15 maaliskuuta 2017

Jos voisin, tekisin toisin



Kelataan vähän aikaa taakse päin, vuosi, puolitoista. Toiset oppivat ihan kerronan kautta, toiset kokeilemalla vähän ja toiset sitten kantapäät ruvella. Olen viime aikoina pohdiskellut, miksi elämä edellisten koirien kanssa oli niin vaikeaa ja raskasta. Ei se minusta silloin ollut raskasta. Tavallaan. Nyt kun on mieluisa elämä, johon verrata, mietin, miten jaksoin. En vain silloin tiennyt paremmasta. Luulin eläväni ihan normaalia arkea kahden koiran kanssa. Ainoa vain, että ei minulla mitään arkea ollut. 

En nähnyt missään mitään ongelmaa, sillä olinhan kovin yritteliäs ja reipas ja tein tietysti parhaani. Olin toki kokemattomampi, kuin vaikkapa nyt. Mutta pointti, jota haen, on koirien sopivuus minulle. Ei ehkä sekään. Minun sopivuuteni omistamilleni koirille. Sitä olen viime aikoina miettinyt. Ja tullut tulokseen, että Tuikku ja Vilkku olivat kyllä sitä mitä halusin, eivät sitä mitä todella tarvitsin. Tarpeeseen hankittu koira ei yleensä ole muotirotu, cool, supervaativa tai muuta äärimmäisyyttä. Sellainen koira, mikä vain "halutaan", onkin sitten kaikkea näitä.

Jos aloitetaan Tuikusta. Jos voisin valita toisin, en olisi ottanut Tuikkua mukaani muuttaessani. Sen elämänlaatu ei olisi laskenut, vaikka se olisi jääny asumaan vanhemmilleni ilman minua. Koko koiran pienen elämän yritin ahtaa sitä muottiin, johon se ei ikinä sopinut. Ympäristön paineet, muiden kannustus ja samalla painostus, veivät eteenpäin. Minua, eivät koiraa. Löysin Tuikusta vikoja ja ongelmia, jotka olin itse luonut. Huonoja ominaisuuksia, joita en siihen halunnut. Vasta liian myöhään ymmärsin, miten hienon koiran kanssa olin saanut aikaani viettää.

Tuikun viimeinen vuosi oli sille stressaava ja raskas. Muutto, pentu, täysin uusi arki. Lisää harrastuksia ja paljon treenejä. Monen mielestä juoksunarussa asuva koira on huono juttu. Mutta Tuikulle se oli koti. Siitä tuli kyllä rivitalokoira, teennäisesti. Ensimmäiset kaksi kuukautta sen kanssa olivat todella raskaat. Se väsyi Vilkkuun, minä olin väsynyt, Tuikku oli stressaantunut ja kärttyisä. Homma helpottui kyllä, mutta vasta takaisin maalle muuttaessamme, Tuikku rentoutui oikeasti. Oliko se todella ansainnut kymmenen kuukauden stressin? Ajattelinko oikeasti koiran etua raahatessani sen mukanani? En, minusta niin vain kuului tehdä. Jos nyt kysyttäisiin samaa, niin en ottaisi ulkokoiraa mukaani taajamaan.

Tuikun kannalta katsoen myös Vilkun hankinta oli kyseenalainen. Pienessä asunnossa Tuikku ei päässyt omaan rauhaan. Ramppaava ja levottomampi persoona hermostutti. Vilkun orastava paimenkäytös ilmeni kyttäämisenä ja Tuikun perässä ramppaamisella. Kun omaa tilaa ei käytännössä ollut ja toinen kävi hermoille, ei ollut ihan kerta eikä kaksi, kun Vilkku lensi pitkin seiniä. Epäsopiva pari hankalassa ympäristössä, enkä toki itsekään osannut aivan ennakoida...



No, Tuikun kanssa tuli opittua monenlaista, eikä menneelle mitään voi. Olisi sen elämä voinut huonompikin olla. Vilkun kanssa päästäänkin pitkään listaan. Tiesin sen olevan aktiivinen koira. Sitenhän siinä olleita rotuja (bordercollie ja australiankelpie) myös markkinoidaan. Kumpikin rotu on harrastuspiireissä suosittu ja varmasti syystä. Mutta perusharrastaja hyvin hyvin harvoin tarvitsee huippukoiraa. Huippukoira tarvitsee huippuohjaajan. Huippukoiria on vähän liikaa huippuohjaajiin nähden.

Tekee vähän kipeää avata aihetta, koska on aika noloa kertoa tehneensä vaikka kuinka paljon kämmejä. Mutta välillä tuntuu, että seuraan täysin vastaavia stooreja nyt sivusta. Olen oikeastaan onnellinen, että omani on ohi. Samalla mietin, miten en tajunnut asiaa silloin, kun koira minulla oli. Oppia ikä kaikki, joskus vähän kipeämmillä kolautuksilla.

Vilkku oli pennusta asti hyvin aktiivinen. Mielestäni aktiivisuus oli vain ymmärretty hiukan väärin. Tein sen kanssa kaikkea mahdollista, niin paljon kuin kykenin. Työssäkäyvänä aikaa oli rajallisesti. Laskelmoin että neljä tuntia aktiivista tekemistä päivittäin remmilenkkien lisäksi on oikeastaan jo ihan hyvä suoritus. Niin se onkin, se on oikeastaan aika paljon, kun puhutaan työssäkäyvistä omistajista. Mutta kun puhutaan työkoirista, neljä tuntia on aivan naurettavan säälittävä pohjanoteeraus. En myöskään osannut panostaa tekemisen laatuun, vaikka määrää korostin paljonkin. En ymmärtänyt että rasituksen lisäksi pitäisi olla myös palauttavaa toimintaa, kuten rentoja metsälenkkejä. Kyllä me metsäilimme, usein isommilla laumoilla ja koirat kaahottivat reikäpäisinä. Vilkun kaltaiselle koiralle toimettomuus oli hetki keksiä omaa tekemistä, ei mahdollisuus levätä. Lepääminen ja rauhoittuminen olisi pitänyt järjestää selkeämmin.

Olen vasta viime aikoina alkanut ymmärtää, mistä kaikki häiriökäyttäytyminen ja ongelmat johtuivat. Lähtökohta oli se, että Vilkku oli aivan väärässä ympäristössä. Asuimme tuolloin melko vilkkaassa taajamassa pienessä rivitaloasunnossa. Kahdelle koiralle tilaa oli liian vähän, etenkin kun Tuikku ei saanut omaa rauhaa. Ulkoilu oli stressaavaa, sillä tunnin lenkillä ohitustilanteita tuli useita kymmeniä. Remmilenkit olivat yhtä tuskaa, sillä ovesta ulos astuessa ärsykevyyhti räjähti silmille. Sekä minä, että koira stressaannuimme, emme ikinä päässeet sataa metriä asunnostamme rauhassa etenemään. Ja tämänkin jälkeen ihmisiä ja muita koiria, jopa lenkillä olevia kissoja tuli ja meni joka suuntaan. Uusi ja vilkas ympäristö ei ollut minun juttuni, enkä osannut tukea koiraa.

Vaikka kuinka itse panosti ja satsasi, ei arki taajamassa koskaan ollut koirieni kanssa normaalia. Emme edes tienneet normaalista arjesta. Ramppa ramppa siellä ja rimppa rumppa täällä. Tekemistä ei ikinä ollut tarpeeksi. Eikä se vähäkään tekeminen ollut nyttemmin ajateltuna oikeanlaista. Eikä voinutkaan olla. Jos neljä tuntia touhuaa ja pari tuntia ramppaa, miten voisi olla rauhallinen seuraavat 18 tuntia, vaikka keho huutaa ja vaatii tekemistä? Vaikka pääkoppa on vielä aivan virkeä ja ideoita pilvin pimein? Ja kun kukaan ei edes kerro, milloin ja miksi pitäisi levätä? Niinpä, siinä se haaste tuleekin. Varsinkin oman osaamattomuuden vuoksi.

Vilkku oli työlinjainen. Sen huomasi, sen huomasi myös moni muu. Se oli taipuvainen neuroottiseen ja maaniseen käytökseen, mikä on monilla muillakin bortsuilla ja kelpieillä tavallista. Enkä minäkään, kuten moni muukaan aloitteleva, osannut puuttua siihen ajoissa. Ajattelin, että kyllä sillä on riittävästi tekemistä ja tasapainossa lepoa. Enempää en töiden vuoksi kyennyt tarjoamaan. Mutta ei, Vilkun kaltaiselle koiralle neljät ohjatut viikossa, frisbeet, tokot, veto, uinti, koirakavereiden seura ja yömyöhäiset rallittelut eivät riittäneet. Se jäi aina paitsi jostain, mitä olisi tarvinnut.

Taajamaelo oli raskasta. Lenkit olivat raskaita. Ärsyttäviä. Vilkun käyntiaskel oli ravi ja remmi loppui aina kesken. Valppaana koirana se rekisteröi kaiken ympäristöstään ja oireili milloin mitenkin. Ympäristö oli ristiriitainen sen tyyppiselle koiralle. Se, että naksuttelimme ja tokoilimme, ei vain riittänyt. Se että kävimme juoksemassa kymppikilsan ei ollut tarpeeksi. Vaikka se riitti monelle muulle koiralle tai oli ehkä vähän liikaakin, niin Vilkulle se oli liian vähän. Aivan liian paljon liian vähän.



Suhtaudun omaan toimintaani nykyään kriittisemmin ja kriittisemmin. Jos ihan tosissaan ajatellaan, niin Vilkku ei ehkä ollut kovin onnellinen koira. Se oli levoton ja rauhaton. Se ei koskaan saanut kaikkea, mitä olisi ansainnut ja tarvinnut. Kun katsotaan laajaa kokonaiskuvaa, Vilkku sai kuitenkin ihan keskivertoelämän. Koska minä yritin, tein ja annoin kaikkeni. En pystynyt parempaan. Tuskin pystyisin vieläkään.

Huippuharrastuskoira on hirmu huono arkikoira. Hirveän kamala peruskoira. Kauhean työläs lenkkikaveri. Todella opettavainen kyllä. Mutta tarvitseeko toista opetuskappaletta ehkä hankkia? Tuskin. En usko olevani työlinjaiselle paimenelle sopiva omistaja. En, vaikka nykyään asunkin maalla ja minulla on enemmän aikaa. Vaikka minulla on aikaa ja intoa, niin minulla ei ole tarjota oikeasti tarpeeksi koiran vaatimaa tekemistä. Vilkku oli loputon työnarkomaani. Jos tarjottavaa tekemistä ei ollut, se kaivoi ja heitteli itselleen kiviä ja käpyjä, aina.

Frisbeessä se oli hyvä. Osin siksi, että se oli niin maaninen ja fanaattinen. Neuroottinen. Siksi, että se ei koskaan pystynyt lopettamaan. Vaikka olisi pitänyt. Sen vuoksi se olisi vaatinut paljon paremman ohjaajan. Paljon kokeneemman ja osaavamman. Nykyisellään en Vilkun kaltaisen koiran kanssa edes alottaisi frisbeetä. Se kannustaa ja virittää neuroottista käytöstä sen tyyppisillä koirilla. Nykyisen frisbeekoirani kanssa sitä ongelmaa ei ole. Vilkku vain yltyi ja yltyi, vaikka huuli oli halki ja hypyt aiempaa huonompia.

Varsinaisesti ei kaduta. Tuikku ja Vilkku olivat hirvittävän hienoja koiria ja oli ilo viettää muutama vuosi niiden kanssa. Siitä huolimatta harmittaa, vaikka tapahtuneelle ei mitään voi. Opin hurjasti, enkä tule tekemään samoja virheitä jatkossa. On paljon koiria, joita haluan. Mutta nyt tiedostan, että en tarvitse. Tiedostan oman osaamattomuuteni ja fyysiset rajani. Maalle muutto helpotti, tilaa oli enemmän, koirat saivat omaa aikaa, eikä niiden tarvinnut nyhjätä toisissaan kiinni. Lenkit olivat mieluisampia, sillä stressaavaa härdelliä ympärillä ei enää ollut. Koirat rentoutuivat, minä rentouduin. Juuri, kun ääripää kaksikon kanssa alkoi sujua, ne poistuivat. Ehkä ne kävivät oikeasti vain kertomassa, miten pieni ja mitätön oikeastaan olin? En varsinaisesti tiennyt sitä ennen, kuin oli jo liian myöhäistä.

On valtavasti hienoja koiria ja hyviä ohjaajia. Mutta toivon ihmisten jatkossa miettivät tarkemmin hankintojaan. Niin mietin itsekin. Haluan antaa koirilleni niiden ansaitseman elämän ja olla riittävän hyvä. Parempi ohjaaja, kuin mitä olin edellisten kanssa. En enää halua, että päiväni alkavat aamuneljältä juoksulenkillä, jatkuvat töihin ja töiden jälkeen koirien kanssa meneminen ja häärääminen jatkuu vielä monta tuntia. Sen jälkeen sammun sänkyyn ja sama rumba alkaa aamulla. En jaksa, että viikonloppuni ovat sitä, että siivoan koirieni aiheuttamia jälkiä ja sotkuja, juoksutan niitä tuntitolkulla, treenaan kaikki lajit läpi ja mietin, pystyisivätkö ne lepäämään edes sunnuntain, samalla tietäen, että sellaista sunnuntaita ei koskaan tule.

Tekstiä ei ole osoitettu kenellekään, enkä varsinaisesti hae mitään vastausta keltään. Ehkä se herättää ajatuksia, ehkä ei. Uskon, että moni pohtii samoja asioita. Ehkä arki koiran kanssa on joskus ollut sujuvampaa? Tai sitten joku toinen käy läpi saman prosessi, kuin minä. Ymmärtää vasta, kun kaikki on ohi.

25 kommenttia:

  1. Samoja asioita olen pohtinut mitä sie Tuikusta. Muutto omaan kotiin uuden pennun kanssa on edessä jossain vaiheessa. Pohdin onko oikein ottaa Tildaa mukaan täältä maalta, missä se on aina elänyt. Missä se on neljä vuotta elänyt koirakaverin kanssa. Ennenkaikkea onko oikein viedä Tyyneltä sen paras ystävä? Jos jätän Tildan, laskeeko sen elämänlaatu koska luonnollisesti sen treenit vähenee ja jossain vaiheessa jopa loppuvat. Mietin jaksanko itse pentua ja täysin uudenlaiseen ympäristöön maalaiskoiran sopeuttamista, jolla on käytösongelmia jotka todennäköisesti siirtyisivät pennulle vaikka mitä tekisin. Haluanko kouluttaa pentua ja 6 vuotiasta yhtäaikaa käytöstavoille?

    Ihan hirveän vaikeita asioita mietittäväksi. Mikä olisi kaikkien kannalta paras ratkaisu.

    Tuosta Vilkusta tuli mieleen. Tutuilla on paljon työlinjaisia bortsuja ja kelpieitä harrastuskoirina. En ole koskaan keneltäkään kuullut että niiden kanssa tarvitsisi olla yli-ihminen. Oon aina ajatellut että pitää, mutta ne tuntuvat elävän aivan normaalia arkea siinä missä muunkin rotuiset koirat. Olisko Vilkun tilanteessa kuitenkin voinut osittain olla sitä että kierrokset vaan kasvaa ja jää päälle mutta koira ei vain pysty rauhoittumaan? Mietin sitä lähinnä siksi että millainen ihminen oikeasti pystyy koko koiran eliniän tarjoamaan koiralle noin paljon kaikkea? Bortsuja varsinkin on agipiireissä niin paljon ettei ne kaikki vaan voi olla yli-ihmisiä. Ja esimerkiksi juuri agilitykoirat, ei ne treenaa kahta kertaa viikossa enempää, harvat treenaa edes sitä. Eikä varsinkaan agilityhuipuilla ole muita lajeja kuin se agility. Just tuossa katselin agilitypaneelia taas, ja kaikki panelisteista korosti sitä kuinka koiran tulee olla helppo arkikoira ja toimia lapsiperheen arjessa- ja samaanaikaan ne kuitenkin on maailman parhaita agilitykoiria. En millään usko että perheellisillä työssä käyvillä ihmisillä on aikaa tuntitolkulla treenata ja virikkeistää koiraa.

    Kiinnostava postaus ja tätä pohtisi kyllä laajemminkin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei minultakaan kukaan Vilkun aikana kuullut, että tarvitsisi olla yli-ihminen. Eikä meillä silloin mielestäni ollut minkäänlaisia ongelmia. Bortsuja ja kelpieitä on kyllä paljon, sitä en kiellä. Onko se sitten hyvä juttu, en usko.

      Vilkun treenit ja arki koostuivat liikunnan lisäksi paljon myös rauhoittumisharjoituksista, eikä kentälle lähdetty piripäänä. Toki olisin voinut panostaa rauhoittumiseen enemmän ja erilailla, mutta en usko sen olevan suora ratkaisu. Vilkku erottui myös pentutapaamisissa. Samasta pentueesta vain kaksi meni työkäyttöön, loput harrastus- ja perhekoiriksi. Pienestä lähtien ero kasvoi, riippumatta siitä, mitä Vilkun kanssa tehtiin.

      Aiemmista sukupolvista kaikki koirat olivat työkäytössä, mitä tuolloin googletin ja selvitin. Vilkku ei päässyt aivan sellaiseen työkäyttöön, kuin sen olisi kuulunut. Nyt jälkikäteen olen asiaa pohtinut. Ajattelin itsekin pitkään että se sai tarpeeksi, tai ehkä liikaa. Mutta Vilkun kaltaiselle koiralle tekemistä oli liian vähän. Sille on ihan syy, miksi työkoirat kuuluvat töihin.

      Agilitystä lajina en tiedä. Bordercollieita ja kelpieitä on myös erilaisia yksilöitä, mutta se että niitä on määrällisesti paljon harrastus- ja seurakoirina ei tarkoita, että ne kaikki olisivat hyviä siinä.

      Poista
    2. P.S. Minäkin olen nähnyt hyvin mukavia bortsuja, jotka elävät normaalia arkea, eivätkä välttämättä sen kummempia harrasta. Ja ne ovat olemukseltaankin rauhallisia ja levollisia. Vilkku vain oli kovin kaukana sellaisesta.

      Poista
    3. Tosi hyvä teksti! Tällaisia asioita on tärkeää tuoda esille. Mun korvaan 6 tuntia päivässä silkkaa koiran virikkeistämistä kuulostaa aivan järjettömän paljolle, enkä itse jaksaisi sellaista elämää. Ja mulla kuitenkin oli hyvin vilkas ja toiminnanhaluinen koira! Veikkaan, että suurin osa bortsuista/kelpieistä ei semmoista kaipaakaan, sulle vain osui käsiin hektisempi ja rauhoittumiskyvyttömämpi yksilö - ja tietty ympäristölläkin on iso vaikutus, jos koira on koko ajan "varpaillaan". Olisi mielenkiintoista tietää, millaisen arvostelun Vilkku olisi luonnetestistä saanut; miten temperamentti, vilkkaus ja muut ominaisuudet vaikuttivat sen olemiseen ja elämiseen.

      Arjesta: lapsiperheen arki on ihan eri asia kuin yksin/kaksin asuvien aikuisten arki. Lapsiperheessä muksujen kanssa esim. hengataan pihalla, jolloin koirat voivat touhuta mukana, ja sisälläkin on koko ajan joku hulina käynnissä, jota koira seurailee sivusta. Koira siis väsyy ihan eri lailla kuin silloin, kun aikuinen/aikuiset katsovat telkkaria tai istuvat tietokoneella hiljaisessa kämpässä. Musta on myös hirmu hyvä, että iso osa (huippu)harrastusbortsuista on toimivia myös perhekoirina! Olen nimittäin kuullut kauhutarinoita, joissa harrastuskoiria on "pakko" häkittää, kun ne eivät muuten osaa olla ja rauhoittua. :(

      Mutta toivottavasti tämä postaus saa ihmiset ajattelemaan sitä, millaiselle koiralle heillä on tarjota sopiva elämä ja riittävästi tekemistä seuraaviksi 10-15 vuodeksi. Kovin harva kun oikeasti tarvitsee mitään huipputyö/harrastuskoiraa, "tavalliseen" harrastamiseen eli esim. agilityssä ja tokossa kisaamiseen ja valioitumiseen kun riittää vähän pienemmätkin paukut koiralla. Enkä siis syyllistä sua mistään, varmasti olet tehnyt parhaasi koiriesi kanssa!

      Poista
    4. Kiitos! Olisi tosiaan pitänyt tekemisen laatuun kiinnittää huomiota ja tehdä koiralle tekemisen ja tauon ero selväksi. Vilkkua ei oikein voinut jättää "tyhjän päälle", sillä tällöin se kehitteli omia puuhia.

      Ja tosiaan perhe-elämä on kyllä ihan eri, kuin se että kököttää yksin koirien kanssa :D Halusinkin kirjoittaa aiheesta juuri siksi, että tarinani ei ole mitenkään epätyypillinen tai ainoa laatuaan. Häiritsee vain, kun omille tekemisilleen sokeutuu ja virheitä ei haluta myöntää.

      Poista
    5. "Mietin jaksanko itse pentua ja täysin uudenlaiseen ympäristöön maalaiskoiran sopeuttamista, jolla on käytösongelmia jotka todennäköisesti siirtyisivät pennulle vaikka mitä tekisin."

      Joskus se voi yllättääkin, oma pystykorvasekoitus siirtyi 8-9 vuoden iässä taajaman ulkopuolelta rauhalliselta omakotitaloalueelta asumaan Ouluun 7-kerroksiseen kerrostaloon. Periaatteessa tynnyrissä kasvanut mutta niin sitä vaan opeteltiin menemään hissit ja bussit ja junat sekä koira virkistyi ja rohkaistui todella paljon luonteeltaan kun "lähdettiin maailmalle". Omakotitalossa räksytti mutta kerrostalossa/luhtitalossa nätisti hiljaa, ja se räksytys palasi aina kun mentiin käymään vanhemmilla ku oli oppinu että siellä saa huutaa ku ihmiset ei osaa puuttua kunnolla... : D Mulla ei oo myöskään ykskään pentu oppinut aikuisen koiran käytösongelmia, se on todella paljon kiinni auktoriteetistakin että mistä pentu ottaa mallin. Oma valkkari on esimerkiksi vieraille ihmisille ja toisille koirille niin aggressiivinen että kuonokoppa on must, seropi ei ole koskaan osoittanut merkkiäkään vastaavista. Samoin valkkaria edeltänyt seropi ei siirtänyt valkkarille omia ongelmiaan missään vaiheessa.

      Poista
  2. Hyviä pointteja. Itse myös raahasin Nitan maalta mukaani taajamaelämään. Vuoden jaksoin, kunnes palautin koiran takaisin vanhempien luokse. Pelkäsin, että sen elämänlaatu huononee kun kaikki treenit jää väliin. En itse uskaltanut pitää sitä juurikaan vapaana, eli en pysty tarjoamaan sille lajinomaista liikuntaa. Riistavietti on niin vahva ja minun auktoriteettini ei vaan riitä. Elämä kahdestaan Hertan kanssa on huomattavasti helpompaa ja stressittömämpää. Se on pienestä pitäen tottunut asumaan rivarissa, näkemään lenkeillä ihmisiä, koiria, autoja. Jos ei huvita mennä pitkälle lenkille niin muutaman whatsapp viestin jälkeen on leikkitreffit kavereiden koirien kanssa suunniteltuna. On myös helpottavaa, kun saa keskittyä vain yhden koiran kanssa harrastamiseen.

    Nyt kun meilä on ollut agilityn suhteen vähän motivaatio-ongelmia, olen saanut kuulla miten kannattaisi hankkia harrastuskoira. Mutta oma käsitykseni paimenista on juuri tuollainen Vilkun kaltainen, eikä sellainen elämä kiinnosta tippaakaan. Nautin meidän helposta ja lungista arjesta niin paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eivät ne kaikki onneksi ole Vilkkuja :D Mutta ihmettelen kovasti itsekin, miksi KAIKILLE vähänkään harrastaville suositellaan automaattisesti juurikin noita yleisimpiä paimenia. Kyllä, koulutettavuus on niillä ihan omaa luokkaansa, mutta läheskään kaikki harrastajat eivät ole niin omaa luokkaansa.

      Itsekin olen nyt oppinut, että pidän huomattavasti erilaisesta haasteesta kouluttamisessa ja koirien kanssa harrastamisessa :)

      Poista
    2. Samaa mietin minäkin :D Bordercolliesta tulee mieleen ehdoton työkone, joka vaatii armottoman paljon.

      Osa voi olla mustamaalausta esim. omistajan jaksamattomuuden vuoksi, pk-ja agilitypiireissä taas kehuskellaan, kuinka helppo se on.

      Foorumit ovat yhtä sotaa näiden asioiden keskeen.

      Mistä aloittelija saa sitten kaiken tiedon? Onko rotuyhdistyksen nettisivuilla kaikki tarvittava?

      Poista
  3. Nämä on vaikeita asioita miettiä ja pähkäillä, mutta on hyvä että osaa arvostella myös itseään ja myöntää itselleen tehneensä virheen.

    Vielä hetki sitten ajattelin että kyllä minä voin Välkyn ja Veetin kanssa muuttaa rivariin, mutta nyt kun olen oppinut tuntemaan Välkyn paremmin, olen huomannut ettei siiä koskaan olisi ns lähiökoiraksi. Veeti on rivarissa hiljainen, mutta kyllä se nauttii enemmän maalla olosta ja herää oikein henkiin kun pääsee olemaan pihalla ja juoksemaan vapaana. Ei siitä loppujen lopuksi olisi koskaan elämään rivitalossa tai kerrostalossa, vaikka onkin sopeutuvainen.
    Välkky ilmoittaa jo nyt kaikki äänet ja kolahdukset.
    Väinön kohdalla ei ikinä tulisi mieleen muuttaa muualle kuin maalle, se on kuitenkin 4 vuotta jo asunut maalla pihakoirana, ei se varmaan koskaan oppisi olemaan sisällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja vaikka oppisi, niin onko muutos koiran kannalta silti kohtuuton? Tuikkukin oppi, mutta väitän että olisi ollut onnellisempi porukoilla.

      Poista
  4. Se on ihanaa, että maailmasta löytyy rehellisiä ihmisiä, jotka uskaltaa myöntää omat virheensä avoimesti ja oppii vielä niistä kaiken lisäksi!❤ Ymmärretään, että kaikki ei ollut koiran vikaa ja näin edespäin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kyllä minä mietin, kirjoitanko haavan auki ja odottelen haaskalintuja, vai olenko vain hiljaa :D Nyt kuitenkin ajan kuluessa päätin kirjoittaa. Näitä ei tosiaan kaikki tunnu myöntävän edes itselleen, vaikka miltei joka toisella vastaavan tyyppinen koira onkin ja paljon samoja ongelmia.

      Poista
  5. Huomaan, että oot kasvanut paljon ja oppinut tärkeitä asioita :) Ite oon käyny aivan samoja ajatuksia läpi ja todennut, että oikea koira oikealla omistajalla on kaikista nautinnollisinta molemmille. Itsekkin "tarvitsen" huippu tokokoiran, turboahdetun harrastuskoiran, jonka kanssa juosta joka paikassa hakemassa tuloksia.. Mutta todellisuudessa olen kaikista onnellisin koiran kanssa, jonka kanssa eniten tärkein ja paras huippuhetki on se arki ja yhdessä vietetty aika. Ystävyys ja se, että meillä on sama energiataso, ajatusmaailma, ollaan samalla aaltopituudella ja tykätään samoista asioista jokapäiväsessä elämässä. Ne harrastukset tulee sitten siinä sivussa, yhdessä tekemisenä ja siitä nauttimisena. Hienoa, että uskallat sanoa ääneen ja tässä on tärkeä opetus monelle koiraa ja rotua miettivälle :)

    VastaaPoista
  6. Kiva kun kirjoitat rehellisesti tekemistäsi asioista. Itse olen pohtinut juuri tuota samaa onko oikein hankkia esim. Bortsu harrastuskäyttöön kun se on suunniteltu kuitenkin alunperin aivan muihin tehtäviin. Päivittäisessä työssäni näin miten koirat nauttivat kun pääsivät oikeasti paimentamaan ja mikä hyöty niistä olikaan, ilman niitä ei olisi pärjännyt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moni koira on nykyään kaukana alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan. En usko, että bc harrastuskäytössä on suoranaisesti väärin. Asiaan vaan pitää perehtyä oikeasti vähän enemmän ja viedä opittu käytäntöön.

      Poista
  7. Jep jep. Minäkin palautin maalaiskoira Sirpin puoleksi vuodeksi porukoille kun kävin helsingissä töissä väliaikaisesti. Siinä missä täällä maalla on vain me hehtaarien sisällä, helsingissä oli varmaan satoja ihmisiä. Ei ihan toiminut.

    Bortsu-kelpie Senpaini taas osaa rauhoittua eikä tarvitse juuri erityisempää aktivointia ja se o kunnon herran terttunen nuoreen Sirppiin verrattuna. Yhdessä vaiheessa kyllä mietin jopa sen myymistä koska ero Sirppiin oli niin huima. Sen elekieli menee Sirpillä välillä tunteisiin ja paimenvammaa (=neuroottisuus) esiintyy kylppärin lattialastaa ja imuria kohtaan eikä Sirppi suvaitsisi juuri mitään outoa käytöstä muilta koirilta... xD

    Valenka borzoin tultua Senpai sai siitä leikkikaverin ja se tasapainotti Senpaita todella paljon. Senpai ja Valenka on oma porukkansa ja Sirpillä on tarvitsemansa tila ja mahdollisuus niin halutessaan liittyä laumailuun. Enimmäkseen se valitsee pysyä erossa Senpaista ja Valenkasta mikä on ihan fine minulle kun se kerran itse on päättänyt niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vilkkukin piti vinttareista :D Tuikku ja Vilkku ihan yhtä hyvä pariskunta kuin Senpai ja Sirppi, ei hyvä x)

      Poista
  8. Saako toivoa postausta? :) Kiinnostaisi sellainen yleinen "hoitopostaus" joka käsittelisi vähän tarkemmin että miten teillä liikutaan, miten usein esim savua pitää harjata, kuinka usein leikkaat kynsii yms!! :) Ja että miten teillä on muuttunut koirien liikunta ja hoito vuosien aikana esim tuikku ja vilkku vs nykyiset koirat kun esim oot muuttunu koirien ruokkijana ja kouluttajana niin miten aattelet koirien hyvinvoinnista erilailla nyt kuin ennen yms!! Tää ois kiinnostava kun ihmiset muuttuu. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo toki voin kirjoitella :) Sillä saralla tosin olen pysynyt aika samalla viivalla kuin aiemmin, arkeen vain sisältyy enemmän pitkäkestoista koulutusta :) Jonkun myweek tyyppisen tekstin voisin toteuttaa.

      Poista
  9. Aivan älyttömän hyvä ja rohkea teksti! Ite miettiny samoja asioita ja tämä postaus laitto kyllä miettimään vielä enemmän. Ihanaa huomata kuinka pystyt myöntämään omat virheet ja pohtimaan niitä niin avoimesti, iteltä ei onnistuis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Ehkä tämä ääneen pohtiminen on osa oppimisprosessia :)

      Poista
  10. Hienoa pohdintaa. Kaikkea kun ei voi tietää etukäteen, mutta omasta sokeutumisesta on hyvä herätä, edes sitten jälkeen päin ja oppia sekä kehittää itseään. Itselleni kriteerit koiraa valittaessa ovat ensisijaisesti mitä koira tarvitsee (oli sitten rotu tai mix, mihin rotuja alunperin on käytetty sekä mihin nykyään) ja sitten onko minulla tarvittavat rahkeet näiden tarpeiden täyttämiseen. Aina tulee niitä yksilöitä, jotka ovatkin jotain muuta kun on ollut käsitys, näiden valintojen kanssa täytyy elää ja myöntää asiat itselleen selkä suorana, tehdä päätöksiä ja jatkaa eteenpäin. Kukaan ei voi puhua kenenkään puolesta, syyllistää ketään ellei ole elänyt sen toisen elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Itsekin tiedostan nyt paremmin, mihin taitoni ja aikani riittävät, jotta jatkossa meille tulevat koirat olisivat elämäämme sopivampia.

      Poista

Kysy rohkeasti ja keskustele asiallisesti :)