Yö ulkona

Niin koitti ihan tosi kaunis yö tähtitaivaan alla. Huhtikuussa meidän sijainnilla on vielä mukavasti lunta jäljellä, just sellainen täydellinen keväthanki. Voi kun sitä ehtisi vaikka kaikki yöt nukkua tuolla metsässä fiilistellä erilaisia luonnontarjoamia petejä ja aamunäkymiä. Kyllä se kelpaa seikkailla tuolla Jennyn luonnollisessa elinympäristössä 😄

Meille tyypilliseen tapaan lähdettiin metsään kun oli saatu pikkuväki nukkumaan ja isäntä paikalle lasten yövahdiksi. Savu painelikin heti eteiseen odottamaan, kun näki minun ottavan rinkan kaapista. Sillä alkaa olla jo melko vankka kokemus lapsivapaista öistä reissuissa, viime aikoina toki vain kotimetässä. Joskin viime kerta oli tammikuussa, jolloin palelin niin pahasti, että palasimme kesken yön kotiin. Se alkaa tuo makuupussini vedellä pakkasen kestävyydellään viimeisiään. Alunperin kolmen vuodenajan makuupussi on kärsinyt väärästä säilytyksestä ja olen tainnut sen paristi pestäkin. Täytynee hankkia kaveriksi talvimakuupussi ja kohdella sitä kokemuksesta oppineena paremmin.

Auringonlaskun jälkeen oli tovin niin valoisaa, että lähdin matkaan ilman otsalamppua. Pimeä tuli kuitenkin nopeasti ja nukkumapaikan soveltuvuutta arvioin sitten pääasiassa jalkatuntumalla kunnollisen näkemisen sijaan. Tarkoituksen siis olikin nukkua ihan taivasalla keväthangella. Viime vuodesta oppineena lähilaavumme tihkuu tähän vuoden aikaan vettä, eikä se meikäläinenkään nyt ihan märässä välitä nukkua.

Väljästä koivikosta, läheltä pellon reunaa ja lampea löydettiin sopiva nukkumapaikka. Lampi takasikin kunnollisen linnunäänitarjonnan, toki viserrys tuntui raikaavan ihan joka puusta. Peurat väistivät meitä kauemmaksi ja virtaavassa ojassa jokin eläin harjoitti uimahyppyjä. Savu asettui heti takki päällä makuualustalleen, mutta Loimu jäi istumaan ihan epäuskoisena. Metsän äänet selvästi jännittivät nuorta koiraa ja hämärän muistikuvani mukaan me viime kesänä lähdettiinkin teltasta sisälle nukkumaan jännittävän joutsenkuoron vuoksi.

Vilkaisin kelloa viimeisen kerran kymmenen aikoihin ja silloin Loimukin oli viimein asettunut. Tähtitaivas oli kaunis ja meillä olisi ollut oikein kuvauksellinen paikka, mutta olin niin väsynyt että päädyin kuvaamisen sijaan nukkumaan. Ulkoilmassa aika harvinainen veto, mutta toisaalta mä myös nukun ulkona tosi hyvin.

Havahduin täydestä unesta hereille, sillä kuulin miesten puhetta. Ensimmäinen ajatus oli että kuinka lähellä on ihmisiä ja mitä ihmettä kello on. No kovin lähellä eivät puhujien otsalamput näkyneet, aukealla pellon toisella puolella. Aukealla ja hiljaisessa yössä (kyllä, linnut olivat hiljaa sen säkkipimeän hetken) äänikin kantaa pitkälle, mutta tokikaan en saanut puheesta mitään selvää. Savu ja Loimu olivat heränneet ennen minua, mutta ne vain istuivat hiljaa. Katselimme hetken kaukaisuudessa siintäviä valoja, että mihin havainto etenisi ja olisiko kotimatka edessä. Valot pysähtyivät ja kaukaisuuteen syttyi pieni kokko. En tunne pääsiäisen pakanallisia perinteitä kovin hyvin, joten vähän piti silmiä hieraista. Mutta kyllä, joku laittoi yöllä yhden aikaan kokon 😅

Tiesin etten tokikaan ole erämaassa, mutta kun tällä seudulla ei päivisinkään näe ketään metsässä, en odottanut kuulevani ihmisistä yölläkään. Toki tiesin että pellon takana on asuinkiinteistö, vaikka en kenenkään takapihalla nukkunutkaan. Haja-asutusalueellakin on yllättävän vaikea päästä sellaiselle sijainnille, että olisi kilometrin päässä jokaisesta kiinteistöstä ja heinäladosta. Ainakin tästä kotoa käsin kävellen mahdotonta, tarkistin maastokartasta.

Koirat pysyivät hiljaa ja minä nukahdin takaisin. Loimu kuului asettuvan myös. Heräsin pari tuntia myöhemmin paleluun, olin valunut makuupussini kanssa solumuovipatjalta pois. En tiedä, tarkeneeko millään makuupussilla vasten hankea, mutta ainakaan omallani ei. Raahautuessani takaisin alustalle huomasin, että Savu istui niillä sijoillaan missä silloin, kun nukahdin. Pellon takaa kuului edelleen melua ja ehdin jo vähän asennoitua siihen, josko siirryttäisiin kotiin nukkumaan. Oli vielä pimeää ja vähän toki harmitti jos Savu koko yön vahtikoiran hommaa suorittaessaan valvoo. Siinä pohdiskellessani tulet kuitenkin sammuivat, otsalamput katosivat ja äänet hiljenivät. Kun ihmiset poistuivat horisontista, Savukin asettui. Päädyttiin siis jatkamaan unia.

Aamuyöllä viiden aikaan oli jo niin valoisaa, että heräsin. Fiilistelin sarastavaa aamua makuupussista ja rapsutin koiraa. Havaintojeni mukaan Loimu nukkui sekä päälläni, hangella, alustallaan, että Savun kyljessä. Se oli vähän aktiivisempi siirtyilijä yöllä. Vaikea arvioida jännittikö sitä vain, vai oliko sen oikeasti kylmä. Kumpikin koira vaikuttivat yön vahtimisia lukuunottamatta kuitenkin nukkuvan tyytyväisinä, joten elän siinä uskossa että niillä oli riittävän lämmin. Kummallakin oli omat taukomatot ja kumpikin ylettyivät myös nukkumaan halutessaan päälläni. Kotimaiset propalttoot ovat myös varsin lämpimät, eikä paksuturkkisten koirieni pitäisi niillä palella.

Sen verran yöllä oli kylmä, että varpaat vähän palelivat ja vesipullo jäätyi osittain. Aamuaurinko alkoi kuitenkin samantien lämmittää ja kävellessä varpaat lämpenivätkin samantien. Oltiin niin aamuvarhaisella pakattu kamat ja kierretty kävelylenkkimme, että ennätimme kotiin ennen kuin lapset olivat heränneet. Taas yksi yöretki, josta pikkuväki ei edes tiedä.

Vaan tulipa tarpeeseen, oli kivaa ja hyvä kokemus. Vaikka ihmisäänet olikin vähän pettymys erakolle 😂 Mutta siis lopputulos ei oikeasti haittaa, oli kiva huomata etteivät koirani ala huutaa ihan joka havainnostaan. Nostavat metelin vasta, kun joku lähestyy meitä lähemmäs. Loimullekin hyvää harjoitusta, sillä virallisissa retkikohteissa on ihan tavallista, että taukopaikkojen läheisyydessä on muitakin.

Seuraavalle retkelle saadaankin pakata jo teltta mukaan, oletan että toukokuussa on lämpimämpää.