22 marraskuuta 2015

Pentuarjesta pikkuhiljaa normaaliin

Kuva, jonka Jenny Piittinen (@jennykoirat) julkaisi

Olen kirjoitellut tätä aina puolilta öin väsyneenä. Pahoittelen siis mahdollisia lausevirheitä ja järjestyksiä, sekä kaikinpuolin tekstin epäselvyyttä. Halusin kuitenkin muistoksi itselleni ja muistutukseksi kaikille muille koota pentuarjen ikävämmän puolen tähän. Pissakakkaralli on ihan kivaa ja pennut tuoksuvat hyvältä. Mutta Vilkun kanssa törmäsin asioihin, joita en olisi halunnut koskaan kokea. Minua ei niinkään haittaa materiavahingot, niitä tulee ja menee. Mutta Vilkku vahingoitti materiat vähän riskialttiisti ja aiheutti minulle koko kesän ajan melkoisia kauhun hetkiä.

Kuten varmasti kaikki pennun omistaneet tietävät, ei se arki aina ole niin ruusuista. Se on arkea pennun kanssa. Ja tunnetusti juuri silloin, kun olet valmistautunut kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan toteat, että miten et tullut ajatelleeksi näin yksinkertaisia asioita. Olin suorastaan listannut suunnitelmani ja ratkaisuni paperille, kun lähdimme Vilkkua hakemaan. Kaikki oli hankittu valmiiksi ja homma reilassa. Mutta välittömästi kun sain pennut syliini, kohtalo päätti ravistaa viimeisetkin rippeet kontrolloinnistani. Aika kivasti ilmastu, eikö?

Vilkku tuli minulle keväällä, kun asuin vielä vanhemmillani. Olin juuri saanut töitä ja melko hyvin saanut itseni sisäänajettua duunirytmiin. Tarkoitus oli muuttaa ennen syksyä, ajan kanssa. No, niin siinä kävi, että asuimme vanhemmillani alle kuukauden ja hupskeikkaa muutimme mukavaan rivitaloasuntoon. Sopeutumista siis yhdelle jos toiselle. Vaikka koirat olivatkin minun ja vastuullani, ei tullut kuuloonkaan että Tuikku olisi muuttanut heti mukana. Niinpä muutimme mieheni kanssa pelkkä Vilkku mukanamme. Kuten kaikki pentumme, Vilkkukin aloitti yksinolot turvallisesti pentuaitauksesta, edeten sieltä kylpyhuoneeseen.

Vilkku on ollut kaikintavoin tavallinen ja mukava pentu. Se on ollut vain vähän vilkkaampi pentu. Noin niin kuin Tuikun jälkeen. Vilkku oli ollut minulla vasta kolme viikkoa, kun se jo meinasi kuolla. Näin jälkikäteen kuulostaa siltä, että olen ollut ihan kädetön pennunomistaja, mutta shit, näin olisi voinut käydä kelle vain. Pentu oli tukehtua saamaansa possunkärsään. Näky oli jotain sanoinkuvaamatonta, Vilkku vain tuijotti ja oli vetelä, kunnes tajusin sen olevan tukehtumaisillaan. Siskoni avulla pentu saatiin pelastettua ja se ei sitten seuraavaan puoleen vuoteen luita saanutkaan.

Uudessa asunnossa Vilkku opetteli sisäsiisteyttä. Se sujuikin ihan mukavasti. Vilkun vuorokausirytmi ei ollutkaan niin mukava, se halusi kovasti yöllä touhottaa, hyvä puoli oli se, että yksinolot se nukkui. Hyvin pian Vilkkua alkoivat yksinolot vähän laulattaa ja Niko joka oli yöt töissä oli melkoisen kypsää miestä koko pentuun... Yritä siinä nukkua kun toinen kiljuu vieressä.

Kun vikinästä päästiin alkoi hampaiden vaihtaminen. Olin varautunut että Vilkku voi pureskella sohvaa ja vaikka seinää. Mutta myönnän, että en ollut varautunut kaiken irtaimiston syömiseen. Vilkku söi pikkupentu aikanaan mm. koristekuulia, henkarin, appelsiinimehutölkin, pari lakanaa, fleecepeiton, kaksi koristetyynyä, vetoketjun ja sitten kaiken päälle sai myrkytyksen syömistään sienistä. Eikä ollut ihan kerta tai kaksi, kun pelkäsin suolitukosta. Eikä puhettakaan, että lihoja olisi uskaltanut syöttää jäisenä, Viikari ei ymmärtänyt pureskelusta mitään vaan halusi booamaisesti niellä kaiken. Siis ihan kaiken, se on kakannut kiviä ja käpyjäkin, sekä syönyt viisi kaulapantaansa pistolukkoineen päivineen.

Puolen vuoden ikään asti oli täysin normaalia, että Vilkku oksensi tai ripuloi vähintään kerran viikkoon. En toki suosittele moista kenellekään. Mutta sellaista se oli, ei Vilkku kipeä ollut, suolessa vaan oli aina jotain mikä sinne ei kuulunut. Kerran Vilkku oli mennyt häkkiinsä oksentamaan, se kun on sen peti... Oli kiva kun yrjöinen pentu oli vielä ravistellut, niin siitä sitten vähän kämppää jynssättiin. Suolisto on tyhjennetty totta kai myös sänkyyn, sohvalle ja autoon. Matot ovat säästyneet, niitähän meillä ei edes ole.



Siinä missä muut kaiken aikaa lässyttivät söpöistä karvapalloistaan julkaisten someen kaikenmaailman vadelmatassu kuvia, minä mietin pääni puhki millä tuo pahuksen pentu pysyisi hengissä ja mistä saisin rahaa seuraavaan eläinlääkärireissuun. Myönnettäköön, että viettäessäni yötä päivystyksessä Vilkun kanssa, mietin todella, kuinka idiootti olin kun pennun otin, miten tyhmä kun en sitä vahtinut ja miten silkkaa idiotismia on olla näin nuori ja ottaa samaan aikaan pentu. Noh, henkiin jäi ja siitä sitten reippaana aamu kuudeksi itse töihin.

Päivystyskeikan jälkeen Vilkku ulkoili pari kuukautta kuonokoppa päässä. Yksinoloajat se oli portin takana kylpyhuoneessa. Vain koska olin varma että se tappaisi itsensä nielemällä kaukosäätimet ja kaikki mahdolliset. Syksyn tullessa tavaroiden varsinainen syöminen loppui ja Vilkku sai olla Tuikun kanssa koko asunnossa vapaana. Siis siinä huisin isossa keittiö-olohuone kompleksissamme. Pääsääntöisesti yksinolot ovat ok kummankin osalta. Mitä nyt kerran asunto oli kuin pommin jäljiltä, muffinsivuokia myöten kaikki oli syöty, pöydät ja hyllyt tyhjennetty. Ja jotta en pääsisi helpolla, sekaan oli tyhjennetty myös suoli ja virtsarakko. Innokkaintakaan koiratyttöä ei naurata kymmenen tunnin työpäivän jälkeen siivota moista.

Eikä mennyt montaa päivää, kun Tuikku oli hajottanut pari lautasta ja lasia, telonut itsensä ja sotkenut koko asunnon. Tein muuten sellaisenkin löydön, että Vilkku on syönyt sohvan pohjaa, yhden pussilakanan kulmaa, tv-tason kulman ja saunan laudetta. Mutta ei enää pahempaa. Tuikun jälkeen Vilkku on ollut koulutettavuudeltaan ihan säälittävän helppo lapanen. Mutta se on ollut ärsyttävä puuhastelija. Vaikka pitäisin sen pakkolevossa, se tilaisuuden tullen alkoi puuhastella ja tutustua pienin hampain kaikenlaisiin tavaroihin. Vaikka olisin juoksuttanut sen henkihieveriin, Vilkku olisi silti halunnut tietää, miltä kuulostaa kun tiputtaa vielä viidennen kongin vessanpyttyyn. Vaikka olisimme aivojumppailleet aamusta iltaan, Vilkku olisi vielä kerran halunnut kokeilla, tippuuko sälekaihdin kokonaan, kun siihen hyppää.

Olen päässyt toteuttamaan erilaisia hätäensiaputaitojani. Pentu on oksetettu lukemattomia kertoja. Ensiapulaukkuun on hankittu hiiltä ja parafiiniöljyä. Itseasiassa Vilkun suoli onkin öljyllä huuhdottu useampaan otteeseen. Kurkusta on kaivettu milloin mitäkin. Ja olen myös tehnyt havainnon, että narua on vaikea ulostaa. Ohikulkijat katsoivat melko kauan, kun lenkillä vedin paracordia pennun takapuolesta ulos... Ja miten niin koiranomistaminen on normaalia? Viimeisimpänä kopeloin ja kylmäsin pennun jalkaa. Se vatipää kun oli kietonut itsensä Tuikun ketjuun ja roikkui siellä pää alaspäin. Kaikeksi onneksi jänteet ja kinttu ehjänä, ei edes haavoja.


Voi pieni rakas Vilkku ♥ Olen niin onnellinen että minulla on juuri tämä pentu, vaikka olen jo melkein tehnyt kaavat kynnysmatosta ja lapasista, enkä ole vielä varma, kumpaan muotoon pennun joskus laitan, heh... Viimeinen puoli vuotta on ollut ihanaa kamalaa ja opettavaista, osaan siivota paremmin kuin koskaan, hermoni ovat äärettömän pitkät ja olen oppinut sisutamaan asunnon pelkistetysti ja kestävästi. Jos aikoo sisutaa, kannattaa käyttää vähintäänkin jotain raskasmetalleja koirataloudessa. Jos ajattelee bortsun olevan tehokas niin oikeaan osuu. Vilkku on vienyt rahani moninkertaisesti tässä puolessa vuodessa, kuin mitä Tuikku näiden viiden vuotensa aikana. Välillä se pistää vähän hermoa kireälle... Mitä nyt Vilkun viimeisin herkutteluhetki osui uuteen Orbilociin. Noh, nykyisin meidän pieni Vilkku on oikein mukava, vähän vielä opettelee, mutta ei onneksi enää ruokaile sopimattomilla esineillä ja asioilla!

11 kommenttia:

  1. Härrreguud :D Sitä voi vaan miettiä miten helpolla ite on päässyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on kyllä aiemminkin pennut tuhonneet ja touhottaneet. Mutta yksikään ei ole ollut näin tapaturma altis :D

      Poista
  2. Tosi hyvä postaus ja hyvin kirjoitettu. Ei se aina oo niin helppoa! Tuo että pentu on vaarassa on kyllä aivan kamalaa. Onneksi pentuajan jälkeen usen kaikki helpottaa. Meillä Yoda vetäisi eilen raksun väärään kurkkuun ja sain sen sovelletulla heimlichilla pois.. tai sattumalla. :/ Ja eilen niin ikään kakasta löytyi korvatulppa, täälläkin menee kaikki mahaan mikä vaan jää näkyville!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, aikuisen koiran kanssa pystyy suhtautumaan viileämmin, mutta pennun kanssa ei jotenkin edes ajattele sitä, että se voisi menehtyä. Mulla ei ole koskaan ollut koirilla vakuutusta, mutta nyt Vilkun vuoksi olen alkanut vakavasti harkita sellaisen ottamista :D

      Poista
  3. Vella puri pentuaikoina seinään reiän, joten ollaan kuitenkin melko helpolla päästy, kun ei ole enempää tuhoja tehnyt! :D

    http://vellajakumppanit.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  4. Teksti kuulosti hyvin tutulta! Veeti oli pentuna hyvin samanlainen, kaikkea maistettiin mitä löydettiin. "Narun ulostus" kohdassa mieleeni tuli eräs pentuajan päivä, kun vedin maton kudetta koiran suusta, kun sitä vaan tuli ja tuli ja tuli... silloin jo ajattelin että oliko sitä jo suolessa asti. :D

    VastaaPoista
  5. Pennut on pentuja, mutta kun 6-vuotias koira syö jääkaapin oven päästäkseen käsiksi sisällä oleviin herkkuihin tai repii naulakosta takit, tekee niistä pesän ja syö niiden taskut, niin ei paljoa naurata.. Toivotaan, että Vilkku rauhoittuu aikuisena. :D Tiedän kyllä jokusen bc:n joita täytyy pitää häkissä tai rajatussa tilassa yksinoloaikoina, koska muuten ne tuhoavat kämppää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahhah voi apua:D joo mä uskon että Vilkulla alkaa olla pahin ohi. Onneksi mitään eroahdustus tyyppistä ei ole, vaan se tekee tihutöitö ihan tasaisesti kotiväenkin ollessa läsnä :D

      Poista
  6. Haha voi apua, teilläpäs on sattunut! Itselläkin piiitkästä aikaa nyt pentu ja voi herranjestas. Niinkuin itsekin sanoit, vaikka kuinka ajattelee minimoineensa kaikki tuhoamisriskit jne, niin silti tuntuu vain että kyllä se pentu jostain löytää aina jotain.. :D Roima on loppujen lopuksi (vielä ainakin) suhteellisen helppo pentu, osaa olla kamala termiittikin, mutta intoa tehdä löytyy niin paljon että ollaan saatu suunnattua aikalailla energia muuhun tekemiseen (treenit, leikit, ulkoilu) kuin tuhoamiseen. Toki tääläkin pentuhepuloidaan, juostaan ympäriinsä, yritetään purra kaikkea, sitten taas väsähdetään ja ollaan niin enkeleitä. :D On se pentuaika vaan niin ihanaa omallatavallaan, mutta en malta odottaa että Roima tuosta kasvaisi... Päästäisiin kunnolla tekemään!

    VastaaPoista
  7. Voi eii! Meilläkin 7kk ikäinen pinseri tuhoaa vähän yhtä ja toista.. kolmen päivän ajan koitin sen antaa olla vapaana kämpässä ja joka päivä oli jotain tuhottu, esim lasikippoja heitelty lattialle ja syöty kenkää.. Pääsi muuten takaisin eristetylle alueelle omaan huoneeseensa portin taakse :) ja siltä huoneesta on mm. kaapin ovet laitettu ilmastointiteipillä kiinni koska neiti osaa avata ovet ja tekee mielellään kaappien sisällölle inventaariota.. ja kerran on myös pakastimen johto syöty poikki, ja koska se oli aika kivaa niin samaa temppua on yritetty uudelleenkin.. ja ne sälekaihtimet, ne on kans vedetty ylös turvaan.. pennut on vaan aika kivoja :)

    VastaaPoista

Kysy rohkeasti ja keskustele asiallisesti :)