Kuuluuko koiran tuhota?

Otsikon mukainen aihe on kutkutellut mielessäni jo pitkän aikaa. Aika ajoin tuntuu olevan muodikasta ja hauskaa, postata koirastaan kuvia samalla kun taustalla häämöttää räjäytetty asunto. Kuvaan liitetään hauskoja tekstejä "en se minä ollut" ja muita vastaavia. Muistutettakoon heti alkuun, että koira ei protestoi eikä osoita mieltään, vaikka räjäyttäisi mummon perintösohvat heti kun silmä välttää. Koira ei välttämättä tuhoa ihmisten aikana, sillä toiminta todennäköisesti keskeytetään. Yksinolevaa koiraa kukaan ei ole kieltämässä, joten sen on mahdollista pureskella tai kaivaa kodin sisutuksia. Syyt tähän ovat vaihtelevia.

Vaikka tällä hetkellä meillä ole ongelmia, olen minäkin saanut kokemuksen tuhoavasta koirasta. Edesmennyt koirani, bordercolliemix Vilkku (kuvituskuvissa) ehti vuoden aikana tuhota omaisuuttamme tuhannen euron edestä. Vilkku oli yksin vain normaalit työpäivät ja silloinkin seuranaan toinen koira, joka ei tuhonnut. Olin tilanteen edessä neuvoton ja yksin. Edelleen yleisenä ohjeena, minunkin käskettiin lisätä koirani liikuntaa. Juoksimme ja pyöräilimme - paljon. Sen lisäksi lisäsin treenejä, jotta koira väsyisi. Käytännössä kaikki vapaa-aikani meni siihen, että yritin saada Vilkun väsyneeksi. Havahduin ongelmiin liian myöhään, joitain huomioitani täällä. Minulle ehdotettiin myös häkittämistä, joskin Vilkku joutuikin olemaan häkissä jonkun aikaa sairaslomien vuoksi - sen jälkeen, kun sai sienistä myrkytyksen ja lakanoista suolitukoksen.

Tuhoaminen ei ehtinyt yhdessäoloaikanamme loppua kokonaan, mutta väheni huomattavasti kun muutimme sopivampaan ympäristöön. Muutimme siis kaupunkitaajamasta maaseudun rauhaan. Ympäristö oli vähemmän stressaava meille molemmille ja hihnalenkitkin helpottuivat. Asunnossa oli myös neliöitä huomattavasti enemmän. Pahin tuhoaminen loppui muuton jälkeen miltei heti ja Vilkku keskittyi paremmin sille jätettyihin, luvallisiin pureskeltaviin.

Kertoessani toisinaan Vilkun tekemistä tuhoista, minulle kohautetaan olkia ja kuitataan se koiran rodulla. On totta, että toiset koirat ovat taipuvaisempia askarteluihin ja tuhoaminen on joillekin tyypillisempää kuin toisille. Mutta mikä ajaa koiran siihen, että se tuhoaa vuodesta toiseen kaikenlaista? Tuhoaminen ei koskaan ole normaalia, johtui se mistä syystä vain. Niin pahalta kuin se tuntuukin myöntää, Vilkullakin oli paha olla. Syyt ovat toki pelkkää spekulointia, mutta todennäköisesti koiralle epäsopiva ympäristö ja liian aktiiviseksi muokattu arki. Liika liikuttaminen ja muu rasittaminen nostaa koiran kierroksia epäterveelliselle tasolle, lisäten samalla stressiä. Voi, kunpa olisin tiennyt sen silloin kolme vuotta sitten. Yleinen harhaluulo lienee edelleen, että tietynrotuisia koiria ei voi liikuttaa tai treenata "liikaa".  Liikunnan ja aktiviteettien sijaan tulisi panostaa myös rauhallisen mielentilan ja olemisen harjoitteluun.

Lähes kaikki koirat tuhoavat joskus jotain, eikä tekstistä kannata säikähtää. Normaali pureskelukausi ajoittuu hampaiden vaihtumisen yhteyteen. Pentu saattaa tuolloin myös näykkiä enemmän. Koira voi myös voimakkaan stressin vuoksi (esim. elämänmuutos) yllättää omistajat pureskelemalla yllättäen jotain. Seesteisessä elämäntilanteessa, hampaiden vaihtumisen jälkeen tavaroiden pureskelun ja jyrsimisen tulisi loppua.

Koirat voivat tuhota ihmisten aikana tai yksin ollessaan esimerkiksi siksi, että yrittävät helpottaa ahdistuneisuuttaan. Kaikki tuhoaminen ei ole eroahdistusta, vaan koiran paha olo voi johtua monista eri tekijöistä. Mistä koiran arki koostuu? Onko koiralla kipuja? Onko sillä oikeasti aikaa levätä ja palautua? Onko ympäristö ärsykkeineen ideaali tietyntyyppiselle koiralle? Onko koira ehkä stressaantunut? Sen sijaan, että liikuntaa yritetään tuhoamisen pikaratkaisuksi, kannattaa selvittää syy, miksi koira tuhoaa. Kertauksena, koira ei tuhoa mielenosoituksena. Eikä aina turhauman tai tekemisen puutteenkaan vuoksi. Liikunna puute ei yleensä johda tuhoamiseen, näinollen liikunnan lisääminen ei suoraan auta ongelmaan.

Johtui tuhoaminen sitten mistä vain, on tärkeä selvittää syyt ja yrittää helpottaa koiran oloa. Tuhoamisen ei tulisi nousta normaaliksi millään rodulla, sillä se on aina oire jostain. Nyrkkisääntönä voisi pitää, että oikeasti hyvinvoiva aikuinen koira ei räjäytä asuntoa toistuvasti palasiksi. Tsemppiä ja jaksamista kaikille ongelman kanssa painiville.

Tuhoaako sinun koirasi? Miksi koira mielestäsi tuhoaa? Onko tuhoaminen sallitumpaa ja normaalimpaa joillain roduilla? 

Onko helppoja ja vaikeita koiria olemassa?

Kuumottava aihe, jolla vähätellään tai liioitellaan oman tai kaverin koiran ominaisuuksia. Karkeasti jaoittelemme kokonaisia rotuja/ryhmiä helpoiksi ja vaikeiksi. Yhtä ja toista suositellaan tai ei suositella ensikoiraksi, riippuen keneltä kysytään. Lähtökohtaisesti mikään koira ei ole helppo ensikoira, eikä ehkä toinenkaan koira, jos eläinlajiin ja rotuun ei ole oikeasti perehtynyt. Aihe on valtavan laaja, joten postaus on melko karkea pintaraapaisu, mutta pohdintaa silti.

Helppo ja vaikea ovat adjektiiveja, kuten myös hauska ja tylsä. Hauskan ja tylsän määrittelee tilanteen tai asian kokija itse. Samoin helpon ja vaikean. Näin ollen ei voida koiriakaan tosen puolesta kategorioida helpoiksi ja vaikeiksi. Tai voi toki, mutta koska kokemus- ja makuasioista ei voi kiistellä, on se ihan yhtä tyhjän kanssa.

Koirat roduista ja yksilöistä riippumatta edustavat kaikki samaa lajia. Ei sitä aina uskoisi, niin paljon ihminen on jalostuksellaan saanut lajia muovattua. Koirilla on kuitenkin samat lajityypilliset tarpeet; ne haistelevat, ovat uteliaita, liikkuvat, ääntelevät ja ovat toiminnallisia eläimiä. Rotukohtaiset erot ovat suuria ja rotukohtaisia erityisominaisuuksia ovat mm. voimakas kiinnostus riistaa kohtaan, huomattava reviiritietoisuus tai haukkuherkkyys. Nämä ominaisuudet on saatu jalostamalla, mutta niihin voi vaikuttaa kouluttamalla.

Rodustaan riippumatta koira ansaitsee saada asianmukaisen koulutuksen ja sosiaalistuksen. Vaikka suuria tavotteita koiralle ei olisikaan, on vähintäänkin arkikoulutus perusedellytys hyvälle yhteiselolle. Arkiasiat ovat koirallekin helpompia, kun se tietää, miten sen on kannattava toimia.  Yhdessä tekeminen myös syventää suhdetta ja lisää vuorovaikutustilanteita koiran kanssa. Vuorovaikutteinen koulutus itsessään on myös mainiota aivotyöskentelyä ja omien koulutustaitojen kehittämistä. 

Peruskoulutuksen lisäksi jokaisen koiran tulee saada riittävästi liikuntaa, monipuolisia virikkeitä ja sosiaalista kanssakäymistä lajitovereiden kanssa. Nämä tarpeet ovat yksilöllisiä ja koirat arvottavat ne erilailla. Kaikki koirat eivät ole yhtä sosiaalisia, eikä kaikista koirista tule leikkikaveria naapurin koiralle. Koiralle ei aina ole luontaista leikkiä jokaisen vastaantulijan kanssa, eikä tarpeellistakaan. Monille koirille riittää oman lauman seura, tai muutama tuttu ja turvallinen leikkikaveri. Hyvin harva koira kokee tilanteen mieluisana joutuessaan esim. koirapuistossa lukuisten tuntemattomien koirien joukkoon.

Nykymaailmassa koiran tulisi olla mahdollisimman huomaamaton. Kitkemme sinnikkäästi haukkumista, hyppimistä ja säntäilyä, aiheuttaen samalla ristiriitoja ja ongelmia. Koiran luontaista käyttäytymistä ei voi vain sammuttaa pois. Elävänä olentona koira kiihtyy tai on kiihtymättä. Kiihtymisen purkautumiseen voimme vaikuttaa ja opettaa vaihtoehtoisia käytöksiä. Kielletyistä asioista saadaan aikaiseksi pitkä lista. Miten koiran sitten tulisi käyttäytyä? Miten koira voisi itse oivaltaa, mikä on kannattavaa, jos jatkuvasti passivoimme koiraa? Huomaamatta puutumme myös elekieleen haitallisesti ja tulkitsemme koiraa monesti väärin. 

Jokainen koira ja omistaja kohtaavat joskus jonkinlaisia haasteita. Niistä ei kannata lannistua, vaan ottaa ne oppimisen kannalta. Jatkuvasti haastavasti käyttäytyvä koira on usein lähtökohtaisesti väärässä ympäristössä tai kokemattomissa käsissä. Koira voi olla  ahdistunut tai sen on tavalla tai toisella muuten paha olla, mikäli se pyrkii esim. toistuvasti karkaamaan (muutoinkin kuin haju- tai näköärsykkeen perään), välttelee yhteistyötä ohjaajan kanssa tai on aggressiivinen ympäristöään kohtaan. Koira on ympäristönsä muovaama ja reagoi ympäristön ärsykkeisiin, hyvin yksilöllisesti. Haastavan koiran kanssa elo käy äkkiä raskaaksi ja vippaskontit loppuvat kesken. Tällöin on syytä kääntyä ammattikouluttajan puoleen, sen sijaan että koira vaihtaisi kotia.

Helpoiksi koiriksi luokitellaan herkästi koirat jotka ovat ns. luonnostaan huomaamattomia. Koira on ehkä haluton liikkumaan, osallistumaan mihinkään tai oleskelemaan muiden koirien kanssa. Koira voi olla sairas tai niin passivoitunut, ettei "jaksa olla koira". Kyseessä ei ole tällöin  helppo, vaan huonostivoiva koira. Toki koirien luontainen itsehillintä ja impulsiivisuus vaihtelevat huomattavasti. On olemassa myös oikeasti rauhallisia koiria, jotka kiihtyvät vain harvoin. Impulsiivinen koira voi olla odotettua haasteellisempi arjessa, mutta impulssikontrollia on mahdollista ja suotavaakin harjoitella. Vaihtoehtoisesti myös koulutettu koira voi vaikuttaa helpolta, mikä saa harkitsemaan samanrotuisen koiran hankkimista.

Helppojen ja vaikeiden koirien suhteen voisimme pohtia, mille koiralle olemme riittävän hyviä ohjaajia ja paljonko haluamme itseämme haastaa. Minkä me oikeastaan koemme haasteeksi tai ongelmaksi? Haukkuminen ja vartioiminen maaseudulla ei välttämättä ole samanlainen ongelma, kuin kaupungissa. Herkästi kiihtyvä koira voi olla lapsiperheessä huomattavasti työläämpi, kuin rauhallisempi lajitoverinsa.  Mitä meillä on tarjota koiralle ja millainen koira vastaa realistisesti toiveitamme (muutoinkin kuin ulkonäöltä)?  Mitä jo osaamme/tiedämme koirista ja mitä teemme, jos ilmenee ongelmia? Näitä on hyvä pohtia ennen, kuin pentu kasvaa suureksi, eikä ehkä käyttäydy odotusten mukaisesti.

Jokaisella riittää opittavaa, aina. Koulutus ja suhde koiraan eivät ole mikään pisteestä a paikkaan b tehtävä, vaan elämänmittainen prosessi. Ja se tekeekin koiran omistamisesta niin hienoa, kuin se on. Kannattaa myös muistaa, että mikäli ei ikinä poistu omalta mukavuusalueeltaan koirien suhteen, ei voi myöskään kehittyä. Toiset koirat kestävät ja antavat ohjaajiensa virheitä paremmin anteeksi, kuin toiset. Tämänkin vuoksi talouden seuraava voikin hämmentää suuresti.

Saa keskustella ja kertoa minkä on itse kokenut helpoksi tai vaikeaksi etc.

Lisää luettavaa
Turid Rugaas - Rauhoittavat signaalit
Tuire Kaimio - Koirien käyttäytyminen

Jos voisin, tekisin toisin

Kelataan vähän aikaa taakse päin, vuosi, puolitoista. Toiset oppivat ihan kerronan kautta, toiset kokeilemalla vähän ja toiset sitten kantapäät ruvella. Olen viime aikoina pohdiskellut, miksi elämä edellisten koirien kanssa oli niin vaikeaa ja raskasta. Ei se minusta silloin ollut raskasta. Tavallaan. Nyt kun on mieluisa elämä, johon verrata, mietin, miten jaksoin. En vain silloin tiennyt paremmasta. Luulin eläväni ihan normaalia arkea kahden koiran kanssa. Ainoa vain, että ei minulla mitään arkea ollut. 

En nähnyt missään mitään ongelmaa, sillä olinhan kovin yritteliäs ja reipas ja tein tietysti parhaani. Olin toki kokemattomampi, kuin vaikkapa nyt. Mutta pointti, jota haen, on koirien sopivuus minulle. Ei ehkä sekään. Minun sopivuuteni omistamilleni koirille. Sitä olen viime aikoina miettinyt. Ja tullut tulokseen, että Tuikku ja Vilkku olivat kyllä sitä mitä halusin, eivät sitä mitä todella tarvitsin. Tarpeeseen hankittu koira ei yleensä ole muotirotu, cool, supervaativa tai muuta äärimmäisyyttä. Sellainen koira, mikä vain "halutaan", onkin sitten kaikkea näitä.

Jos aloitetaan Tuikusta. Jos voisin valita toisin, en olisi ottanut Tuikkua mukaani muuttaessani. Sen elämänlaatu ei olisi laskenut, vaikka se olisi jääny asumaan vanhemmilleni ilman minua. Koko koiran pienen elämän yritin ahtaa sitä muottiin, johon se ei ikinä sopinut. Ympäristön paineet, muiden kannustus ja samalla painostus, veivät eteenpäin. Minua, eivät koiraa. Löysin Tuikusta vikoja ja ongelmia, jotka olin itse luonut. Huonoja ominaisuuksia, joita en siihen halunnut. Vasta liian myöhään ymmärsin, miten hienon koiran kanssa olin saanut aikaani viettää.

Tuikun viimeinen vuosi oli sille stressaava ja raskas. Muutto, pentu, täysin uusi arki. Lisää harrastuksia ja paljon treenejä. Monen mielestä juoksunarussa asuva koira on huono juttu. Mutta Tuikulle se oli koti. Siitä tuli kyllä rivitalokoira, teennäisesti. Ensimmäiset kaksi kuukautta sen kanssa olivat todella raskaat. Se väsyi Vilkkuun, minä olin väsynyt, Tuikku oli stressaantunut ja kärttyisä. Homma helpottui kyllä, mutta vasta takaisin maalle muuttaessamme, Tuikku rentoutui oikeasti. Oliko se todella ansainnut kymmenen kuukauden stressin? Ajattelinko oikeasti koiran etua raahatessani sen mukanani? En, minusta niin vain kuului tehdä. Jos nyt kysyttäisiin samaa, niin en ottaisi ulkokoiraa mukaani taajamaan.

Tuikun kannalta katsoen myös Vilkun hankinta oli kyseenalainen. Pienessä asunnossa Tuikku ei päässyt omaan rauhaan. Ramppaava ja levottomampi persoona hermostutti. Vilkun orastava paimenkäytös ilmeni kyttäämisenä ja Tuikun perässä ramppaamisella. Kun omaa tilaa ei käytännössä ollut ja toinen kävi hermoille, ei ollut ihan kerta eikä kaksi, kun Vilkku lensi pitkin seiniä. Epäsopiva pari hankalassa ympäristössä, enkä toki itsekään osannut aivan ennakoida...

No, Tuikun kanssa tuli opittua monenlaista, eikä menneelle mitään voi. Olisi sen elämä voinut huonompikin olla. Vilkun kanssa päästäänkin pitkään listaan. Tiesin sen olevan aktiivinen koira. Sitenhän siinä olleita rotuja (bordercollie ja australiankelpie) myös markkinoidaan. Kumpikin rotu on harrastuspiireissä suosittu ja varmasti syystä. Mutta perusharrastaja hyvin hyvin harvoin tarvitsee huippukoiraa. Huippukoira tarvitsee huippuohjaajan. Huippukoiria on vähän liikaa huippuohjaajiin nähden.

Tekee vähän kipeää avata aihetta, koska on aika noloa kertoa tehneensä vaikka kuinka paljon kämmejä. Mutta välillä tuntuu, että seuraan täysin vastaavia stooreja nyt sivusta. Olen oikeastaan onnellinen, että omani on ohi. Samalla mietin, miten en tajunnut asiaa silloin, kun koira minulla oli. Oppia ikä kaikki, joskus vähän kipeämmillä kolautuksilla.

Vilkku oli pennusta asti hyvin aktiivinen. Mielestäni aktiivisuus oli vain ymmärretty hiukan väärin. Tein sen kanssa kaikkea mahdollista, niin paljon kuin kykenin. Työssäkäyvänä aikaa oli rajallisesti. Laskelmoin että neljä tuntia aktiivista tekemistä päivittäin remmilenkkien lisäksi on oikeastaan jo ihan hyvä suoritus. Niin se onkin, se on oikeastaan aika paljon, kun puhutaan työssäkäyvistä omistajista. Mutta kun puhutaan työkoirista, neljä tuntia on aivan naurettavan säälittävä pohjanoteeraus. En myöskään osannut panostaa tekemisen laatuun, vaikka määrää korostin paljonkin. En ymmärtänyt että rasituksen lisäksi pitäisi olla myös palauttavaa toimintaa, kuten rentoja metsälenkkejä. Kyllä me metsäilimme, usein isommilla laumoilla ja koirat kaahottivat reikäpäisinä. Vilkun kaltaiselle koiralle toimettomuus oli hetki keksiä omaa tekemistä, ei mahdollisuus levätä. Lepääminen ja rauhoittuminen olisi pitänyt järjestää selkeämmin.

Olen vasta viime aikoina alkanut ymmärtää, mistä kaikki häiriökäyttäytyminen ja ongelmat johtuivat. Lähtökohta oli se, että Vilkku oli aivan väärässä ympäristössä. Asuimme tuolloin melko vilkkaassa taajamassa pienessä rivitaloasunnossa. Kahdelle koiralle tilaa oli liian vähän, etenkin kun Tuikku ei saanut omaa rauhaa. Ulkoilu oli stressaavaa, sillä tunnin lenkillä ohitustilanteita tuli useita kymmeniä. Remmilenkit olivat yhtä tuskaa, sillä ovesta ulos astuessa ärsykevyyhti räjähti silmille. Sekä minä, että koira stressaannuimme, emme ikinä päässeet sataa metriä asunnostamme rauhassa etenemään. Ja tämänkin jälkeen ihmisiä ja muita koiria, jopa lenkillä olevia kissoja tuli ja meni joka suuntaan. Uusi ja vilkas ympäristö ei ollut minun juttuni, enkä osannut tukea koiraa.

Vaikka kuinka itse panosti ja satsasi, ei arki taajamassa koskaan ollut koirieni kanssa normaalia. Emme edes tienneet normaalista arjesta. Ramppa ramppa siellä ja rimppa rumppa täällä. Tekemistä ei ikinä ollut tarpeeksi. Eikä se vähäkään tekeminen ollut nyttemmin ajateltuna oikeanlaista. Eikä voinutkaan olla. Jos neljä tuntia touhuaa ja pari tuntia ramppaa, miten voisi olla rauhallinen seuraavat 18 tuntia, vaikka keho huutaa ja vaatii tekemistä? Vaikka pääkoppa on vielä aivan virkeä ja ideoita pilvin pimein? Ja kun kukaan ei edes kerro, milloin ja miksi pitäisi levätä? Niinpä, siinä se haaste tuleekin. Varsinkin oman osaamattomuuden vuoksi.

Vilkku oli työlinjainen. Sen huomasi, sen huomasi myös moni muu. Se oli taipuvainen neuroottiseen ja maaniseen käytökseen, mikä on monilla muillakin bortsuilla ja kelpieillä tavallista. Enkä minäkään, kuten moni muukaan aloitteleva, osannut puuttua siihen ajoissa. Ajattelin, että kyllä sillä on riittävästi tekemistä ja tasapainossa lepoa. Enempää en töiden vuoksi kyennyt tarjoamaan. Mutta ei, Vilkun kaltaiselle koiralle neljät ohjatut viikossa, frisbeet, tokot, veto, uinti, koirakavereiden seura ja yömyöhäiset rallittelut eivät riittäneet. Se jäi aina paitsi jostain, mitä olisi tarvinnut.

Taajamaelo oli raskasta. Lenkit olivat raskaita. Ärsyttäviä. Vilkun käyntiaskel oli ravi ja remmi loppui aina kesken. Valppaana koirana se rekisteröi kaiken ympäristöstään ja oireili milloin mitenkin. Ympäristö oli ristiriitainen sen tyyppiselle koiralle. Se, että naksuttelimme ja tokoilimme, ei vain riittänyt. Se että kävimme juoksemassa kymppikilsan ei ollut tarpeeksi. Vaikka se riitti monelle muulle koiralle tai oli ehkä vähän liikaakin, niin Vilkulle se oli liian vähän. Aivan liian paljon liian vähän.

Suhtaudun omaan toimintaani nykyään kriittisemmin ja kriittisemmin. Jos ihan tosissaan ajatellaan, niin Vilkku ei ehkä ollut kovin onnellinen koira. Se oli levoton ja rauhaton. Se ei koskaan saanut kaikkea, mitä olisi ansainnut ja tarvinnut. Kun katsotaan laajaa kokonaiskuvaa, Vilkku sai kuitenkin ihan keskivertoelämän. Koska minä yritin, tein ja annoin kaikkeni. En pystynyt parempaan. Tuskin pystyisin vieläkään.

Huippuharrastuskoira on hirmu huono arkikoira. Hirveän kamala peruskoira. Kauhean työläs lenkkikaveri. Todella opettavainen kyllä. Mutta tarvitseeko toista opetuskappaletta ehkä hankkia? Tuskin. En usko olevani työlinjaiselle paimenelle sopiva omistaja. En, vaikka nykyään asunkin maalla ja minulla on enemmän aikaa. Vaikka minulla on aikaa ja intoa, niin minulla ei ole tarjota oikeasti tarpeeksi koiran vaatimaa tekemistä. Vilkku oli loputon työnarkomaani. Jos tarjottavaa tekemistä ei ollut, se kaivoi ja heitteli itselleen kiviä ja käpyjä, aina.

Frisbeessä se oli hyvä. Osin siksi, että se oli niin maaninen ja fanaattinen. Neuroottinen. Siksi, että se ei koskaan pystynyt lopettamaan. Vaikka olisi pitänyt. Sen vuoksi se olisi vaatinut paljon paremman ohjaajan. Paljon kokeneemman ja osaavamman. Nykyisellään en Vilkun kaltaisen koiran kanssa edes alottaisi frisbeetä. Se kannustaa ja virittää neuroottista käytöstä sen tyyppisillä koirilla. Nykyisen frisbeekoirani kanssa sitä ongelmaa ei ole. Vilkku vain yltyi ja yltyi, vaikka huuli oli halki ja hypyt aiempaa huonompia.

Varsinaisesti ei kaduta. Tuikku ja Vilkku olivat hirvittävän hienoja koiria ja oli ilo viettää muutama vuosi niiden kanssa. Siitä huolimatta harmittaa, vaikka tapahtuneelle ei mitään voi. Opin hurjasti, enkä tule tekemään samoja virheitä jatkossa. On paljon koiria, joita haluan. Mutta nyt tiedostan, että en tarvitse. Tiedostan oman osaamattomuuteni ja fyysiset rajani. Maalle muutto helpotti, tilaa oli enemmän, koirat saivat omaa aikaa, eikä niiden tarvinnut nyhjätä toisissaan kiinni. Lenkit olivat mieluisampia, sillä stressaavaa härdelliä ympärillä ei enää ollut. Koirat rentoutuivat, minä rentouduin. Juuri, kun ääripää kaksikon kanssa alkoi sujua, ne poistuivat. Ehkä ne kävivät oikeasti vain kertomassa, miten pieni ja mitätön oikeastaan olin? En varsinaisesti tiennyt sitä ennen, kuin oli jo liian myöhäistä.

On valtavasti hienoja koiria ja hyviä ohjaajia. Mutta toivon ihmisten jatkossa miettivät tarkemmin hankintojaan. Niin mietin itsekin. Haluan antaa koirilleni niiden ansaitseman elämän ja olla riittävän hyvä. Parempi ohjaaja, kuin mitä olin edellisten kanssa. En enää halua, että päiväni alkavat aamuneljältä juoksulenkillä, jatkuvat töihin ja töiden jälkeen koirien kanssa meneminen ja häärääminen jatkuu vielä monta tuntia. Sen jälkeen sammun sänkyyn ja sama rumba alkaa aamulla. En jaksa, että viikonloppuni ovat sitä, että siivoan koirieni aiheuttamia jälkiä ja sotkuja, juoksutan niitä tuntitolkulla, treenaan kaikki lajit läpi ja mietin, pystyisivätkö ne lepäämään edes sunnuntain, samalla tietäen, että sellaista sunnuntaita ei koskaan tule.

Tekstiä ei ole osoitettu kenellekään, enkä varsinaisesti hae mitään vastausta keltään. Ehkä se herättää ajatuksia, ehkä ei. Uskon, että moni pohtii samoja asioita. Ehkä arki koiran kanssa on joskus ollut sujuvampaa? Tai sitten joku toinen käy läpi saman prosessi, kuin minä. Ymmärtää vasta, kun kaikki on ohi.

Koiran oikeus - juosta vapaana

"Koirien irtipito on kielletty taajamassa. Irtipitäminen kuntopoluilla ja sen kaltaisilla, ei saa lainkaan mennä uimarannalle, lasten leikkipaikoille, toriainaka torille, ladulle tai urheilukentälle, ellei se ole erikseen sallittua.

Sen lisäksi 1.3-19.8 koira on pidettävä kytkettynä tai välittömästi kytkettävissä. Tämä ei kuitenkaan koske alueen omistajan tai haltijan luvalalla pihamaalla tai puutarhassa tai koiran pitämiseen varatulla aidatulla alueella olevaa koiraa, tai alle viiden kuukauden ikäistä koiraa.

Ilman maanomistajan tai metsästysoikeuden haltijan lupaa koiraa ei saa pitää irti toisen alueella."

Siinä tiivistelmä koiran hyvinvointia rajoittavasta laista. Koiran luonnollisesta liikunnantarpeesta ja ihan jo oppimiskyvystä mitään tietävä, tuskin noudattaa. Koiran liikunnantarpeen voi kyetä täyttämään ilman, että koira pääsee irti. Se vaatii vain paljon työtä. Mutta se, miten tärkeää koiran pääkopalle ja psyykkeelle vapaana oleminen ja toisten koirien kanssa kommunikointi on, ei korvaa mikään. Tekee pahaa ajatella, että on oikeasti olemassa koiria, jotka viettävät elämänsä hihnassa. Joku toinen määrää aina tahdin, miten tulee liikkua. Se aiheuttaa jumeja. Miten moni hihnalenkkeilijä koira peitsaakaan? Siksi, että ei pysty asettumaan tahtiin. Ja siis ei, joskus on pakko olla kytkettynä, jo koiran turvallisuuden tähden. Mutta vuosikaudet kytkettynä...

Nyt ensimmäinen innokas viittaa että onhan meillä koirapuistot! Hieno juttu, perehdy uudelleen koirien hajumaailmaan ja tarkkaile tarkemmin koirapuistojen touhuja. Olemme mekin käyneet puistossa. Olen käynyt liikaakin, erilaisissa koirapuistoissa. Se on luonnottomuuden hieno ilmentymä. Lähtökohtaisesti puistot ovat aina liian pieniä ja niitä on liian vähän ajatellen koko maata. Aidatussa tilassa keskenään vieraat koirat luonnollisesti stressaantuvat ja rähinöitä syntyy helposti viilipytty koirienkin välille. Miettikääpä puiston hajumaailmaa? Siellä käy pelokkaita, epävarmoja, aggressiivisia ja stressaantuneita koiria. Ne tekevät tarpeensa puistoon. Vaikka oman koiran kanssa menisi tyhjään puistoon, siellä on ne hajut. Jos joku ei vielä ymmärtänyt, esimerkiksi stressaantuneen koiran virtsa on toiselle koiralla vallan informatiivinen, havainnollistetusti kutakuinkin "fuck you" tyyppinen. Ja kun näitä on puisto täynnä, on se hyvin harvoin rentouttavaa koiralle. Tappeluista en ala edes puhumaan. Tilanne on kaikille koirille epäreilu, koska tilaa ei ole ja koska joku oikeasti uskoo että koirapuistot ovat autuus, niin sinne mahtuu jos jonkinlaista sakkia.

Toisella lukijalla on varmasti myös idea. Pitkä liina, jooh. Se ei ole vapaata liikkumista, vaikka vapauttaakin jonkin verran. Yhtä koiraa olen joutunut liinassa viemään. Kyllä, se auttaa ja väljentää oloja, mutta ei vapauta. Jos liinaan ei sotkeudu itse koiran kanssa, niin koirakaverit viimeistään. Liinaa varoessa ja väistellessä kehittyy myös mukavasti jumeja. Ja jos se koira sattuu olemaan meneväisempää sorttia, se tempaisee itsensä lenkin aikana moneen otteeseen liinan päähän kolhien itseään. (Ei meillä vaan! huutaa varmaan joku.)

On paljon koiria, jotka pysyvät irti ilman suurempaa panostusta koulutukseen. Koiria, jotka vapaanakin lönkyttelevät rennosti ja seuraavat omistajiaan hamaan tappiin asti. Sitten ovat koirat, jotka reagoivat herkemmin ärsykkeisiin ja ovat hankalampia irtipidettäviä. Se ei kuitenkaan ole mahdottomuus. Mahdottomampaa on oman asenteen muuttaminen, kuin koiran kouluttaminen. Kirjoittelin luoksetulosta viimeksi täällä.

Koiran liikuttamisen toteuttaminen on aina omia valintoja. Joskus lajityypillisen, tehokkaan liikunnan ja sosiaalisten kontaktien luominen vaatii enemmän työtä. Voi joutua lähtemään autolla puolen tai tunninkin matkan päähän, ennen kuin koiraa on turvallista laskea irti. Turvallisia koirakavereita voi joutua etsimään pitkäänkin tai koirien yhteisleikkejä voi joutua seuraamaan silmä kovana. Kesät metsästetään uintipaikkoja ja talvisin hyödynnetään jäät. Jos tiedetään se oma koira riskiksi ympäristölleen, sille voi hankkia kuonokopan. Koira ei myöskään syyttä ryhdy aggressiiviseksi, vaikka jokatoinen koira niin tuntuu käyttäytyvän. Käykö kellään mielessä, että koiraan voisi sattua?

Irtipitokeskustelu alkaa pikku hiljaa olla taas ajankohtainen. Puhutaan turvallisuudesta, luonnonsuojelusta ja vaikka mistä. Miksi ihmeessä me ihmiset laahustamme metsässä irrallaan, kun koirakin kerran niin häiritsee? Väitän että peuralaumaa ei yhtään rauhoita, vaikka niille kertoisi että Musti on nyt kytketty, eikä tule lähelle haukkumaan. Jos oikeasti alettaisiin suojella luontoa, meillä ei olisi autoja emmekä käyttäisi muovia. Jos eläinten hyvinvointi oikeasti kiinnostaisi, emme söisi lihaa, ainakaan kaupan hyllystä. Se, että joku antaa koiransa juosta vapaana ja huolehtii sen hyvinvoinnista, ei ole väärin. Se, että kehitämme turhia typeriä mihinkään perustumattomia sääntöjä, on hölmöä. Yhdestä suunnasta kiillotetaan sädekehää ja toisesta suunnasta kaikki on retuperällä.

Irtipito ei tarkoita sitä, että koira saa valvomatta mennä rymistellä ympäri maita ja mantuja tuhoten kaiken ja käyden vielä jonkun kimppuun. Liikkumisen ja vapaana olon tulee olla myös koiralle turvallista, aivan kuten ympäristölleenkin. Näin ollen sen voi opettaa pysymään polulla tai suosimalla soramonttuja ja talvella jäitä. Järki toivonmukaan sanoo, että uimarannoille ja koiralta kielletyille alueille ei mennä rälläämään.

Mitä turvallisuuteen tulee, hihna ei takaa yhtään mitään. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun nimenomaan kytkettynä oleva koira on käynyt päälle tai karannut. Kyse ei ole hihnoista tai pannoista. Kyse on siitä, miten koulutetaan ja koulutetaanko ollenkaan. Toivottavasti koirien olot paranevat täällä Suomessakin ja niiden hyvinvointiin panostettaisiin muutoinkin kuin ruokinnan suhteen.

P.S. On kohtelias velvollisuus käydä kysymässä lupaa juoksuttaa koiraa toisen tontilla. Useimmiten lupa on hennonnut.

Keskustelu vapaa ja rajaton. Avautumisesta tulee hyvä olo :)

Minä kouluttajana

Mietin muutamaan otteeseen, tahdonko jakaa vuosia vanhoja videoita. Kuitenkin, ehkä joku toinen voi oppia näistä. Ehkä näiden ansiosta joku toinen ajattelee enemmän kuin minä. Ja ehkä sen jonkun toisen ei tarvitse rämpiä siellä samassa suossa. Postaus on pitkä ja videopainotteinen, suosittelen varaamaan aikaa. Aplodit sille, joka jaksaa koluta tämän stoorin läpi.

Sain Tuikun vuonna 2011, olin tuolloin 15-vuotias. Tuikusta piti tulla ensimmäinen harrastuskoirani, tokokoira, koska en oikeastaan agilityn ja tokon lisäksi muita harrastuksia tiennyt. Vetoa teimme talvisin, mutta siihen ei minultakaan kovin paljon taitoja vaadittu. Koin olevani koirankouluttajan vähintäänkin keskiverto ja ahmin tietoa yrittäen mahdollisimman nopeasti toteuttaa itseäni myös käytännössä.

Otetaan nyt esimerkiksi tuo ensimmäinen video. Yritin leipoa koirasta tokokoiraa, ollen itse aivan pihalla kaikesta (olisi ollut hyvä tunnistaa omat ja koiran rajat). Olin juuri tutustunut ihan uusiin juttuihin. Siinä iässä kaikki viettiteoriat, mutupohjan opit ja muu sälä osui ja upponi samantien ja jippii, koiraa kouluttamaan. Käytin pakotteita about kaikessa, jos puhutaan siitä että koira osaa tai joskus oppisi seuraamisen, hihnaa ei pitäisi tarvita missään vaiheessa. Jos koira mokaa, niin mietitään miksi? Se on lähtökohtaisesti ohjaajan vika. Ei koiran. Koira ei osaa, jos se mokaa tai tekee väärin. Jos koira osaisi, se ei haluaisi tehdä virhettä. Montakohan kertaa mahdoin Tuikkua huomauttaa hiukankin laiskemmasta menosta tai kontaktin tippumisista..? Ja miksi kävelen kuin rautakanki? Muistan kun kuvasimme tuon videon. Tuikun palkka tuosta setistä, se sai pari kuivanappulaa. Ihan oikeesti. Mitä on mahtanut 17-vuotiaan päässä liikkua?

Kyseenalaistin "vaatimisen" ja "auktoriteetin" sen jälkeen, kun Tuikku antoi oman palautteensa. Vaadin siltä jotain hienoja kiemuroita jynssäämällä samaa mutkaa uusiksi ja uusiksi. Lopulta koira kaatoi minut rähähdyksen säestämänä maahan. Miten kauan menee tajuta, että toinen ei ymmärrä, eikä osaa? Kukaan ei koskaan avannut minulle, mitä vaatiminen tarkoittaa. Kukaan ei kertonut, että kriteeriä tulisi laskea, jotta koira voisi onnistua. Ainoa, mitä sain tuolloin vastaukseksi, olivat vaatiminen ja oman osaamisen esittely koiralle. Se oli ihan yhtä tyhjän kanssa.

Totesin, että toko ei ole meidän lajimme. Pääsin kertaalleen kokeenemman harrastajan jutulle. Kerroin, ettei Tuikku osaa perusasentoa. Näytin pariin otteeseen, miten se sujuu. Käsiapu, käskyjä triplat ja silti koira oli viittä vaille hammas reidessäni ja kiihtynyt. Sain tuolloin ensimmäiset konkreettiset ohjeet. Palkkaa suorasta perusasennosta, jätä käsiapu pois. Ja se näytettiin minulle kädestä pitäen. Kuvasin samantien kotitreenistämme videon ja siinä on jo jotain. En tosi ymmärrä, miksi tein uutta asiaa viisi minuuttia yhtä soittoa? Tai, miksi ihmeessä olen palkannut ja korjannut ja palkannut miltei jokaisen perusasennon? Koiran fiilistä jaksan ihailla ♥

Aloin saada kiinni siitä ideasta, että homman tulisi olla mukavaa molemmille. Niinpä, ei hullumpi ajatus. Niinpä me tosi kovasti yritimme. Se tuotti jopa tulosta. Treenaaminen oli mielekkäämpää. Mutta palkkausongelmia oli edelleen. Tuikku äänteli ja puri, enkä minä ymmärtänyt. Ongelmat johtuivat lähinnä siitä, että palkkasin liian vähän, väärään aikaan ja kiihdytin koiraa liikaa. Aloimme harjoitella lelupalkkausta ja nameista luopumista. Virheistä ei tullutkaan enää varsinaista sanktiota, vaan koira menetti mahdollisuutensa palkkioon. Häiriökäyttäytyminen loppui nopeasti, nopeammin, kuin olin ajatellut. Konkreettisin apu oli kaveri, joka jaksoi inttää ja vääntää kanssani. Vannotin kuitenkin edelleen, että minulla on käsissäni niin haastava koira, että sitä ei naksuttelemalla koulutella. Sitä pitäisi myös kieltää, voimakkaasti.

Hankin Vilkun ollessani 19-vuotias. Jonkin verran oli tullut treeneissä siis ravattua ja enemmän hankittua teoriatietoakin pohjalle. Olin innoissani hankkinut naksuttimen ja lainannut naksutinkirjan. Nyt minulla olisi koira, josta tekisin täydellisen alusta asti. Välineillä ei tee mitään, kun niitä ei osaa käyttää. Niin se vain on. Aivan sama miten klikkaili, en koskaan saanut kaivettua Vilkusta sitä aitoa aktiivisuutta esiin. Se ei ehtinyt oppia pivottia kunnolla. Se ei oppinut seuraamaan. Palkkailin väärään aikaan, väärästä suunnasta. En ymmärtänyt vahvistetiheyden merkitystä, en ymmärtänyt, mistä kannattaa palkata. En ymmärtänyt, mitä kriteerin laskeminen konkreettisesti tarkoittaa.

Sattui sitten nättinä kesäpäivänä niin, että saimme kentälle treeniseuraa. Lähdin treenaamaan kovin ylpeänä, mutta niin sitä vain havahtui, että suossa ollaan, taas. Olin viskannut naksutinhommat mäkeen, sieltä ja syvältä sellainen hifistely. Ei MINUN koirani ja piste. Enkä minä. Vaan treenikavereiden koirat tekivätkin töitä ihan superisti. Siten, kuten minä halusin koirani tekevän. En vain silloin voinut myöntää sitä. Koska se kaikki oli saatu aikaan koiria kehumalla, kannustamalla, naksuttimella ja kaikella muulla "lällyilyllä". Treenifiilis olikin siltä erää siinä, enkä olisi heidän nähden tahtonut tehdä mitään. Salaa minua jäi kiinnostamaan, mikä se kikkakolmonen on, miten koiran saa noin toimimaan.

Noh, tekevälle sattuu ja osuinkin samoille lenkeille ja treeneihin näiden kavereiden kanssa. Olin niellyt pettymykseni ja Vilkun suhteen todennut että fine, en osaa, please help me. Tuikun suhteen en luovuttanut. Itse pilattu, itse korjattava. Ja voi että kun olivat vanhat tapani tiukassa. Vänkäämiseni ei johtanut mihinkään. Tiia ja Janika kysyivät liian vaikeita. En osannut perustella toimintatapojani. En osannut kertoa miksi toimin mitenkin. En osannut pohjata tietoani mihinkään muuhun, kuin mutuun ja kokemukseen.

Vasta vuosi sitten talvella havahduin oikeasti, miten pihalla ylipäänsä olen koiran koulutuksesta. Luulin olevani avoin, mutta olinkin enemmän "minä itse" asenteella liikenteessä. Ryhdyin avoimemmaksi (kuulostaa hauskalta). Halusin oppia. Minua kiinnosti, mitä koirieni päässä liikkuu. Miksi meidän arki tai treeni eivät toimi, kuten haluaisin? Miksi en saa toivomiani tuloksia? Tai, miten pääsisin niihin?

Minut opastettiin kädestä pitäen käyttämään naksutinta. Kerrottiin, miten koira opetetaan luopumaan ja kuinka sitä voisi hyödyntää kaikessa. Minä en uskonut. Sitä ei voisi hyödyntää kaikessa. Ei varmasti voisi, koska en itse onnistunut. Kyse tosin oli enemmän siitä, että minä en vain ymmärtänyt, miten sitä voisi hyödyntää yhtään missään.

Intoni kouluttamiseen kasvoi ja opin koko ajan lisää. Otin tietoa paljon avoimemmin vastaan ja uskalsin kysyä enemmän. Ymmärsin mitä konkreettisesti tarkoittaa vaatiminen ja asian loppuun vieminen. Ymmärsin, mitä tarkoitetaan koiran kannustamisella. Opettelin itsekin leikkimään koirieni kanssa, se oli vaikeaa. Sitä piti ihan oikeasti opetella. Opettelin käyttämään naksutinta ja hankin sen käytöstä lisäinformaatiota. Yritin jättää omia käsiapujani pois ja ymmärtää kouluttamisen kokonaisuuden. Ensimmäinen, mitä huomasin, oli oma mielentilani. Kouluttaminen oli kivaa. En turhautunut. Opin näkemään pieniäkin yrittämisiä ja onnistumisia ja osasin iloita niistä.

Oivalsin jutun juonen viime kesän alussa. Palkkaaminen alkoi sujua kummankin koiran kanssa. Arki oli oikeasti helppoa ja huoletonta. Ei se minusta aiemminkaan vaikeata ollut. Eron vain huomasi vasta sitten, kun arki oli helpompaa, kuin ennen. Koirat muuttuivat tasapainoisimmiksi. Ne olivat aktiivisempia minua kohtaan. Ne touhusivat kanssani mielellään. Oikeasti mielellään. En tiedä, pitikö Tuikun ja Vilkun opettaa minut vain oppimaan vai mikä se juju oli. Mutta juuri, kun pääsin vauhtiin, kumpikin koira poistui elämästäni.

Ehdin kuukauden päivät kartuttaa tietotaitoani ja tehdä itselleni selkeän suunnitelman, ennen Savun astelemista taloon. Ehdollistin Savun samantien naksuttimen käyttöön ja aloin harjoitella aktiivisuutta. Opetin palkkasignaalit, eli vihjesanat lelu- ja namipalkkaan. Perehdyin enemmän sosiaalisen palkan käyttöön. Ymmärsin, että palkan suunnalla on merkitystä paljonkin. Sain konkreettista selvitystä vahvistetiheydestä. Vahvistetiheys meinaa sitä, miten tiuhaan koiraa palkataan. Ja koska koulutuksessa tulisi pyrkiä onnistumisiin, koiraa tulee palkata niin usein, ettei se voi epäonnistua. Koiran epäonnistuminen on merkki omasta virheestä. Näin ollen olen jättänyt virhesignaalit pois. Savu ei edes tunne moisia.

Kokeilin palkkasuunnan vaikutuksia koiran käytökseen. Namien viskominen sai aikaan liikettä. Pastillin asettaminen kitalakeen passivoi koiraa. Leikkiminen kiihdytti ja namien syöttäminen rauhoitti. Pohdin, miten alas kriteereitä voi laskea ja mitä se tarkoittaakaan. Käytin paljon aikaa ihan miettimiseen ja asioiden paperille kirjaamiseen.

Aloin tehdä Savun kanssa nopeasti tehokkuusharjoituksia. Se on melko paikallaan jöpöttävää tyyppiä. Paitsi, että se on mahdollista kouluttaa. Savulla oli 30 sekuntia aikaa koskettaa kosketuskeppiä mahdollisimman monta kertaa. Olin aivan äimänä, miten nopeasti pentu tajusi idean ja pyrki koskettamaan keppiä. Ensimmäisessä setissä kaksi kosketus, toisessa viisi, seuraavassa kymmenen.

Olimme Savun kanssa hyvässä vauhdissa, kun Louna muutti meille. Loistava tilaisuus minulle! Lounalla ei ollut samanlaista koulutuspohjaa, kuten Savulla. Lounaa oli koulutettu melko perinteisesti, joten se tekee edelleen niitä harjoituksia, joita Savu teki minulle tullessaan. Epäilyksistäni huolimatta Louna oppi aktiiviseksi hyvin nopeasti. Sen olemus tasaantui, se oppi tarjoamaan asioita. Se oppi luopumaan häiriöitä ja se yleisti käytöksen itse hyvin nopeasti ympäristön eri ärsykkeisiin. Louna on ollut hyvää harjoitusta myös itselleni, sillä houkutus ohjata koiraa olisi kova. Sen kanssa tulee harjoiteltua arkiasioita myös Savua enemmän.

Mitä tässä viidessä vuodessa on sitten tapahtunut? Kuonopannat, -kopat, liinat, ruma äänensävy, kiellot ym. vaihtuivat naksuttimeen, kehuihin, kosketuskeppiin ja hauskapitoon yhdessä. Pääsin viimein lapuista silmilläni eroon. Kouluttaminen on kivaa, ihan huippua. Se on päivieni kohokohta, mielenkiintoista, loputon työsarka, niin palkitsevaa. Ajatukseni siltä osin että "mä käsken, sä teet", ovat muuttuneet. Olen koirieni kanssa tiimi, en laumanjohtaja, pomo tmv. Suunnittelen treenit tarkemmin ja teen lyhyitä settejä usein. Treeni loppuu heti, jos koira ei ole treenifiiliksellä. Treeni loppuu aina onnistumiseeen. Jos koiraa ei nappaa, niin sitten ei treenata, kiukuttelu koulutuksessa aiheuttaa vain ongelmia jatkoon. Me harjoittelemme joka päivä jotain. Minä opin, pennut oppivat, ihan huippu diili. Olen löytänyt kouluttajia, jotka pohjaavat oppinsa tieteeseen ja perustelevat asiansa. He pystyvät vastaamaan kysymyksiin, muutenkin, kuin ympäripyöreästi. Nykyään asiat, joista puhuin joskus itse, ärsyttävät minua. Jos eläimiä voi kultakaloista torakoihin kouluttaa positiivisesti vahvistamalla, miksi ihmeessä sinun koiraasi se ei muka toimi? Miksi kentillä viljellään virhesignaaleja vain siksi, että itse ei ole osannut opettaa? Joskus mietin, miksi ihmeessä en havahtunut aiemmin? Miksi oma oppimiseni kesti näin kauan?

Miten sinä koulutat? Haastan muutkin pohtimaan omaa kouluttamistaan ja kirjoittamaan siitä.

Miksi sekarotuinen?

Tämä ei ole mikään globaali maailmanmullistusteksti, ei käännytyspaasaus tai mikään muukaan negatiivisävytteinen pläjäys. Omia ajatuksiani ja kokemuksiani, vaikkakin laajasti, niin silti vain yhden pienen ihmisen kokemana. Pyrin kirjoittamaan tekstin neutraalisti, joten jos joku nyt polttaa päreensä niin voi mennä muualle jähtymään. Siinä pohjustus, saa lukea.

Vuosien varrella yksi jos toinenkin on kysynyt, ehkä jopa ihmetellyt vakaata valintaani pysyä sekarotuisissa. Sekarotuinen koira on aika tavallinen valinta "ensikoiraksi", kun ei vielä ole tietoa siitä mitä haluaa ja riittää, että saa koiran. Usein tämän jälkeen siirrytään sitten puhdasrotuiseen, siihen niin sanottuun omaan rotuun.

En ole koskaan omistanut rotukoiraa, eikä minulla myöskään ole selkeää suosikkia roduista. Olen joskus aiemminkin kirjoitellut, että hankin koirat tarpeeseen ja tiettyjen ominaisuuksien mukaan. Ominaisuuskriteerit karsivat pois tietyn tyyppisiä koiria ja joitain yksilöitä, mutta harvemmin jäljelle jää vain yksi rotu. On paljon potentiaalisia perhekoirarotuja, retkeilyyn sopivia koiria tai aktiiviseen harrastamiseen. Vähän turhan monella on käsitys "yhdestä oikeasta rodusta".

Vilkku oli ensimmäinen itse hankkimani koira. Silloin katselin ihan vakavissani myös puhdasrotuisia. Pennulla ei ollut kiire, joten tiirailin myös sekarotuisten paimenkoirien ilmoituksia. Pallottelin erilaisten aussi ja bortsu pentueiden välillä. Selasin sukutauluja ja kasvattajien sivuja. Olin vähän pettynyt. Minulle koiran hankinnassa tärkeää on myös se toiminta, jota tuen. Aika harvan kasvattajan ajatusmaailma vastasi edes puolia omaani. Kysymyksiin vastailtiin nihkeästi ja hämmennystä herätti sekin, että muutaman vuoden aikana tehdyt useat suuret pentueet, olivat kaikki samaa keskivertosettiä, eivät mitään missään osalla eteenpäin vievää jalostusta. Miellyttävillä kasvattajilla ei ollut tuolloin pentuja tai he kasvattivat koiria, joille minä en olisi sopiva omistaja.

Palasin takaisin tutkailemaan sekarotuisten koirien ilmoituksia. Soitin useaan ilmoitukseen ja vaihdoin pitkiä sähköpostiviestejä. Tarjonta oli runsaampaa, kuin rotukoirapuolella, mutta materiaalin taso ja kasvattajien perustelut samaa keskivertosettiä. On ihan eri asia pennuttaa koiria puolivillaisesti, kuin nähdä vaivaa hyvän jalostustyön eteen.

Pitkän puhelun jälkeen löytyi sopiva pentue ja sieltä meille tuli Vilkku. Savun kasvattajan olin tuntenut pitkään ja eettiset arvot ja jalostukselliset tavoitteet kohtaavat hyvin. Toiveideni mukaan koiran suku on tiedossa, melko tutkittua (terveeksi nimenomaan) ja harrastusnäyttöäkin on. Ja ensinnäkin, pentueen eteen nähtiin vaivaa. Aika rutosti enemmän, mitä monen puhdasrotuisen...

Pääsääntöisesti jokaisen koirani tulee olla säänkestävä, tulivat ne mihin tarkoitukseen vain. Kaikkien koirieni tulee kestää retkeilyä tai tilapäistä ulkokoirailua. En tahdo koirilleni häiritsevää riistaviettiä. Haluan koirani olevan vähintään keskikokoinen, ilman liioiteltuja piirteitä, kuten lyttykuonoa tai lyhyitä jalkoja. Siinä karkeat kriteerini, joiden perusteella lähden ruotimaan eri tyyppisiä koiria. Savu tuli harrastuskoiraksi. Aktiiviseen ja vivahteikkaaseen elämääni. Se tulee varmasti myöhemmin olemaan perhekoira. Nyt ensiksi se on harrastus- ja retkikoira. Aika monitoimikoira siis. Louna on peruskoiran roolissa. Se vain tuli, se oli järkevin ratkaisu koiran kannalta. Lähtökohtaisesti Lounan kaltaista en itse ostaisi, tusinakoira.

Sekarotuisen hankkimisen syyksi kerrotaan usein vastuuttomuus ja tietämättömyys. Minusta hiukan päinvastoin... Mitä enemmän olen perehtynyt, nähnyt ja tutustunut erilaisiin kasvattajiin. Sen vakaammin olen sitä mieltä, että avaramielisemmin kasvatetut koirat ovat minun juttuni. Että kasvattajat, jotka tekevät omaa juttuansa, vieden projektejaan terveillä koirilla eteenpäin, ovat minua varten. Ahdasmieliset, kaavoihin kangistuneet ja keskivertohyvää koiramateriaalia maailmalle tuottavat eivät ole minun juttuni. Kasvattajia ylipäänsä on paljon yli todellisen koiratarpeen ja näin ollen helmet hukkuvat herkästi muun massan sekaan.

Kun Vilkkua ennen pari vuotta sopivaa koiraa etsin, minulta kysyttiin miksi en ota rotukoiraa, kun se olisi helpompaa. Olin vähän hämmentynyt. Samalla heräsin. Ihmiset ottavat rotukoiria myös siksi, että se on helppoa. Kaikki tieto on tarjolla, ainakin jos siihen haluaa uskoa. Puhdasrotuisia pursuaa ovista ja ikkunoista ja kasvattajilla on kotisivut. Koiranet palvelee kellon ympäri. Puhdasrotuisesta ainakin pitäisi tietää mitä siitä tulee isona. Sekarotuista hankkiessa tarvitaan enemmän tietotaitoutta. Pitää olla sosiaalisia taitoja keskustella erilaisten ihmisten kanssa ja mielenkiintoa ja halua selvittää sukuja. Sopivaa sekarotuista voi joutua odottamaan pitkäänkin (minun kriteereilläni odottaisin rotukoiraakin kyllä vuositolkulla).

Yleisestä harhaluulosta huolimatta monirotuisella voi harrastaa täysin normaalisti, mikäli ei pyri arvokisoihin (joissa näkee harrastajia vain kourallisen) tai näyttelyihin. Palveluskoiralajeihin pääsee vain tietyn rotuisilla koirilla, näin ollen se ei kosketa sekarotuisia. Kilpailuja varten koiran tulee olla rekisteröity, sekarotuiset laitetaan fix rekisteriin, joka mahdollistaa kilpailemisen. Valjakkourheilussa ja frisbeessä monirotuisella voi kilpailla rajoituksetta ja vetopuolella risteytykset ovatkin arkipäiväinen asia. Ulkomailla sekarotuisia on paljon harrastuskäytössä, paljon laajemmin kuin täällä Suomessa. Suomessa sekarotuisen hankintaan harrastuskoiraksi liittyy harmittavan paljon ennakkoluuloja. Jos yhtään tuntee pentueen vanhempia ja rodut ovat edes jollain tasoa yksiin ja pennunhankkijan käyttötarkoituksiin sopivat, niin miksi ei? Tietoisuus ja osaaminen lisääntyy koko ajan ja monirotuisia terveystutkitaan ja niillä harrastetaan enemmän. 

Voisinko sitten ottaa puhdasrotuisen? Kyllä voisin. Minulla vain ei ole ollut syytä, miksi sulkisin sekarotuisen koiran pois vaihtoehdoista. Toivon, että ihmiset olisivat tietoisempia valinnoistaan ja avarakatseisempia, oli kyseessä sitten puhdas tai ei. Oikeasti hyviä kasvattajia löytyy sekä sekarotuisten, että rotukoirien puolelta, toistaiseksi rotukoirilla selkeämmin esillä ja yhteenkoottuna, kuka kasvattaa mitäkin. Tulevaisuuden ei tarvitse olla radikaalin mustavalkoisesti seropi vs rotupi asetelmassa, vaan pitäisi luoda molempia palveleva toimintamalli.

Olipa hankkimassa mitä tahansa koiraa, kannattaa selvittää tarkoin, mistä maksaa mitäkin. Millainen kasvattaja, miten pentuja pidetään ja miten usein uusia pentueita syntyy? Onko vanhemmilla tai sukulaisia tuloksia harrastuksista tai perustuvatko harrastukset vain puheisiin? Nykyään on oltava tarkka, suorastaan salapoliisi, jotta koiran voi hyvillä mielin ottaa. Tsemppiä sopivan koiran hankkimiseen, kun se on ajankohtaista.

Keskustelu toivottua. Ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta ei kannata pahoittaa mieltään siitä, että olen eri mieltä.

Luoksetulo pohdiskelua

Syksyn mittaa kirjoittelin ajatuksiani ylös aiheesta ja tänään väsyneenä puusilmänä ne muotoilin ihan testiksi. Hyviä ajatuksia oli myös Vierimaan koulutuksessa. Ensimmäinen kouluttaja, joka oikeasti vastasi suoraan kysymykseeni "kuinka opetetaan luoksetulo riistaviettiselle koiralle joka on jo palkannut itsensä karkaamisesta". On siihen aiemmatkin vastanneet, mutta lähinnä "kokeile, siedätä, ne on vähän perintötekijöistä kiinni" ja muuta liibalaabaa. Etsin asiaan mieluummin ratkaisua, kuin selitystä.

Noh, luokstulo, tuo iänikuisen rasittava asia, joka koiralle pitää opettaa. Ja jota muka 90% koirista ei opi. Metsästyskoiralle ei kannata edes yrittää ja alkukantaiselle ei tuota tulosta vaikka yrittäiskin. Vai menikö se nyt ihan niin? Ei ole pitkä aika kun viimeksi kirjotin aiheesta, mutta nyt en allekirjoita siitä enää puoliakaan. Se oli silloisen tietotaitotasoni perusteella kirjoitettu.

Tuolloin laumavietti jyräsi kaiken. Minun mielestäni. Onhan siinä pointtia. Sosiaalista palkkaa tulee ilman muuta käyttää. Sosiaalista rankaisua voi kai käyttää? Mutta miten sosiaalisilla toimenpiteillä opetetaan koiralle että asiaa x ei saa lähestyä ja asian y ollessa läsnä, koiran pitää kyetä tulemaan luo. Jaa-a, siinä lieneekin se hankaluus.

Toisilla koirilla harjoittelu vaatii enemmän toistoa ja yleistystä. Rutosti enemmän ja paljon useammin. Ennakointia omistajalta. Vähän paneutumista. Pitää luopua hajusta, pitää luopua näköärsykkeestä. Erilaisissa ympäristöissä. Pitää edetä hitaasti ja pitää palkita niin,  että koira kokee luopumisen kannattavaksi. Moniko lähtee ihan oikeasti opettamaan luoksetuloa yhtään millekään koiralle niin, että pilkkoo erikseen hajut, näköärsykkeet ym ym... Niinpä, minä en tunne vielä yhtäkään.

Siihen asti kun koira ei opi täydellistä luoksetuloa se on tyhmä, riistaviettinen, itsenäinen, kovapäinen, vaikea, haastava, luonnollisesti ihmistä välttelevä. Ihan mitä vain. Tuikkukin oli minusta tyhmä, kunnes havahduin omaan osaamattomuuteeni. Tiedän paimenia jotka eivät osaa luoksetuloa ja omistajiensa mukaan niistä on yhtäkkiä tullut hallitsemattoman riistaviettisiä. On rekikoiria, jotka ovat vain vaikeita. Niinpä ja sitten on omistajia jotka luovuttavat. Kun asenne on se "tämä ei opi" niin hommahan on valmis. Se ei ole yrittämistä, saati kouluttamista. Se on luovuttamista. Ja se on pahin virheemme.

Haluan vielä joskus riistaviettisen koiran ihan vain siksi, että voin harjoitella kouluttamista. Nimen omaan kouluttamista ja seurata, miten koira oppii. Jokainen koirahan oppii. Oppiminen ja nopeus riippuu ihan onnistumisien määrästä ja koira onnistuu juuri niin usein kuin omistaja antaa siihen mahdollisuuden. Luoksetuloa ajatellen epäonnistumiset kannattaa minimoida vaikkapa liinalla.

Luoksetulon harjoittelu kestää enemmän tai vähemmän aikaa, riippuen opetettavasta. Totta kai on ihan eri asia opettaa luoksetulo pennulle joka on ollut hyvin tiiviisti ihmisen kanssa, kuin että olisi ollut pentuaikanaan paljon laumassa vaikkapa tarhassa. On myös eri asia alkaa opettaa luoksetuloa koiralle joka on ympäristölle hyvin avoin tai koiralle, joka on jo kuuden vuoden ajan saanut karkailla omistajasta välittämättä. Vanhoja käytösmalleja on työläs muuttaa, mutta ei mahdoton.

Minulle ei (vieläkään) ole mitään "Luoksetulon ABC" absoluuttista totuutta, kuinka homman saisi toimimaan. Mutta joskus tulee olemaan, aivan varmasti. Pointti ja pohdiskeluni tulos on nykyisellään ehkä se, että luoksetulon oppii koira kuin koira. Se on kiinni meistä itsestämme. Sen sijaan että syytämme koiraa, meidän pitäisi katsoa peiliin. Ei tarvitse etsiä varsinaista vikaa, kyse on osaamattomuudesta ja ehkä väärästä asenteesta. Voimme myös hyväksyä tosiasian, että koira ja me emme osaa ja elää sen kanssa. Tarvitseeko kaikkea osata?

Jos Tuikun elämä ei olisi loppunut kesken, minä olisin saanut sen luoksetulon valmiiksi. Minä en vain ehtinyt itse sisäistää asiaa tarpeeksi hyvin toteuttaakseni sen oikein.

Oivalluksia part 2

Oivalluksia 6/2016

...sydän täynnä intoo... 

...paljon sai sietää oman unelmansa takii...

...ku tehään duunii nii tehää eli takas sinne kehää...

...mul on paljon sanoi...

...tää on paras tapa lievittää sisäistä ahdistusta...

...nousee pää ylös ja nousee ylös suost...

...mul on takana vuodet vakavat, 

nyt se kortinjakaja saa nakata ne kortit...

En osaa olla kirjoittamatta. Sitä paitsi johonkin piti työntää tuo tsemppibiisini ja triljoona ihkua kuvaa maailman parhaasta kaksikosta. On minulla ihan asiaakin, sillä neljässä päivässä voi oppia näköjään ihan rutosti enemmän ja tärkeämpiä asioita, kuin mitä koko viiden vuoden aikana ehti edes ajatella. Minulla ei ole mitään velvollisuutta selitellä kenellekään mitään tai kaunistella kokemaani. Kirjoittelen omalla vastuulla, kuten tavataan sanoa, mutta sinä luet ja kommentoit omalla vastuulla.

Kirjoittaminen helpottaa ja pahimman ajatusmyrskyni olen saanut jo paperille. Yritän koota ajatukset tähän jollain tasolla järkevästi ranskalaisin viivoin ja hiukan avata niitä oman kokeman ja käytännön esimerkin kautta. Aiempi oivalluspostaus koski täysin eri aihetta ja varmasti oli selkeämpi. Tuohon neljään päivään osui niin paljon tapahtumaa ja asiaa, että en sisäistänyt kaikkea kovinkaan järkevästi. Kirjoitan nämä myös siksi, että voin tarvittaessa palata asian äärelle.

Teksti on kirjoitettu täysin kokemani pohjalta ja niissä fiiliksissä mitä olen läpi käynyt (suuttumus, pettymys, suru), joten turha tulla siitä länkyttämään. Minua ei sinänsä kiinnosta, jos joku toimii toisin, ei se minulta ole pois. Eikä minulla ole mitään intressiä alkaa käsittelemään tässä kohtaa poikkeuksen poikkeuksia ja harvinaistapauksia. Tässä kohtaa sellaiset eivät kosketa minua.

- oireeton ja oireileva koira on eri asia (diagnoosilla ei oikeastaan ole merkitystä jos koira ei kerran oireile)

- luonteen radikaali muuttuminen on oikeastaan aika selvä oire. Perusluonteeltaan rauhallinen koira ei ihan syyttä muutu aggressiiviseksi ja ympäristöään kohtaan arvaamattomaksi

- pitkäaikaissairauden kohdalla jatkosuunnitelmaa tehdään aina yksilön mukaan. Ei sen mukaan että serkun kummin kaiman koira eli just ja just 15-vuotiaaks kolmijalkasena eikä se koskaan hei valittanu olostaan.

- ei ole reilua antaa koiran elää loppueläämänsä puoliteholle, liikunnassa pihistellen ja pumppaamalla koira lääkkeisiin

- lääkkeiden vaikutuksia koiralta on myös vähän haastava tutkia. Ofc sitä itse toivoo että ne toimisi --> lumevaikutus valmis (eihän koira tänään seonnut kuin kerran)

- moniko koira oikeastaan kertoo "tää lääke on muuten ihan jees mut se väsyttää mua kauheesti"?

- koira on kovin sopeutuvainen eläin, joten kyllähän se näennäisesti pysyy onnellisena. Varsinkin kun oikein toivoo itse ja ei katso sitä silmiin

- siinä vaiheessa kun oireet ovat jo voimakkaat ja selkeät ja on todennäköisyys diagnoosista, tyydyttää läpivalaisusta ja "oikeilta" ammattilaisilta haettu diagnoosi ainoastaan kuvottavan uteliaan somekansan

- koira ei tee diagnoosillaan mitään. "Sulla on vaan spondyloosi" ei lohduta koiraa, kun selkäkipu säteilee koko kroppaan ja kipu on sietämätön. "Sulla voi olla viikon, kuukauden tai puolen vuoden päästä kivuton kausi siihen asti että tulee uus piikki", jes kiva. Lohdutti varmaan omistajaa, mutta koiralle se tietää tosi paskaa viikkoa, kuukautta tai puolta vuotta ja taas uutta kipua odotellen...

- kiitä onneasi jos koirasi on ihan oikeasti oireeton ja selviää normaalista arjesta lääkkeittä. Minä en ollut niin onnekas, eivätkä koiranikaan.

- omaan tuntemukseensa pitää luottaa. Omistajana on kuitenkin aika tuttu koiransa kanssa ja sitä katsellut päivittäin.

- seuraavien koirieni ei tarvitse kärsiä yhtä pitkään, kuin mitä nyt kävi.

- yhdenkään koirani ei tarvitse käyttäytyä minua kohtaan uhkaavasti, että ymmärtäisin sitä sattuvan aivan liikaa, lääkkeistä huolimatta.

- yhdenkään koirani ei tarvitse lopettaa syömistä, juomista ja halua elää vain siksi, että minä tajuaisin päästää irti.

- yhdenkään minun taloudessani asuvan eläimen ei tarvitse tulla tiensä päähän tuollaisissa kivuissa.

- jatkossa mietin paljon tarkemmin mitä tutkitaan ja tutkitaanko, kannattaako edes tutkia? Kahden päivän tutkimuksissa ei löytynyt mitään (paitsi iso lasku) ja toisen kanssa mietittiin loppuelämän lääkitystä... Eikö nykyään ole sallittua sanoa että "hei, koiranne ei ehkä tule kuntoon, oletko ajatellut lopettamista"???

- kannattaa suhtautua klinikoilla vähän varauksella kaikkeen ehdotettuun. Näin jälkiviisaana, meitä oltiin laittamassa yötä vasten leikkaussaliin. Kieltäydyin, koska koira ei minusta ollut leikkauskunnossa, nippanappa tajuissaan. Vähän ajan kuluttua koiralla ei ollut edes varmaa diagnoosia, koska eläinlääkäri ei ollut varma märkäkohdusta, joten koira olisi avattu turhaan? Ja vielä niin huonossa hapessa, kuin se oli.

- eläinlääkintäbisnestä pyörittää raha, karu totuus. Täällä ei kukaan tee mitään hyvää hyvyyttään.

- netissä huutelu on kovin helppoa

- et voi sanoa kun et ole nähnyt

- et voi sanoa koska et tunne

- et voi sanoa koska et tiedä, luulo ei ole tiedon väärti
- oireiden tai diagnoosin vähättely on aika turhaa, samoin päätöksen arvostelu ja siitä vääntäminen (etenkin kun mitään päätöstä ei ole tehty)

- käytä maalaisjärkeäsi tai yritä hankkia sellaista jos et omista

- loppuelämän lääkitys vai kivuttomat pari viikkoa ja armelias loppu?

- omistaja joka lopettaa koiransa ennen kuin sen elämänhalu loppuu vai omistaja, joka on tehnyt koiralleen jo pyörät alle, niin ei huonot niveletkään haittaa. Niin ja tietysti lääkekaappi on täynnä jos jotakin. Kumpikos näistä nyt olikaan eläinrakkaampi ja luonnosta vieraantuneempi?

- oikein oksettaa, miten luonnosta vieraantuneita ihmiset ovat
- on typerää yrittää jatkaa jo hävittyä taistelua ihan vain sädekehää kiillottaakseen
- ihminen on vain ihminen, itselleen voi uskotella mitä vain, mutta tosi asiassa emme voi tehdä kovin paljon

 

- koira elää hetkessä

- koira ei ymmärrä että kuukauden päästä sen voi olla parempi olla

- koira ei ymmärrä, miksi se ei saa enää tehdä asiaa mitä rakasti

- koira ei ymmärrä miksi sitä sattuu

- koira ei ymmärrä mitään tutkimuksista, lääkkeistä tai siitä, mikä ihmisestä on auttamista

- koira on ansainnut arvoisensa elämän, ilman kipuja

 

- kuolema/menehtyminen, maailman luonnollisin asia siinä missä uuden syntyminenkin

- vaikeampi kohdata koska pettymys, ikävä, suru

- ei haluta kohdata koska luopuminen on niin vaikeaa

- huono pettymyksen sietokyky, uuteen sopeutuminen, tilanteen hyväksyminen jne.
- koiria ei ehkä olisi liikaa jos sairaat/kivuliaat päästettäisiin oikeasti ajallaan pois...

- viime hetkien hoidot, tippaletkunesteytyksineen ja lääkkeineen vain tekohengitystä

- teitpä mitä vain, niin tee se kuten parhaaksi näet, muista välittämättä

- ulkopuolisten mielipiteet ja painostus eivät auta koiraasi, auttavatko siis sinuakaan?

- kukaan ei päätä sinun puolestasi, mikä on koirallesi parasta

- anna koirallesi paras mahdollinen elämä ja mikäli elämän laatu merkittävästi laskee, eikä paluuta entiseen näy, tee se, minkä olet koirallesi velkaa

- elä täysillä ja nauti hetkestä, koirasi kanssa, sillä se voidaan viedä sinulta nopeammin kuin uskotkaan

- kukaan ei määrittele sitä, miten ja miten kauan sinun pitää surra

- ihmisiä on erilaisia, niin koiriakin

- sure ja työstä prosessia omalla tavallasi, siten kuin sinusta tuntuu

- ajattele koiriasi, halusivatko ne, että olisit onneton? Tuskin.

 

Siitä huolimatta että kokemukseni oli kaikinpuolin ikävä, kamala ja osin odottamatonkin, niin se kasvatti. Se selkeytti ajatuksiani, arvomaailmaani ja ajatusmaailmaani. Se kasvatti ihmisenä ja koiranomistajana. Se opetti, että elämä pitää kyllä nöyränä. Koskaan ei voi pitää asioita itsestäänselvyyksinä. Ei terveyttä, eikä liioin rakkaimpien olemassa oloakaan. En toivo vastaavaa kenellekään. Mutta toivon, että vastaavan tilanteen kuvittelu omalle kohdalle pistää ajattelemaan asioita. Ihan siksi, että ei tarvitsisi kenenkään käydä käytännössä samaa läpi.

Oivalluksia

Muutamien kuukausien takaiset "kootut teokset", viimeisen vuoden oivalluksistani. Muistiinpanoja itselle ja siitä mitä olen oppinut ja kuinka olen asian ymmärtänyt. Näistä voi ehkä olla muille apua tai sitten ei, itselle on ollut ja voinpahan palata näiden äärelle koska tahansa. Ei tarvitse skitsota siitä että pääni on ahdas ja sinne mahtuu näin vähän asiaa joka sekin on varmasti joka toisen mielestä skeidaa. Itse asiassa minua ei juurikaan kiinnosta, että jonku rouva nanoyymin mielestä teen kaiken väärin again. Saa kommentoida ja saa kysyä, vastaan kyllä mielelläni, jos jokin lauseista on ihan utopiaa. Postaus koristeltu muutamin arkikuvin. Erityiskiitos opastuksesta Janika, Tiia ja Hanna!

- oma asenne on kaiken a ja o. "Tämä on tällainen", "ei se osaa" tai "se on tottelematon" tulevat kaikki omasta asenteesta. "Tämä ei koskaan opi" ja näin pois päin. Lausahdukset joita kuulee liikaa ja joita itsekin käytin turhautuessani Tuikusta.
- positiivinen asenne --> aina oppii uutta --> aina voi mennä eteenpäin
- jos tulee moka, missä vika? Tsekkaus peiliin, mitä tein väärin, minkä asian unohdin, kuinka voin korjata tilanteen?
- on melko turha treenata, jos ei usko itseensä tai koiraan. Jopa Tuikun kanssa homma toimii, kun luotan siihen
- koiran kanssa ei ole ikinä kiire, sillä siitä ei kuitenkaan tule koskaan valmis, ei kuulu tulla, sillä aina on opittavaa (varsinkin sinulla jos kerran on kiire)
- ei ole tarkoituksen mukaista kerätä titteliriviä nuorelle koiralle ja laittaa sitä rataraatona ennen aikojaan eläkkeelle
- mieti, teetkö tätä itseäsi, koiraasi vai yleisöä varten?
- mieti, tuntuuko tekeminen todella kivalta teistä molemmista?

- mielentila on kaikista tärkein asia
- myös oma, mutta erityisesti koiran mielentila
- oppiminen on tehokkainta kun koiralla on hyvä fiilis
- älä syytä koiraa, katso peiliin
- pysähdy, mieti mikä on ongelma (jos ongelmaa edes on), mistä se johtuu, milloin se alkoi, miten toimit itse, mikä voisi auttaa?
- anna koiran oivaltaa asioita itse
- anna koiran ajatella itse, ja pakota se olemaan tehokas --> odota, odota, odota ja palkkaa oikeasta
- turhauma ajaa koiran toimimaan ja tarjoamaan
- keskeytä sijaistoiminnot --> juominen, rapsuttelu, kirputtaminen, haukkuminen, haahuilu --> voivat myös johtua väsymisestä, joten tauko ja kriteerin lasku

- hyödynnä koiran viettejä, ruuanhaku-, saalis-, riista-, lauma- ja sukupuolivietti

- koulutuksessa voi surutta hyödyntää ruuanhaku-, saalis- ja laumaviettiä

- riistavietti on eri asia kuin saalisvietti

- karkailu ei ole suoranaisesti yhteydessä riistaviettiin

- riistaviettinenkään koira ei ole automaattisesti karkaileva
- riistaviettiä joko on tai ei ole, se on perimässä eikä koira yhtäkkiä ryhdy riistaviettiseksi
- haistelu, nuuskuttelu ja haahuilu ovat jokaisen koiran puuhia, eivät riistaviettisen
- kuuroutuminen on jokaisen koiran puuhia, niillä koirilla on tylsä omistaja

- karkailevalla koiralla ei ole ongelmaa, omistajalla on ongelma, omistaja on tylsä koiran silmissä

- omistaja voi nostaa arvoaan pitämällä kaiken kivan ja tärkeän takanaan, esim. ruoka ja leikkihetket

- jos koira jo osaa jonkun täysin arkisen asian (luoksetulo, odottaminen), mutta ei suorita tehtäviä annetuilla ohjeilla, menettää se mahdollisuuden palkkioon, tämä on riittävä sanktio

   --> esimerkki, mikäli luokse ei tulla heti, päivän ateria jäi saamatta, eikä liiemmin huomiotakaan heru (meillä ateriat annetaan siis koulutuksen yhteydessä)

- älä maanittele tai mielistele koiraa, ikinä

- johdonmukaisuus
- pidä kiinni päättämästäsi kriteeristä, aivan liian helppoa on muuttaa sitä koko ajan...
- pilko kokonainen liike niin moneen osaan kuin mahdollista ja harjottele koiran kanssa osaset erikseen vahvoiksi
- kun koiralla on vahva ymmärrys osasista, ala ketjuttaa niitä
- treenaa kerralla vain yhtä asiaa
- kun treenaatte häiriötä, treenaa häiriötä, älä lisää paikkamakuuseen tuolloin kestoa tai kaukoihin välimatkaa
- nami on rauhoittavampi palkka, kuin lelu
- ruokapalkalla pohja kuntoon, leikillä vauhtia ja nostatusta
- ole reilu koirallesi, se mitä se ei kotikentän ulkopuolella tee, sitä se ei vielä osaa



Te yhdessä muodostatte koirasi kanssa ainutlaatuisen koirakon, teillä on omat haasteenne ja kehittämisen kohteenne, teillä on omat vahvuutenne ja taitonne. Tärkeintä ei ole määränpää, vaan yhdessä kuljettu matka, nauttikaa siitä ♥

Kuonokoppa - vaarallinen koira vai vastuullinen omistaja?

Päivitetty 7.12.2019
Lisätty huomiot alkuun, instagram upotus loppuun ja poistettu räikeimmät asiavirheet, sekä kommentoitu joitain kappaleita suluissa.


EDIT/ Vuosia takaperin kirjoitin kuonokopan käytöstä, kun olin sellaisen koiralleni hankkinut. Koin tarvetta puolustella valintaani ja perustella kuonokopan käyttöä. Meillä ei tuolloin ollut mitenkään radikaalisti myrkkyjä lenkkimaastoissa, tosiasiassa en vain osannut lukea koirani merkkejä kivusta tmv. jolloin päädyin kuonokoppaan. En myöskään enää veisi koiriani koirapuistoon, enkä todellakaan ratkaisisi rähinätilanteita niin että suurin koira saa kuonokopan. Tavoite on huolehtia koirista niin hyvin, ettei niillä ole tarvetta tai niin epämukavaa oloa, että ne joutuisivat puolustautumaan.

Kuonokoppa ei ole ratkaisu sille jos koirat leikeissä kiihtyvät niin, että repivät toisensa palasiksi. Kuonokoppa ei ole ratkaisu siihenkään, että "sosiaalistetaan" tai "koulutetaan" aikuista koiraa, eväämällä siltä mahdollisuus puolustautua ja viemällä se liian haasteellisiin tilanteisiin. On omistajan vastuulla selvittää, miksi koiran käytös vaikkapa muiden koirien kanssa on muuttunut, ei paikata pelkkää oiretta. On omistajan tehtävä huolehtia, että koira ei joudu liian haasteellisiin tilanteisiin, kuten ahtaisiin tiloihin, joissa se kokisi olonsa liian uhkaavaksi. On myös ehdottomasti ihmisten vastuulla arvioida tilanne koirapuiston ulkopuolelta, kannattaako sinne mennä - useimmiten ei. Kehoittaisin kiinnittämään myös erityistä huomiota siihen, kannattaako isolla kokoerolla ja erilaisilla leikkityyleillä varustettuja koiria päästää leikkimään keskenään.

Hyväksyn kuonokopan käytön siinä määrin, kuin se on pakollista, vaikkapa eläinlääkärissä. Kuonokopastakaan ei tarvitse tehdä koiralle mitään pakkomörköä vaan sen käyttö ja pukeminen kannattaa opettaa. Mitä tulee tuhoamiseen (Kuuluuko koiran tuhota? 11/2018), maasta kaiken syömiseen jne. ongelmat ja syyt ovat paljon syvemmällä, kuin vain "ei toivotun toiminnan" ilmenemisessä. Kuonokoppa ei ole kumpaankaan ratkaisu.

Mikäli kaikki on jo kokeiltu ja kuonokoppa alkaa tuntua houkuttelevalta hätäratkaisulta, suosittelen ehdottomasti ammattiapua. Pääsee paljon helpommalla ja vähemmällä vaivalla, kun saa ongelmaansa näkökulmaa eri vinkkelistä ja osaavaa apua ratkaista asia. Ammatillisista eläinkouluttajista löytyy lista esim. täältä.
//EDIT

Ajatuksia kuonokopasta ja sellaisten käytöstä, herättäähän se ihmisissä hämmennystä ja kysymyksiä. Olen saanut kysymyksiä siitä onko Tuikku aggressiivinen tai onko täällä myrkkyjä, kun sille "yhtäkkiä" ilmestyi koppa. Itseasiassa olen miettinyt, miksi en keksinyt koppaa aiemmin.

Tuikulla on greyhound kennelkoppa, täältä tilattu. Halusin mahdollisimman kevyen kopan näin alkajaisiksi, kun tämä tuli vähän kuin "harjoitteluksi" nyt ensin. Olin miettinyt kuonokoppaa jonkin aikaa, viime syksystä oikeastaan. Tuikku on kuitenkin hurjasti Vilkkua isompi, tai silloin oli ja narttujen kähinät olivat välillä aikamoisia. On ihan eri asia näykkästä itsensä kokoista kaveria, kuin puolet pienempää. Ja vielä pienemmille lenkkikavereillemme se Tuikun hillittykin huomautus voi tarkoittaa lävistettyä kylkeä. Olisi aika ikävä päätös lenkille... (Tässä kohtaa voi jokainen itse miettiä, miksi iso koira viedään lenkille reilusti pienempien kanssa ja miksi tilanteet ajautuvat siihen, että koira joutuu huomauttamaan?)

Vilkullekin on tulossa kuonokoppa myöhemmin, itseasiassa, sovittelen sille tuota Tuikun koppaa, sillä haluaisin Tuikulle metallisen. Oikeastaan nykyinen koppa on poskien kohdalta himpun verran tiukka, mutta sen verran harvoin tätä käytetään, että menee siihen asti, kunnes hankin isomman. 

Koska kyseessä on iso koira, kuonokoppa on ollut ihan mainio kapistus. Tuikku voi edelleen olla muiden koirien seurassa ja minun ei tarvitse koko ajan jännittää sydän pamppaillen, milloin tulee vahingossa vahinkoa. Tuikku on aika suora ilmoittelemaan itsestään, se rähähtelee ja kolistelee hampailla. Ikävää ohutnahkaisille. Kuonokoppa ei tokikaan ole aina käytössä, mutta pienten kavereiden kanssa kyllä, sekä pääsääntöisesti kaikkien narttujen. Nartuilla tulee keskinäistä kränää niin herkästi, varsinkin Tuikun tapauksessa, eikä minulla ole mitään mielenkiintoa kustantaa kavereiden eläinlääkärireissuja. Miksi olisikaan, kun voin ne minimoida täysin? (Miksi viedä koiraa tapaamaan narttuja tai pieniä koiria, jos tiedetään, että se ei ole a) sujuvaa ja b) ongelmalle ei olla tekemässä mitään?)

Koiran ei tarvitse olla aggressiivinen tarvitakseen kuonokopan. Ei Tuikkukaan ole. Tuikku vain ei arvosta muita koiria iholla ollessaan hihnassa. Tuikku ei myöskään pidä päsmäröinnistä. Se ei ymmärrä, jos toinen osa puoli räksyttää tai näykkii. Koirana Tuikku ei luokittele lajitovereitaan koon mukaan. Huomautus on yhtä voimakas Vilkulle, manssille, kuin sakemanneillekin. Ja senhän tietää, että mikä on sakemannille kärpäsenpurema on pienelle koiralle ihan oikea kipu ja purema. Tuikku leikkii vallan sujuvasti ja tyytyväisenä esimerkiksi manssi Jedin kanssa. Mutta ilman koppaa olen koko ajan hieman stressissä. Entä jos koirilla tuleekin jokin väärinkäsitys (joista kaikki rähinät yleensä johtuvatkin)? On ihan päivänselvää, että niin paljon pienempi jää tappiolle, mikäli siitä saadaan ote. (Otollisissa olosuhteissa jokainen koira on aggressiivinen.  Kaikilla koirilla ei myöskään ole erityisen hyvä elekieli, mikä voi aiheuttaa nk. väärinkäsityksiä. Eniten tilanteista pihalla on kuitenkin ohjaaja, kuten minäkin, kun keskityin juoksulenkeillä kaikkeen muuhun kuin koiraani.)

Käytätkö tai oletko ajatellut käyttää koirallasi kuonokoppaa? Mikä on kokemuksesi/käsityksesi kuonokopasta? Onko käsityksesi kuonokopasta tai niiden käytöstä muuttunut vuosien myötä?

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

A muzzle is like a seat belt. It reduces injury but doesn’t prevent accidents. I have noticed a recent trend of the misuse of muzzles and the misunderstanding of their function in a behavior modification plan. No one puts on a seat belt and then suddenly drives carelessly. Yet, often times people put muzzles on their dogs and knowingly put them into situations they can’t cope without working on their behavioral issues systematically using a training plan. The problem The problem with just putting a muzzle on a dog and then putting him into situations where he is uncomfortable without training is that the dog will still be feeling and acting fearful, agitated or aggressive. He has not been given the skills to cope through training. If the dog were to bite, even though the dog can do less damage, it will still most likely be reinforcing to the dog. If a behavior is rehearsed, even if the dog has a muzzle on, the behavior will be more likely to happen in the future. Not only is putting a dog unnecessarily into a situation that is too much for him unfair for that dog, but it is also unfair for the dogs that are exposed to that dog. A dog acting fearful, over-aroused or aggressive in a muzzle is still as worrisome to other dogs. Being attacked or threatened by a dog in a muzzle can be just as traumatic for some dogs as sustaining injuries from being bitten. The solution DO continue to use muzzles! But create a behavior modification plan that sets the dog up so that he can cope every step of the way. Sure there will be times that your dog might get stressed, but the idea is to create a plan to prevent or reduce undue stress. - Continue reading this article on my website by following the link in my bio. Or see comments below for rest of article.

Henkilön Kikopup (@kikopup) jakama julkaisu Maalis 4, 2019 kello 7.12 PST