tullut enää kannettua lapsiakaan lenkillä kantorinkassa hetkeen, joten tuollainen kantamiskunto on kyllä rapistunut hui vain. Loimua ja Uunoa ei mäet ja juuret säikäyttäneet, vaan nuori islantilaiskaksikko porskutti hihna tiukalla eteenpäin.

Nätti aurinkoinen keli oli houkutellut muitakin retkelle, mutta keskenämme yövyttiin Lohilahdessa, kun päiväretkeilijät jatkoivat matkaa. Teltat pystytettiin vähän varvikkoisiin kohtiin. Selvästi näki, että varvikossa oli telttoja ollut, mutta ei selkeästi niin usein, että aluskasvillisuus olisi kuollut. Tai sitten oikea telttapaikka jäi meiltä vain huomaamatta, mutta kaiketi laavujen ympäristössä tilapäinen telttailu on sallittua.

Telttojen pystytyksen jälkeen asetuttiin koko poppoo kokkailemaan trangiaruokaa rantakallioille. Loimusta hirvisäilyke oli vähän liian kiehtovaa ja ruokailu oli poikkeuksellisesti aika sirkus. Loimu oli kerännyt koko päivän virtaa autossa ja pieni kävely ei kuluttanut sen paukkuja lainkaan. Sen lisäksi sillä taisi olla vähän nälkä (ja kesken ruokailuni sitten ruokin koirankin) ja toki koiraseura sekä uusi ympäristö vähän kiihdyttivät sitä.

Vähän Loimu ja Uuno saivat hihnoissa leikkiäkin aikaiseksi. Joka kerta Loimu lämpenee Uunolle nopeammin. Viime kesänä pennut tulivat juttuun heti, kun Loimu ei vielä miettinyt mitään kohteliaisuusjuttuja. Nykyisellään Loimua vähän alkuun jännittää ja se on sääntöpoliisi, leikkiä saa mutta ei liian läheisesti. Kunnes sitten Loimu totesi Uunon tutuksi ja turvalliseksi, eikä kiehnääminen yhdessä ollutkaan jännittävää. 

Auringonlaskua odottelin innoissani, mutta eiköhän se aurinko valunut hyvissä ajoin pilvien taa piiloon. Ilta oli jo melkoisen myöhäinen, kun lopulta maltettiin nukkumaan. Aamulla olisi aikainen herätys paimennustaippareihin, sillä tilalle oli Kolovedeltä noin tunnin matka.

Loimu rauhoittui hyvin telttaan nukkumaan. Kerran havahduttiin yöllä ja Loimu vähän murisi, mutta meni pyytämällä takaisin nukkumaan. On se hyvä, että ollaan omissa äänekkäissä metsissä harjoiteltu nukkumaan takaisin ryhtymistä, vaikka jokin ääni hetken epäilyttäisi 😄 Vaan ilman koiraa en kyllä saisi itse nukutuksi, koiran tehtävä on ilmoittaa jos jotakin tapahtuu ja minä kerron sitten onko syytä herätä vai voiko jatkaa unia.

Aamuksi asettamani herätys herätti minut täydestä unesta. Aika harvoin viime aikoina olen luonnostaan herännyt ennen kuutta, joten aamu neljä oli ihan kuin keskellä yötä. Ei auttanut muu kuin nousta ja pakata teltasta tavarat rinkkaan. Sitten vain teltasta ulos ja teltta nippuun. Tähän sitten naapuriteltan Uunokin jo heräsi ja kuten illalla oltiin vähän suunniteltu, saatiin Annina ja Uuno meidän kanssa aamulenkille kun lähdimme Loimun kanssa autolle. Silmät lurpallaan kävely sujuikin juttuseuran kanssa mukavammin ja on ollut tosi kiva löytää samanhenkistä (eli vähän kai vinksahtanutta 😂) seuraa islanninlammaskoiraharrastajien parista. Ei me nyt ihan lähekkäin asuta, mutta huomattavasti lähekkäimmin kuitenkin kuin mitä Kolovedelle oli matkaa.

Nahkiaisen luontopolun loppupuolisko nosti aamuyöllä kyllä hien pintaan ja jos minusta ei vielä muuten huomannut etten ollut illalla päässyt suihkuun, niin aamukävelyn jälkeen taatusti huomasi 😆 No sitä se retkielämä on, ei kaikki ole niin justiinsa.

Yhdyspolulla tiemme Anninan ja Uunon kanssa erkanivat; he jatkoivat matkaa takaisin nukkumaan ja minä Loimun kanssa suuntasin autolle. Kuten tapaan kuuluu, eksyn. Reitille oli kaatunut aika monta puuta ja niiden ympäri ei vielä mennyt kovin selkeitä kiertopolkuja, joten jokun kohdalla me sitten harhauduttiin. Ei näkynyt reittimerkintöjä enää missään, eikä mitään polun tapaista eikä taaksepäin katsoen näyttänyt yhtään sen paremmalta. Kännykässä oli kuitenkin kenttää, joten Maastokartta sovelluksella löysin sitten parkkipaikalle kuitenkin. Ja raportoin eksymisestäni Anninalle, ettei toista meikäläisen mokia.

Autossa naposteltiin aamupalaa ja laitettiin osoite navigaattoriin valmiiksi, voidakseni sitten kuitenkin ajaa ensimmäisestä risteyksestä kymmisen kilometriä väärään suuntaan. Aikani sohlottua autolla oltiin taas reitillä ja pysäkillä nopeasti vilkaisin sähköpostia että mikäs se aikataulu olikaan. Ja voi himputin pimputit sentään, olin katsonut senkin väärin. Olin herännyt varalta vähän kuin tunnin liian ajoissa, mutta autossa istuessa selvisikin että oltiin kaksi tuntia liian ajoissa. No hyvin nukuttiin p-paikalla jossain Koloveden ja Kerimäen välimaastossa 😁

Paimennustaipumuskoe ja lenkkitreffit Juvalla

Aina yhtä jännittävää lähteä koiratapahtumiin, etenkin sellaisiin joista ei tiedä yhtikäs mitään. Loimu on käynyt lampailla pentuna ja issikkaleirillä. Koira kyllä syttyy, minä en niinkään. Vaikka olen ollut kiinnostunut paimennuksesta vuosikaudet (siis siitä alkaen kun minulla oli bordercollieristeytys jonka lyhyen elämän aikana ei koskaan lampaille ehditty), niin ei se nyt kuitenkaan käytännössä tunnu omalta harrastukselta arvoristiriitojen vuoksi. Tästä ei ole mitään syytä kenenkään pahastua; ihmiset ajattelevat erilailla ja arvostavat eri asioita. Eivät kaikki innostu tokostakaan tai koiran koulutuksesta muuten, eikä se ole minulta pois vaikka juuri ne aiheet ovat sydäntäni lähellä 😊

Halusin kuitenkin tietää, mitä paimennustaipumuskokeissa tapahtuu. En oikein tykkää muodostaa kovin vankkoja käsityksiä pelkkien kuulopuheiden pohjalta ja toki minua kiinnosti millaiseksi Loimu arvioitaisiin. Taipparipäivä oli kyllä tosi kivasti järjestetty; kanttiinista sai herkullista purtavaa ja suoritusvuorossa olevalla koirakolla oli työrauha. Lisäksi oli totta kai kiva nähdä uusia ja vanhoja tuttuja islanninlammaskoiriensa kanssa ja ylipäänsä sosialisoida koko päivä. Vaikka unirästin ja jännityksen jälkeen en tarkalleen ottaen muista yhtään mitä höpöttelin  - vannon juoneeni pelkkää vettä ja kahvia 😅

Tuomarin puhuttelussa koirilta luettiin sirut ja kaikki koirakot hengailivat samassa pihapiirissä. Rotukirjo oli aika laaja ja yllätys, minun koirani haukkui. Käytiin Loimun kanssa vähän kauempana juoskemassa ja tasailemassa fiiliksiä, sitten seikkailtiin ulkorakennuksien ja puskien takana piilossa. Lopulta onnistuttiin asettumaan aika hyvin lähelle muita, jotta kuulin mitä tuomari puhui. Aina sitä vähän mietityttää, mitä ne muut ajattelee kun säntäilen koirani kanssa ympäriinsä nakkeja heitellen (näin kärjistetysti), mutta toisaalta sama se. Räksyttävää Loimua he eivät ainakaan jaksaisi kuunnella, enkä minäkään, joten jatkan tähtäämistä siihen että joskus Loimu on omaehtoisesti hiljaa vastaavissa tilanteissa. Sirunluvussa Loimu olikin helppo, sinne se hyppäsi suunnilleen tuomarin syliin 😅

Jos aamun aikataulut olin sössinyt, niin mokailuni ei siihen päättynyt. Ensimmäinen hutilointivirheeni oli unohtaa panta kotiin. Tai unohtaa ja unohtaa, olin siinä luulossa (luin säännöt huolimattomasti) että Loimu voi mennä lampaille valjaissa kuten treeneissäkin. Taippareissa koiralla kuitenkin tulee olla panta (ja tässäkin minä tollo luulin että koira olisi irti, miten pihalla voikaan olla 😂). Saatiin onneksi paikan päältä panta lainaan ja kenties joku taipparia harkitseva ja tätä lukeva osaa sitten itse pakata sopivan pannan matkaan.

Hallintaosuudessa (ei tullut videota vaikka sen olisi saanut kuvata) nähtiin aika rauhallinen Loimu. Kaiketi vähän unirästiä silläkin. Loimu jäi yllättävän rauhallisesti odottamaan tuomarin luo, kun kävelin kauemmaksi ja kutsuin sen. Sitten käveltiin Loimun kanssa pieni lenkki jossa ylitettiin kivikko, kierrettiin rakennuksen takaa ja käveltiin takaisin päin. Loimu reagoi kivasti vihellyksiini, kun en ihan tiennyt miten intensiivisesti sen pitäisi mukana tulla. Ei tiennyt Loimukaan ja niin me vähän meinattiin kompastella toisiimme. Kolinaääneen Loimu ei reagoinut ja tuomarin luona se oli heti kytkettävissä.

Lampailla Loimu olikin aika vilpertti. Kävi sellainen nolo moka että kun se liinassa tempaisi, edellispäivänä kämmeneen hiertyneet rakot antoivat myöten ja liina irtosi minulta 😩 Ei siinä mitään vahinkoa päässyt käymään, mutta sopivasti hävetti. Fiksumpana olisi voinut pitää liinaa toisessa kädessä. Minä kompuroin lampaiden kanssa ja Loimu oli totta tosiaan kiinnostunut lampaista. Jos syksyllä nähtiin epäileväinen Loimu istumassa kuin tatti paikallaan kaukana lampaista, niin nyt sellaisesta ei ollut tietoakaan.

Taipparin tuloksena saatiin kuitenkin läpäisty/hyvä. Varmaan ihan kivasti siis meni, vaikka olin kyllä aivan totaalisen pihalla, eikä unirästi ja jännitys olleet hyvä yhdistelmä.

Iltapäivällä hain Loimun mukaan hengailemaan. Se oli sopivasti sekä levännyt että varmaan väsähtänyt autossa odotellessaan ja sen kanssa liikkuminen oli nyt mutkattomampaa. Tilattiin tosi makkara vähän kuin kanttiinin takaa, koska ei Loimun kanssa nyt sentään jonottamaan voi mennä. Tai skeptisesti ajattelen näin, eihän sitä tiedä 😆

Hivuteltiin lähemmäs muita sen mukaan kuinka Loimu pystyi tasaamaan itsensä hiljaiseksi ja syömään. Lopulta päästiin katokseen tuoliin istumaan, jossa muutkin istuivat koiriensa kanssa. Istuminen Loimun kanssa meni lähinnä niin että rapsutin Loimua koko ajan. Se tykkää rapsuttelusta ja rentoutuu siitä paremmin. Aikamoinen läähätys Loimulla oli päällä, mutta muun olemuksen huomioiden uskon sen johtuneen voimakkaasta kuumuudesta enkä niinkään stressistä. Tuntui kyllä erävoitolta pystyä hengailemaan muiden lähellä ilman että Loimu haukkui ja oli tosi kiva päästä vahvistamaan rauhallisempaa olemista muiden seurassa 😊

Taippareiden jälkeen oli aika huikata heipat ja jatkaa Loimun kanssa matkaa. Loimu nukkuikin sikeästi takaluukussa ajomatkan Juvalle. Välietapilla oli tarkoitus tavata vihdoin viimein, aivan ensimmäistä kertaa Laura, Lakki ja Paju. Olen seurannut Lauran blogia vaikka miten monta vuotta, jo edellisten koirien aikaan, joten oli tosi kiva päästä tapaamaan livenä. Ei ollut pettymys! Päästiin mukavassa seurassa rämpimään paikalliseen pöpelikköön suolampien viereen ja spontaanisti metsässä kävely teki tosi hyvää sekä itselle että Loimulle.

Loimu ja Lakki tykkäsivät kumpikin omasta äänestään ja aika samaan tyyliin molempia kiinnosti toisensa ja silti oli vähän jännää. Kaikki seikat huomioiden koirilla oli kuitenkin enemmän hauskaa kuin pelkästään jännää ja autolla käveltiin jo oikein rennosti.

Heti alkulenkistä sykkeeni kyllä nousivat melkoisesti. Loimu oli minulle vielä hihnassa, kun lähdimme kävelemään. Ja niin vain se käveli kyykäärmeen yli. Tai kyy luikerteli sukkelasti Loimun alitse, kuinka vain. Loimu ei huomannut (oli niin kiinnostunut edellä menevästä Lakista) ja kyy ei harmistunut. Sykkeiden nousu oli ainoa harmi, noin muuten kaikki jatkoivat matkaansa. 

Alla hulvaton kuvaspämmi meidän lenkistä. Kiitos Lauralle juttu- ja lenkkiseurasta 🙌

Tässä kuvassa erottuu yllättävän hyvin tuo alue, joka kaulasta huopui ja joutui leikatuksi. Ei kuitenkaan livenä erotu kuivasta turkista, kun jäljelle jäävä turkki on pitkää. Nyt vaikka Loimu kastui valjaat päässä, ei huopumaa tapahtunut, mutta ei toki karvanlähtöäkään enää ole.

Repoveden kansallispuisto

Ja taas vaihteeksi oli jo iltamyöhä, kun ajoin risteyksestä ohi. Ensisilmäyksellä navigaattori säikäyttyi että oltaisiin peräti 40km harhassa, mutta kyse oli onneksi parista kilometristä. Onneksi valoisaa on myöhään, joten ihan kilpaa auringonlaskun kanssa ei tarvinnut ajaa. Vaan kun Repoveden kansallispuistoon saavuttiin, Saarijärven pysäköintialueen ruuhkaisuus pääsi vähän yllättämään. Jos kaiken jännityksen jälkeen alkoi muutenkin koti-ikävä iskeä, niin ensisilmäys parkkikselle vaikutti siltä että olisi ehkä syytä romahtaa. Jätin auton tienvarteen muiden joukkoon ja kipitin kävellen katsomaan tarkemmin saisiko auton johonkin. Ja sai sen, vieläpä oikein hyvälle paikalle.

Rivakasti autosta kamat niskaan ja maastoon. Sukeltajanniemen telttailupaikalle olisi päässyt suoraan tietäkin pitkin kävelemään, mutta me haluttiin hiukan kiertää koska halusin metsään. Kaunis lampimaisema ja pieni soliseva puro tekivät tehtävänsä ja fiilis oli taas parempi. En ollut koskaan ennen yöpynyt kansallispuistossa yksin koiran kanssa, vaikka toki kotimetsässä tätä olen harrastellut. Vaan nyt oltiin kaukana kotoa, enkä tarkalleen tiennyt minne olin menossa, koska oltiin Repovedellä ensi kertaa. Mutta Loimu oli onnessaan iltalenkistä ja sain itseni tsempattua. Parkkipaikan automäärästä osasin päätellä että ihmisiä lienee pitkin metsää. Reitillä ei niin myöhään tullut ketään vastaan, mutta Sukeltajanniemi oli jo melko hyvin täytetty teltoin ja riippumatoin.

Sopivan väljään kohtaan saatiin kuitenkin oma teltta. Olin niin väsynyt että teltta olikin pystyssä aivan ennätysnopeasti ja kaaduttiin Loimun kanssa molemmat nukkumaan. En herännyt yöllä kertaakaan, eikä herännyt Loimukaan. Vasta puoli kahdeksan aamulla Loimu alkoi tökkiä minua ja kahdeksan aikaan jaksoin lopulta nousta. Aika monta telttaseuruetta (myös koiria) oli lähtenyt aamulla ennen meitä, joten täytyy todeta Loimukin ihan järkeväksi kun se oli malttanut pysyä hiljaa. Vaikka on se varmasti kuullut liikettä, mutta kenties oman elämänsä multivalio vahti oli tarpeeksi väsynyt 😂

Aamulla herättyämme otettiin vähän kuvia. Sukeltajanniemi on kyllä tosi nätti paikka, paljon linnunlaulua ja kaunis järvimaisema. Yöllä näimme joutsen pariskunnan, jossain kukkui käki, rastaat tulivat tosi lähelle ja jonkinlainen sorsalintuparvi lensi ylitsemme. Ei kuitenkaan viivytty Sukeltajanniemessä kauan, sillä kantamani juomavesi loppui ja kaikki eväät olivat autolla. Ei muuta kuin teltta nippuun, kamat selkään ja menoksi.

Täytettiin vesikanisteri kaivosta, jotta automatkallekin riittäisi helposti pulloon kaadettavaa juomavettä. Lähdettiin aamupalan jälkeen Loimun kanssa vähän kevyemmällä varustuksella liikenteeseen. Ensin meinasin että kävellään Kirnukankaalle ja Lojukoski veteen viittaamalla nimellään houkutti enemmän. Ja niin me käveltiin Lojukoskelle. Maasto oli vaihtelevaa ja kaunista ja ura perille asti oli hyvin leveä. Loimu ohitti ihmiset pääasiassa haukkumatta ja osan jopa hihna löysällä 💛 Yksi jo aamulla tapaamamme koira tuli vastaan ja sille Loimu haukahti vain kerran. Me väistettiin suosiolla pusikkoon, jottei ohitus olisi ihan liian ahdas.

Lojukoskella pidettiin vähän taukoa ja Loimukin innostui uimaan. Se ei edellispäivänä rohkaistunut vaikka näki lukuisia Lakin uimahyppyjä. Epäilin syynä olevan vieras paikka, mutta ei ollut kyllä Repovesi yhtään sen tutumpi 😂  Mutta aamupäivällä oli kyllä niin kuuma, että tosi hyvä idea oli uinti. Takaisin autolle kävellessä Loimu ehtikin kuivua ihan täydellisesti.

Joukko iäkkäämpiä rouvia tuli vastaan ja he ihastelivat miten kaunis koira Loimu oli. Loimukin malttoi ylväänä seistä paikallaan hipihiljaa. Sitten selvisi, että miltei jokaisella oli ollut lapsuudessaan ihan samanlainen koira ja oikein hyvät metsästysominaisuudet. En pilannut iloista tunnelmaa paljastuksilla Loimun rodusta, eihän sitä tiedä vaikka tästä tulisi vielä lintukoirakin - ja olisi Loimu suomenpystykorvanakin ihan nätti, vähän pieni ja haalistunut vain 😆

Autolle päästyämme Loimustakin oli jo hyvä idea päästä lepäämään, vaikka sen kuusi kilometriä se porskutti häntä pystyssä hihna kireänä. En ole tehnyt (enkä aio tehdä) hihnassa vetämiselle mitään, koska Loimulla on kuitenkin valjaat ja se on niin pieni ettei saa minua nurin. Positiivista kehitystä on se, että nykyään Loimu vetää pääsääntöisesti eteenpäin, eikä vain säntäile edes takaisin hihnan kanssa.

Kotimatka taittui auringon häikäistessä ja aika ruuhkaisan liikenteen parissa. Ilmeisesti kaikki muutkin olivat reissussa. Lahden jälkeen autoni alkoi taas pitää erikoista nitkutusta jota se oli pitänyt hetken jo perjantaina. Tampereella päin liittymään kääntyessä jarrupoljin meni pohjaan ilman että mitään tapahtui. Jännitysmomentti next level. Päästiin Lahdesjärven ABCeelle parkkiin, josta olin sopinut hakevani australianpaimenkoira Kidan meille hoitoon.

Auto jäi parkkiruutuun ja selvittelin minulle, kaikelle roinalle ja kahdelle koiralle kyytiä kotiin saakka. Pikkusiskoni lupautui avuksi ja siinä odotellessa ehdittiin syödä jäätelöt porukalla. Loimu ei ihan heti Kidalle lämmennyt ja oli varmasti väsynytkin, eikä tietenkään muista Kidaa viime kesästä. Koirat matkustivatkin sitten eri puolilla autoa, mutta kotiin päästyä kaikki olivat jo hyvää pataa.

Kiva reissu oli. Osui ihan uskomattoman hieno keli, mukavia ihmisiä ja Loimu ylitti odotukset monella osa-alueella. Oli tosi kiva huomata, että kotona harjoitellut taidot puskevat läpi myös uusissa tilanteissa. Tuntui myös kivalta jatkaa uusien kansallispuistojen kiertämistä. Kolovedelle haluan ehdottomasti joskus kanootilla ja Repovedeltä nyt jäi tutkimatta suunnilleen kaikki 😄

Nyt ehditään hetki levätä reissaamisesta, mutta jo ensi viikolla loppuviikosta siirrytään telttailemaan tokoleirille. En malta odottaa!

Yö ulkona

Niin koitti ihan tosi kaunis yö tähtitaivaan alla. Huhtikuussa meidän sijainnilla on vielä mukavasti lunta jäljellä, just sellainen täydellinen keväthanki. Voi kun sitä ehtisi vaikka kaikki yöt nukkua tuolla metsässä fiilistellä erilaisia luonnontarjoamia petejä ja aamunäkymiä. Kyllä se kelpaa seikkailla tuolla Jennyn luonnollisessa elinympäristössä 😄

Meille tyypilliseen tapaan lähdettiin metsään kun oli saatu pikkuväki nukkumaan ja isäntä paikalle lasten yövahdiksi. Savu painelikin heti eteiseen odottamaan, kun näki minun ottavan rinkan kaapista. Sillä alkaa olla jo melko vankka kokemus lapsivapaista öistä reissuissa, viime aikoina toki vain kotimetässä. Joskin viime kerta oli tammikuussa, jolloin palelin niin pahasti, että palasimme kesken yön kotiin. Se alkaa tuo makuupussini vedellä pakkasen kestävyydellään viimeisiään. Alunperin kolmen vuodenajan makuupussi on kärsinyt väärästä säilytyksestä ja olen tainnut sen paristi pestäkin. Täytynee hankkia kaveriksi talvimakuupussi ja kohdella sitä kokemuksesta oppineena paremmin.

Auringonlaskun jälkeen oli tovin niin valoisaa, että lähdin matkaan ilman otsalamppua. Pimeä tuli kuitenkin nopeasti ja nukkumapaikan soveltuvuutta arvioin sitten pääasiassa jalkatuntumalla kunnollisen näkemisen sijaan. Tarkoituksen siis olikin nukkua ihan taivasalla keväthangella. Viime vuodesta oppineena lähilaavumme tihkuu tähän vuoden aikaan vettä, eikä se meikäläinenkään nyt ihan märässä välitä nukkua.

Väljästä koivikosta, läheltä pellon reunaa ja lampea löydettiin sopiva nukkumapaikka. Lampi takasikin kunnollisen linnunäänitarjonnan, toki viserrys tuntui raikaavan ihan joka puusta. Peurat väistivät meitä kauemmaksi ja virtaavassa ojassa jokin eläin harjoitti uimahyppyjä. Savu asettui heti takki päällä makuualustalleen, mutta Loimu jäi istumaan ihan epäuskoisena. Metsän äänet selvästi jännittivät nuorta koiraa ja hämärän muistikuvani mukaan me viime kesänä lähdettiinkin teltasta sisälle nukkumaan jännittävän joutsenkuoron vuoksi.

Vilkaisin kelloa viimeisen kerran kymmenen aikoihin ja silloin Loimukin oli viimein asettunut. Tähtitaivas oli kaunis ja meillä olisi ollut oikein kuvauksellinen paikka, mutta olin niin väsynyt että päädyin kuvaamisen sijaan nukkumaan. Ulkoilmassa aika harvinainen veto, mutta toisaalta mä myös nukun ulkona tosi hyvin.

Havahduin täydestä unesta hereille, sillä kuulin miesten puhetta. Ensimmäinen ajatus oli että kuinka lähellä on ihmisiä ja mitä ihmettä kello on. No kovin lähellä eivät puhujien otsalamput näkyneet, aukealla pellon toisella puolella. Aukealla ja hiljaisessa yössä (kyllä, linnut olivat hiljaa sen säkkipimeän hetken) äänikin kantaa pitkälle, mutta tokikaan en saanut puheesta mitään selvää. Savu ja Loimu olivat heränneet ennen minua, mutta ne vain istuivat hiljaa. Katselimme hetken kaukaisuudessa siintäviä valoja, että mihin havainto etenisi ja olisiko kotimatka edessä. Valot pysähtyivät ja kaukaisuuteen syttyi pieni kokko. En tunne pääsiäisen pakanallisia perinteitä kovin hyvin, joten vähän piti silmiä hieraista. Mutta kyllä, joku laittoi yöllä yhden aikaan kokon 😅

Tiesin etten tokikaan ole erämaassa, mutta kun tällä seudulla ei päivisinkään näe ketään metsässä, en odottanut kuulevani ihmisistä yölläkään. Toki tiesin että pellon takana on asuinkiinteistö, vaikka en kenenkään takapihalla nukkunutkaan. Haja-asutusalueellakin on yllättävän vaikea päästä sellaiselle sijainnille, että olisi kilometrin päässä jokaisesta kiinteistöstä ja heinäladosta. Ainakin tästä kotoa käsin kävellen mahdotonta, tarkistin maastokartasta.

Koirat pysyivät hiljaa ja minä nukahdin takaisin. Loimu kuului asettuvan myös. Heräsin pari tuntia myöhemmin paleluun, olin valunut makuupussini kanssa solumuovipatjalta pois. En tiedä, tarkeneeko millään makuupussilla vasten hankea, mutta ainakaan omallani ei. Raahautuessani takaisin alustalle huomasin, että Savu istui niillä sijoillaan missä silloin, kun nukahdin. Pellon takaa kuului edelleen melua ja ehdin jo vähän asennoitua siihen, josko siirryttäisiin kotiin nukkumaan. Oli vielä pimeää ja vähän toki harmitti jos Savu koko yön vahtikoiran hommaa suorittaessaan valvoo. Siinä pohdiskellessani tulet kuitenkin sammuivat, otsalamput katosivat ja äänet hiljenivät. Kun ihmiset poistuivat horisontista, Savukin asettui. Päädyttiin siis jatkamaan unia.

Aamuyöllä viiden aikaan oli jo niin valoisaa, että heräsin. Fiilistelin sarastavaa aamua makuupussista ja rapsutin koiraa. Havaintojeni mukaan Loimu nukkui sekä päälläni, hangella, alustallaan, että Savun kyljessä. Se oli vähän aktiivisempi siirtyilijä yöllä. Vaikea arvioida jännittikö sitä vain, vai oliko sen oikeasti kylmä. Kumpikin koira vaikuttivat yön vahtimisia lukuunottamatta kuitenkin nukkuvan tyytyväisinä, joten elän siinä uskossa että niillä oli riittävän lämmin. Kummallakin oli omat taukomatot ja kumpikin ylettyivät myös nukkumaan halutessaan päälläni. Kotimaiset propalttoot ovat myös varsin lämpimät, eikä paksuturkkisten koirieni pitäisi niillä palella.

Sen verran yöllä oli kylmä, että varpaat vähän palelivat ja vesipullo jäätyi osittain. Aamuaurinko alkoi kuitenkin samantien lämmittää ja kävellessä varpaat lämpenivätkin samantien. Oltiin niin aamuvarhaisella pakattu kamat ja kierretty kävelylenkkimme, että ennätimme kotiin ennen kuin lapset olivat heränneet. Taas yksi yöretki, josta pikkuväki ei edes tiedä.

Vaan tulipa tarpeeseen, oli kivaa ja hyvä kokemus. Vaikka ihmisäänet olikin vähän pettymys erakolle 😂 Mutta siis lopputulos ei oikeasti haittaa, oli kiva huomata etteivät koirani ala huutaa ihan joka havainnostaan. Nostavat metelin vasta, kun joku lähestyy meitä lähemmäs. Loimullekin hyvää harjoitusta, sillä virallisissa retkikohteissa on ihan tavallista, että taukopaikkojen läheisyydessä on muitakin.

Seuraavalle retkelle saadaankin pakata jo teltta mukaan, oletan että toukokuussa on lämpimämpää.

Talviretkiä ja Hevonkuusen tunnelmia

Taas on viime viikot tarjoilleet ihan kaikenlaista talvikeliä, niin ettei kameransa kanssa perässä pysy. Saati että mitä sitä pukisi pikkuväelle ja kulkeeko se ahkio nyt vaiko eikö. Mutta ulkoilusta ja retkistä niin lähimetsään kuin Hevonkuusen retkeilymetsään on nautittu. 

Helmikuun alussa meillä oli yllä olevassa kuvassa näkyvä Myykin hoidossa. Ihan muuten vaan siis, ei isäntäväkensä missään matkannut. Myy toikin mukavasti terrierimäistä särmää arkeen. Muistin taas miten tarmokkaasti se havittelee ruokaa ja eiköhän terrierinpuolikas jälleen yllättänyt taidoillaan. Myy onnistui hyppimään yöaikaan treenihupparini alas henkarista ja kun taskussa ei enää ollut ruokaa, söi Myy treeninamien makuiset kankaat. Taskussa oli Myyn pään mentävä reikä vetoketjun viereen asti ja taskun etupuoli oli pientä reikää täynnä. Korjausyritys osoittautui työlääksi, enkä todellakaan saanut hupparia enää käyttökuntoiseksi treeneihin. Johan se muutaman euron kirppishuppari olikin useamman vuoden käytössä.

Jostain syystä naisten mallin hupparit ovat aina mallia nakinkuori. Taisi olla vanhakin huppari miesten oikeasti, tai muutoin vain paremman mallinen. Aikani nettikauppoja (ja Toria) selattua, päädyin valitsemaan miesten mallin hupparin. Ei kiristä ja taskut ovat riittävän isot narupallolle ja nameille. Ensi viikolla pääsee testaamaan uutta hupparia ihan treeneihin asti.

Lähimetsäämme on nyt talven aikana harvennettu ja kaadettu. Tämä vaikuttaa nyt hieman lenkkireittien ja ulkoilupaikkojen valintaan, sekä myöhemmin tänä vuonna sienien ja marjojen keräämispaikkoihin. Vaan onneksi on nättiä metsää edelleen jäljellä, kun vain kävelee vähän eri suuntaan. Pikkuväkikin jaksaa ja haluaa kävellä jo paljon enemmän kuin vuosi sitten ja odotan kesäretkiämme innolla.

Retkitaidoissa myös Loimu alkaa olla ihan Savun veroinen ja koko jengin kanssa seikkailu metsissä onkin lataavaa. Yleensä, ei aina, sillä onhan minulla siinä aika paljon vahdittavaa samalla. Pääsääntöisesti kun eteisestä päästään hikoilemasta, sekä koirat että lapset pursuavat riemua maastoon pääastessä.

Yhden lauantai illan kävin viettämässä Hevonkuusessa koirien kanssa. Hevonkuusen laavu on ihan uskomattoman kaunis lyhdyin valaistuna, valokuvaajan unelma. Tosin vielä on kuvissani kehitettävää, mutta ehkä näitä on kiva vertailla vuosien päästä silloiseen taitotasoon. Loimun taidot sen sijaan ovat harpanneet, sillä se pysyi paikallaan jo melko pitkiäkin aikoja.

Ystävänpäivän retkelle haimme pikkusiskoni mukaan. Pikkuväki ehtikin olla hurjan kiukkuisia, kun kuulivat, että olin viettänyt illan Hevonkuusessa ilman heitä. Emme ole käyneet Hevonkuusessa mitenkään ensiluokkaisen paljon, mutta paikka on tehnyt vaikutuksen lapsiin. He viihtyvät siellä erihyvin leikkimässä, laavu on heistäkin hieno ja kuka nyt ei tykkäisi kokkailla nuotiolla.

Ystävänpäiväretki sujuikin sekä leppoisasti että joutuisasti herkutellen ja luonnosta nauttien. Tuolloin saatiin aivan ihanan keväinen ilma, kun taas tätä kirjoittaessa ulkona tuiskuttaa lunta. Luulen että tänä vuonna kokeilen lasten kanssa viettää ihan yönkin Hevonkuusessa. Se on heille tuttu ja turvallinen paikka kokeilla, uskaltavatko ja innostuvatko. Ja jos ei nukuta, niin kyllä Hevonkuusessa mielellään kukkuu läpi yön ja nukkuu sitten seuraavana päivänä 😄

Sääolosuhteet näyttävät siltä, että paksusti pukemista ja talviretkiä saadaan jatkaa vielä tovi. Vaan koiria tämä ei haittaa, ne nauttivat. Oikeastaan me nautimme kaikki.

Kuutamoretki

Vuoden ensimmäinen retki suuntautui lähimetsään. Alunperin aioin mennä kuvaamaan kuutamoa torstaiyönä, mutta sää muuttui äkisti ja saatiinkin taivaan täydeltä lunta. Loppiaisena tarjoutui uusi mahdollisuus myös yöpyä maastossa ja tuumasta toimeen siis. Sääennuste lupasi pilvistä yötä, joten yökuvausintoilijana valokuvattiin kuutamokuvat jo hyvissä ajoin illalla. Itse kuu on kohtuullisen helppo ikuistaa jonkinlaisena otoksena, mutta minä olen päättänyt ikuistaa samaan ruutuun myös koirani. Eksyin tällä kertaa itsekin kameran eteen ja vaikka lopputulokset olivat ihan kivoja, pysyn kyllä jatkossakin pääasiassa kameran takana 😂

Savun jähmettyneenä olemistaito on ihan huippuluokkaa näihin kuvauksiin. Joskin ympäriinsä härväävä Loimu sotki lumen ja teki Savun ja kameran välille polun. Seuraavat kuutamokuvat käydään ottamassa ilman Loimua, saadaan kenties siistimpi lopputulos. Kuutamokuvat ovat käyneet Lightroomin kautta, ihan näin valoisia eivät olleet kamerassa. RAW tiedostoja kuvattaessa käsittelyvaraa on kuitenkin aika reilusti ja minä pidän valoisista kuvista. Se on tietysti makuasia mihin valoja yökuvissa säätää, tällä kertaa näin ja ehkä joskus toiste erilailla. 

Valokuvailin myös laavulla nuotion ja kuunvalossa. Koska koirat olivat jo aikansa touhunneet, malttoi Loimukin asettua pitkän valotusajan kuviin. Kuvaussää oli läpi illan mitä hienoin, vain niukasti pilviä taivaalla ja kuu riitti valaisemaan kulkumme myös ilman otsalamppua, tiheää kuusikkoa lukuunottamatta. Kuvausvisioita jäi toisellekin kerralle, tällä kertaa ollaan tyytyväisiä näihin ruutuihin ja onnistuneisiin hetkiin. Kunhan saan kaikki yökuvat käsiteltyä, teen niille vallan oman postauksensa ja jaan lisää ajatuksia valokuvauskokemuksestani.

Nuotioeväiden jälkeen oli tarkoitus nukkua yö laavussa. Ja niin toki nukuimmekin, kunnes vähän myöhemmin heräsin aivan kylmissäni. Ei auttanut asennonvaihto tai syvemmälle pussiin meneminen, sillä makuupussini oli sisältäkin kauttaaltaan kylmä. Lopulta päädyin siihen, että lähdetään takaisin kotiin. Pilvinen ja leuto yö olikin vaihtunut kirkkaaksi tähtitaivaaksi ja kireäksi pakkaseksi. Yöllä oli aivan uskomattoman kaunista, vaikka en enää jaksanutkaan kaivaa kameraa.

Ei sitä tarvitse näköjään mennä edes kovin pohjoiseen, kun talvikeli saattaa heilahtaa suuntaan tai toiseen. Vähän jo aikaa nähnyt kolmenvuodenajan makuupussini ei pidä nukkujaansa lämpimänä jo mittari painuu ohi kymmenen pakkasasteen. Ja yöllä olikin huomattavasti kylmempi, kuin mitä alunperin piti. Tämän hetkinen varustukseni onkin kelpo talvikelissä vain kodin lähellä yöpymiseen; jos tuleekin liian kylmä, voi lähteä takaisin. Kylmissään on hankala nukkua ja vaikka tiedän kyllä nukahtavani takaisin, en välitä palelluttaa itseäni jos ei ole aivan pakko. Kunnollinen talvimakuupussi on hankintalistalla.

Koirat sen sijaan tarkenivat hyvin. Savu ja Loimu eivät pakkasta hätkähdä. Yöksi puin niille kotimaiset Propalttoo manttelit. Savu nukkui laavussa takkini päällä, Loimu minun päälläni. Kumpikin koira oli täydessä unessa kun aloin pakkaamaan tavaroita. Eivät kuitenkaan pahakseen laittaneet, että mentiinkin sisälle nukkumaan.

Retken tavoitteena oli harjoitella Loimun retkeilytaitoja talviyössä. Se ei ole vielä talvikelissä yöpynyt ulkona ja minun kehnosta varustuksesta johtuen vähän lyhyeksi jäi retki nytkin. Vaan oli ihan tosi onnistunut retki silti, hirmuisen kaunis yö, luovat kuvaushetket, nuotio, vain minä ja koirat. Ei haitannut yhtään, että yöunet metsässä jäivät kylmän vuoksi kesken, kaikki olennainen tuli nähtyä ja tehtyä.

Savulla yöpyminen laavuissa ja taivasalla on jo tuttua puuhaa, mutta Loimu nukkui nyt ensi kertaa laavussa. Telttaillut se on ja toki nuotiolla hengaaminen on tuttua. Olikin oikein iloinen yllätys että Loimu oli tilanteen tasalla ja tuosta vain asettui nukkumaan kun minäkin aloin. Minun ollessa illalla hereillä, Loimua selvästi vähän jännitti pimeä metsä. Sen oli pakko haukahtaa tai murahtaa läheltä kuuluville äänille ja kyllähän metsässä ääniä kuuluu. Ollaan me pimeässä lenkkeilty mutta ei tokikaan usein olla puoleen yöhön oleskeltu metsässä. Onneksi Savun esimerkistä Loimu lopulta vain kuunteli ja tuumaili ääniä, eikä ollut pääkkönä hyökkäämässä joka risun rasahduksesta.

Talviretkeily on sydäntä lähellä mutta seuraava yön yli reissu saa odottaa paremman makuupussin puutteessa. Vaikka et haluaisikaan yöpyä maastossa, niin suosittelen metsän ihailua kuunvalossa ihan kaikille. Oli aivan erityisen kaunista, kun kuu valaisi harvaan kasvavan, lumen peittämän koivikon. Alunperin minun pitikin kuvata siinä, mutta alkuillasta kuu ei näkynyt koivikkoon lainkaan. Ehkä ensi kerralla osutaan kuun ja kameran kanssa koivikkoon samanaikaisesti ja kuvat onnistuvat joiltain osin paremmin kuin nyt.