Miksi toinen koira?

Toinen koira, miksi ei? 3/2019

Islanninlammaskoira ja miten tähän päädyin? 10/2020

Niin vain on muutama vuosi vierähtänyt yhden koiran omistajana, että olisi korkea aika korjata tilanne ja hankkia Savulle lajitoveri. Toisesta koirasta on haaveiltu silloinkin, kun koiran hankinta ei vielä ollut ajankohtaista. Toisaalta sopivaan rotuun päätyminen ei käynyt ihan käden käänteessä, vaan pikemminkin parissa vuodessa. Olen perustelujen ystävä ja puntaroin kaikkia vähänkään merkittävämpiä päätöksiä ja hankintoja pitkään. (Mieheni huomautti tähän, että merkittäviä päätöksiä elämässäni ovat lähinnä koiriin liittyvät asiat. Pelkästään koiran rotua pohditaan pitkään ja lopulta harkitaan kauan, kenen kasvattajan pussiin penturahat laitetaan. Sen sijaan auto- ja talokaupat olen tehnyt huomattavasti nopeammin ja huolettomammin.)

Syksyllä päädyimme islanninlammaskoiraan ja nyt olen selvitellyt myös tarpeitani vastaavaa pentuetta. Kysymys, jonka kuitenkin silloin tällöin kuulen, sai minut väsäämään kokonaisen postauksen. Miksi toinen koira, sinullahan on jo Savu? Seuraavana sitten perusteluja sille, miksi ihan oikeasti en pelkästään halua, vaan tarvitsen toisen koiran. Ja se toinen koira, olisi myös Savun hyväksi.

Ensinnäkin pidän tärkeänä sitä, että Savulla olisi lajitoverin seuraa. Koira on sosiaalinen eläin, vaikka ei kaikkia lajitovereitaan rakastaisikaan. Savu kuitenkin tekisi koirakaverin kanssa hiukan eri juttuja, kuin mitä se puuhaa tällä hetkellä lasten ja kanien kanssa. On ollut aiemminkin liikuttavaa katseltavaa, miten luja suhde koirien välille kehittyy ja kuinka riemuissaan Savukin on omien bestistensä kanssa leikkinyt. Miksi siis en soisi Savulle sitä iloa, että se saisi ystävän ihan kämppiksekseen?

Toinen erittäin painava syy toiselle koiralle on harrastaminen ja yhdessä tekeminen. Tällä hetkellä ongelmani on Savun ylitreenaamiseen lipsuminen. On niin paljon asioita, joita haluan kouluttaa, harjoitella ja tehdä, että joudun hillitsemään intoani liiaksi. Ja siltikin Savu on välillä vähän liian puhki. Likipitäen joka aamu meillä on tempputuokio, muutamana päivänä viikossa ohitustreenit, toko/rallytreenit, vähän omassa pihassa humputtelutreeniä, viikonloppuna vetotreenejä, hieman iltapuhteena haistelutreenejä tai ainakin perusasentoa ja mitä jos vielä vähän jumpattaisiin keittiössä. 

Liika treenaamisella on Savuun kaksi vaikutusta; se lihoo saadessaan naksuttelun ja ohitusten ohella ihan liikaa ruokaa tarpeeseensa nähden. Liikumme paljon, siinä ei ole parin ylimääräisen kilon syy. Nameja vain menee naksutellessa aika paljon. Asiaa ei auta se, että vahingossa innostun keittiötreenistä aina samana päivänä, kun Savu on syönyt annoksensa jo lenkillä. Painoasiat ovat meillä kuitenkin taas tiedossa ja maltan pitää namit taskussani - ja treenata jotain, mistä voi palkata lelulla. 

Välillä Savu myös väsyy (tavallista enemmän), sillä  isompi tai pienempi treenaaminen lähes päivittäin tai joinain päivinä peräti kahdesti, on sille aivan liikaa. Savu nauttii yhdessä tekemisestä, mutta pitkällä tähtäimellä liika treenaaminen polttaa sen mielenkiinnon loppuun. Toisaalta minua itseäni turhauttaa se, etten voi koulutella koiraani niin paljon kuin haluaisin. Välillä on tullut lainattua muidenkin koiria keittiötreeniin, sillä naksutinkättäni kuumottaa vimmatusti. Pidän tätä varsin hyvänä perusteluna toiselle koiralle. Jos on intoa ja motivaatiota tehdä koiran kanssa yhdessä paljon, miksi ylirasittaa yhtä koiraa, kun balanssiin pääsisi kahden koiran kanssa varsin kivuttomasti?

Kolmantena syynä ovat omat henkilökohtaiset tavoitteeni, jotka ovat vuosien varrella muuttuneet. Tahdon päästä koirani kanssa koekentille ja arvokisoihin asti. Arvokisoihin ei ole sekarotuisella asiaa, joten sinne on Savun kanssa turha tähdätä. En kuitenkaan tarvitse aivan tykeintä rotukoiraa harrasteluuni, sillä tokon maajoukkue ei ole meitä varten. 

En malta odottaa, että joskus meidän vuoromme koittaa ja taloon astelee pentu. Siihen asti (pentukuumeilun lisäksi) yritän malttaa mieleni ja panostaa treenien laatuun määrän sijaan. Ja jos oikein kuumottaa malttaminen, voin aina hakea muiden koiria treenituokioilleni mukaan. 

Islanninlammaskoira ja miten tähän päädyin

Savu ja parivuotias esikoisemme. Ei ole ihan helppo temppu tuo istuminen.

Millainen on hyvä kasvattaja 10/2019

Mikä koirarotu meille? -pohdintaa 5/2020

Ei ollut muuten ihan helppo homma löytää meille mahdollisimman sopivaa koirarotua! Kriteerit ja toiveet pysyivät samoina yli vuoden kestäneiden etsintöjen ajan, joskin tärkeysjärjestystä puntaroin muutaman kerran uudelleen. Epäröin pitkään kirjoittaa mitään rotupohdinnoistani julkiseksi, mutta keväällä uskaltauduin. Tuolloin olin aika varma cockerspanielista, siinä olisi voinut olla meille potentiaalinen koira. Ilokseni pääsin spanieleita myös tapaamaan. Useista roduista kävin kattavia keskusteluja harrastajien kanssa, joitain koiria tapasin ja osan roduista hylkäsin ihan vain lukemani perusteella.

Arvoin pitkään turkkiasioiden kanssa. Harjaaminen on ihan siedettävää puuhaa, spanielien karvasta kun varoitettiin. Puunaaminen ei minua säikäytä, mutta jos koira ei kestä syyssäissä ulkoilua ilman takkia, niin hui. En ole yhtään sitä tyyppiä, joka pukee koiraa puolet vuodesta. Ja koska ulkoilemme arkena paljon ja vielä retkeilemme siihen päälle, olisi säänkestävä turkki koiran kannalta aika ehdoton. Vaikka spanielit yleisesti ja etenkin cockeri vaikuttivat luonteensa puolesta monipuolisilta harrastuskoirilta, turkki ei tulisi menestymään retkeilyssä siinä määrin, kuin tarvitsisi. En siis ennen spanieleista kiinnostumista tiennyt, että koirilta puuttuu pohjavilla. Niinpä päädyin hylkäämään cockerin, siitä huolimatta, että ehdin niihin jo vähän ihastua. Toisaalta spanieleiden hylkäämistä puolsi myös Savun kuvitteellinen mielipide toisesta koirasta; Savu ei pidä "häsläkoiria" aivan ylimpinä ystävinään, eikä takuulla ilahtuisi sellaisesta kämppiksenään.

Vaatimukset koiralle ovat siinä määrin aika kovat, että koiran pitäisi viihtyä perhekoirana, mutta toisaalta moottoria olisi syytä löytyä harrastuspuolelle. Mitään sohvanlämmittäjää en ole siis missään vaiheessa etsinyt, vaikka keväisestä tekstistä lähti liikkeelle jokunen väärinkäsityskin. Aktiivinen harrastuskoira menevään arkeen, mutta ei kuitenkaan bordercollieta tai malinoisia, sillä en tähtää maailmanmestaruustasolle. Koska tulen kuitenkin harrastamaan koiran kanssa ainakin jotain lajia aktiivisesti kisatavotteiden kanssa, seura- ja kotikoiriksi mielletyt rodut eivät olleet vaihtoehtoja.

Lapsiperhe koiran elinympäristönä asettaa jonkin verran haastetta rodun valinnalle. Suunnilleen mikä vain koira toki hyväksyy oman perheen lapset, mutta itse toivoisin koiran pitävän meillä asumisesta. Pienet lapset luovat päivään melkoisesti virikettä ja ärsykettä. Toisinaan meno voi olla aika villiä ja koiralle väsyttävää, vaikka koiraa ei kukaan kiusaisikaan. Meillä on koiralle tälläkin hetkellä lapsivapaa alue ja niin tulee varmasti olemaan jatkossakin. Olen pistänyt merkille, että Savu sietää hetkittäin taaperon temppujakin paremmin, kun sillä on mahdollisuus valita siirtyminen kokonaan lasten ulottumattomiin.

Pidin pitkään fci 5 ryhmää pannassa, koska "pystykorvat räksyttää". Islanninlammaskoira kuitenkin kiinnosti, sillä sitä ehdotettiin minulle useamman kerran. Lopulta annoin periksi ja aloin tutkia minulle täysin vierasta rotua. Tulin siihen tulokseen, että koska minulla on jo äänestään tykkäävä Savu, oppisi seuraavakin koira todennäköisesti haukkumaan jonkin verran. Ja toisaalta, jos haluaa ettei koirasta lähde koiramaisia ääniä, kannattaisi hankkia kissa. Niinpä keräsin rohkeuteni ja lähdin rotutapaamiseen katsomaan islanninlammaskoiria.

Koirien tapaamisen jälkeen makustelin asiaa yön yli ja paasasin havaintoni kavereille. Siinä se oli. Kivoja koiria olivat muutkin aiemmin tapaamani koirat, mutta issikka. Siinä olisi meille oivallinen rotu. Aivan kuin Savu. Vähän pienempi, iloisempi ja vaalea. Säänkestävä retkikaveri, lojaali perhekoira ja reipas menijä harrastuskentille. Ja mikä tietysti tärkeintä; Savu varmasti löytäisi issikan kanssa nopeasti saman taajuuden.

Vastoin siis kaikkia alkuperäisiä ennakkoluulojani, yllätin itseni päätymällä kuitenkin pystykorvaiseen, alkukantaiseen rotuun. Olen tyytyväinen valintaani siinä määrin, kuin nyt "ulkopuolisena" voi olla. Toivon, että lähivuosina meidän talouteen astelee islanninlammaskoira. Se olisi ensimmäinen rotukoirani ikinä.

Mikä koirarotu meille? - pohdintaa

Millainen on hyvä kasvattaja? 10/2019

Julkaistakoon tämä pohdiskelupostaus ennen tuoreimpia arkikuulumisia. Tätä olen koostanut suunnilleen vuoden ja viimein päivitin ajantasalle. 

Olen jokusen aikaa tutkiskellut eri koirarotuja siitä näkökulmasta, mikä ehkä voisi sopia meille. Kaiken selvitystyöni jälkeen olen nyt jumissa, vähän kuin umpikujassa. Päädyin kursimaan kasaan ns. avoimen hakemuksen tapaisen postauksen, josko jollakin olisi heittää näkökulmaa ja kokemuksia mahdollisesti sopivista roduista. Pelkällä juttujen lukemisella en tämän hetken tietotaitoa pidemmälle enää pääse, vaan haluaisin päästä keskustelemaan eri rotujen harrastajien kanssa, sekä tietysti tapaamaan itse koiria. Yllätyin, miten vähän olenkaan livenä tavannut eri rotuisia koiria!

Sopivan rodun etsimisen suhteen olen melkoisen ajoissa, mutta niin pitääkin, sillä hyvää joutuu odottamaan. Ennen kuin on ajankohtaista ottaa pentu, pitää lasten hiukan kasvaa. Yksi vauva kerrallaan riittää ja tyttäremme on tätä kirjoittaessani noin 3kk ikäinen. Itseäni haastaen haluan Savulle koetuloksiakin ennen, kuin alan havitella seuraavaa pentua. Käytännön syistä meidän on hoidettava ennen seuraavaa koiraa myös muutto sopivampaan asuntoon. Aikahaarukka pennun etsimiseen on siis likipitäen vähintään kaksi vuotta, ellei enemmän.

Postauksesta tuli vähän rönsyilevä, kun yritin kirjoittaa aiheesta kaiken.

Aiemmat koirat

Olen tähän mennessä omistanut pelkkiä sekarotuisia, mikä tekee osaltaan sellaisen tunteen, kuin hankkisin koiraa nyt ensi kertaa. Seuraavan koiran kun tulisi olla puhdasrotuinen. Kriteerini niin kasvattajan kuin koiran ominaisuuksien suhteen ovat selkiytyneet siinä määrin, etten usko löytäväni sopivaa komboa enää sekarotuisista. Ellei Savun kasvattaja sitten joskus jatka projektiaan.

Ensimmäinen oma koirani oli nöffimix. Tuikun kanssa harrastin kotona vähän kaikenlaista vepestä vetojuttuihin, mutta rallytokossa uskaltauduimme myös kilpailemaan. Varsinaiseksi harrastuskoirakseni tuli myöhemmin bortsumix Vilkku. Vilkun kanssa harrastin tokoa ja frisbeetä, sekä lyhyen aikaa myös vetoa.

Nykyinen koiramme Savu on porokoiramix. Savun kanssa olemme treenanneet tavoitteellisesti etenkin tokoa, mutta kisajännitykseni vuoksi olemme kilpailleet vain rallytokossa. Aioin harrastaa Savun kanssa myös koirafrisbeetä, mutta kun tietämykseni aiheesta lisääntyi, keskeytin harrastuksen mm. korkean loukkaantumisriskin vuoksi.

Lukuisten harrastuskokeilujen jälkeen suosikeiksi ovat vakiintuneet toko ja rallytoko. Varsinaisen koiraharrastusten ulkopuolella olen innokas retkeilijä ja luonnossa liikkuja, tietysti koirat mukana.

Millainen koti me olisimme?

Perheemme koostuu minusta, aviomiehestä, taaperosta ja vauvasta. Tällä hetkellä meillä on koiramme lisäksi myös kaksi jättikania. Toistaiseksi olen lasten kanssa kotona ja tätä on tarkoitus jatkaa niin kauan kuin taloustilanne sallii. Koirissa erityinen kiinnostuksen kohteeni on niiden käyttäytymisen ymmärtäminen, sekä kouluttaminen ja yhteistyöhön panostaminen.

Arkemme on aika tapahtumarikasta ja ulkoilemme paljon. Liikumme arkena vaihtelevissa maastoissa ja lenkkeilemme ajan kanssa. Metsissä tulee vietettyä paljon aikaa ja vuosittain myös useampi yö. Retket tapahtuvat toisinaan aika haasteellisissakin maastoissa. Koen olevani kohtalaisen aktiivinen liikkuja, lenkkini koiran kanssa ovat usein 5-10km tai jos koira on irti, niin 1,5-3h - pääasiassa metsässä. Pidän myös pyöräilystä koiran kanssa, joskaan nyt vauvan kanssa en pyöräile.

Mikäli koiran muutaman vuoden sisään hankimme, tulee se koko elinkaarensa asumaan lapsiperheessä. Lapsiperhe ei kuitenkaan aina tule olemaan vauva ja taapero, kaiketi onneksi. Kun lapset kasvavat, myös arjen sisältö muuttuu. Taaperoista kasvaa koululaisia, sitten opiskelijoita ja nuoria aikuisia. Aikaa vapautuu omiin juttuihini, eli juurikin koiriin, ihan erilailla.

Mitä koiriin ja lapsiin tulee, olen parhaani mukaan panostanut sujuvaan yhteiseloon. Pidän koiran turvallisuuden tunnetta tärkeänä, jotta ongelmilta lasten kanssa vältytään. Meillä on ja tulee olemaan koiralle aina paikka, jossa saa levätä ilman, että tarvitsee varoa lapsia. Pikkulapset ovat koiran kanssa valvotusti ja koiran kohtelussa ohjeistaa aikuinen. Pelkän kieltämisen sijaan olen järjestänyt taaperollemme ja Savulle kivaa yhteistä tekemistä; kaksi vuotias osaa jo aika tarkasti piilottaa koiralle nameja ja ilahtuu suuresti kun Savu niitä etsii. Taaperollemme koiran ruokinta on niin tärkeä asia, että sitä voi käyttää lapselle palkintona. Olen aiemmin kirjoitellut koirista ja lapsista useammankin postauksen, mutta Koira ja lapsi konfliktitilanteet 2/2019 on luetuin. Mitä lapsiin ja koiriin noin yleisesti tulee, koiran ei tarvitse kestää ja sietää ihan mitä tahansa kohtelua.

Mitä toivon koiralta?

Ensisijaisesti koiran tulisi olla keskikokoinen ja normaalirakenteinen. Ei niin pieni, että haukka veisi pihasta, mutta ei myöskään niin valtava, että kuljetukseen tarvitsisi pakettiauton. Painon suhteen kokoluokka voisi olla jotakin 20kg paikkeilla, mieluummin vähän pienempi. Kompaktin kokoinen koira on käytännöllinen julkisilla liikkuessa, kuin myös retkillä. Keskikokoisen koiran jaksaa vielä kantaa, mikäli se loukkaantuu.

On erityisen tärkeää, että koira rakenteellisesti kykenee liikkumaan haastavassakin maastossa, sekä ravaamaan pyörän vierellä. Retkeilyharrastuksen suhteen turkin tulisi olla maastossa kohtalaisen helppo ja säänkestävä ainakin sulanmaan vuodenaikoina. Pakkaskelillä vaatettaminen ei ole ongelma, kuten ei myöskään harjaaminen tai tassukarvojen saksilla siistiminen.

Olen itse melko sosiaalinen ja tapaan mielelläni uusia ihmisiä. Uusilla ihmisillä on usein koiria, joten koiran tulisi pitää lajitovereitaan ennemmin ilahduttavina, kuin uhkaavina tyyppeinä. Koirapuistossa emme käy ja pääasiassa tapaamme tuttuja koiria. Koiran kannalta olisi kiva, jos se ilahtuisi myös ihmisistä. En henkilökohtaisesti ole hössökoirien suurin ihailija, mutta koiraa ajatellen on huomattavasti helpompaa, jos se pitäisi vieraista kuin että haluaisi ajaa ne pois.

En usko  (tai ainakaan uskalla luvata) että alan toisen koiran kanssa harrastamaan aktiivisesti, ainakaan niin kauan kuin Savu on harrastusikäinen ja -kuntoinen. Mahdollisista harrastuksista huolimatta koira on meillä aina ensisijaisesti perheenjäsen. Motiivini on ottaa toinen koira seuraksi niin Savulle kuin meillekin. Vaikka en tällä erää lupaile mitään näyttävää harrastusuraa, on tarkoituksenani tehdä koiralle kuitenkin varalta pohjat harrastuksille (perusteellinen tukitaitojen opettelu helpottaa myös arkea). Ja jos jotain harrastaisimme vilkkaan arkemme ohella, olisi laji todennäköisesti rallytoko. Toisaalta rodunomaisetkin harrastukset kiinnostavat, riippuen mihin rotuun lopulta päädymme.

Harrastus joka ei minua houkuttele, ovat näyttelyt. Mikäli mahdollinen valioituminen jäisi näyttelytuloksesta kiinni, niin siinä tapauksessa olen valmis kiertämään kehässä. Noin muutoin näyttelyt eivät ole minun juttuni ja sen suhteen niin kutsutut puhtaasti näyttelylinjaiset koirat koirat sulkisin pois. 

Taustaselvitykseni tähän mennessä

Olen päässyt rotumietinnöissä siihen asti että karkeasti ainakin FCI 1, 3, 4, 5, 6 ryhmät on melko tiukasti poissuljettu. Rotuja pohtiessa kyse on todennäköisyyksistä, enkä voi liiaksi antaa painoarvoa hienoille poikkeusyksilöille. Yleisesti esim. noutajat ovat kiinnostavia, mutta erittäin todennäköisesti liian isoja. Pidän myös lapinporokoirista, mutta rodun parista on vaikea löytää hiljaista yksilöä jne. En myöskään pidä hyperaktiivista ja ehkä herkästi stressaantuvaa tai voimakkaasti vahtivaa koiraa kovin potentiaalisena koirana arkeemme ja elinympäristöömme. Minulla ei ole tarjota tällä hetkellä paimentyyppiselle koiralle mitään ja tiedän että niille on tarjolla moninverroin parempia koteja, kuin mitä meillä nyt. Siispä, vaikka monista paimenkoirista pidänkin, skippaan ne ainakin tällä erää kokonaan.

Seuraavaan koiraan ehdoton toive on maltillisempi äänenkäyttö, kuin Savulla. Haukkuherkkys on tietysti koulutuskysymys, mutta kun on myös hiljaisempia rotuja, niin kyllä kiitos. Koira saa kyllä ilmoittaa tulijoista, mutta aivan kaikista havainnoista ei tarvitsisi haukkua. Yksi omaa ääntään rakastava koira kerrallaan riittää. Haukkuherkkyys karsii monia muuten kiinnostavia koiria, kuten useimmat pystykorvat.

Olen kallistunut pohtimaan ryhmän 8 koiria ja sieltä kiinnostaa mm. cockerspanieli. Käytännössä tämä ja monet muutkin rodut ovat minulle vieraita, enkä ole vielä ollut yhteydessä kasvattajiin, yhdistyksiin, harrastajiin jne. sillä en tiedä mistä aloittaa. Siiispä kirjoitin ajatukseni ylös, jos jollain olisi aiheeseen näkökulmaa. Tai että joku ilmoittaa, jos olen täydellisen hakoteillä rotupohdinnoissani. Ehkä saisin mahdollisen keskustelun myötä myös jonkin ahaa elämyksen ja pääsisin pelkän pohdiskelun sijaan tapaamaan koiria.

Toivottavasti vuoden päästä minulla olisi tiedossa meille sopivin rotu, jonka parista voin alkaa metsästämään hyvää kasvattajaa ja sopivaa pentuetta :)

Mikäli postaus herätti kiinnostuksesi, mutta et tahdo kommentoida tähän, minuun saa yhteyden myös sähköpostilla koiriamaalta [at] gmail.com

Vain itseään voi muuttaa -oivalluksia

Oivalluksia 3 5/2019

Oivalluksia 2 7/2016

Oivalluksia 6/2016

Huom! Kuonokoppa - vaarallinen koira vai vastuullinen omistaja? 5/2016 - teksti on päivitetty ajantasalle.

Ja oman muutoksen kautta muuttaa myös koiraa. Mutta miten vaikeaa! 

On niin helppoa ajatella että kunpa lenkillä ei tulisi vastaan kissoja, höpöttäviä ihmisiä, maassa olevia nakkeja, sateenvarjoja, humalaisia tai ainakaan kermanvaaleita noutajia, uroskoiria unohtamatta. Tai kunpa kylään tulevat ihmiset seisoisivat ensin puoli tuntia oven takana, että kukaan ei soittaisi ovikelloa ja kun he tulevat sisälle he eivät huomioisi koiraa lainkaan - kunpa ymmärtäisivät edes puhetta. Olisi helppoa jos treenikentillä kaikilla olisi realistinen käsitys omista taidoistaan, koirat hallinnassa, annettaisiin tilaa, kukaan ei kävelisi päin, eikä linnottautuisi kulkuväylille, koiria ei jätettäisi häkkeihin yksin, kenenkään koira ei karkaisi ja kaikki hoitaisivat asiat yhtä hienosti kuin minä, mutta se mutta. Voisin jatkaa esimerkki listaani vaikka miten, asioita joihin kompastelemme selittäessämme koulutuksen etenemistä ja ongelmien ratkeamista asenteella sitku ja mutku.

Sitten kun, tai mutta kun aikaa ei milloinkaan tule, sillä ympäristöään ei voi siinä määrin muuttaa, kuin haluaisi. Omalla käyttäytymisellään voi vaikuttaa koiraansa ja sitä myötä ehkä myös vastaantuleviin ihmisiin. Ja miten helpolla oikeastaan pääsee, kun kouluttaa oman koiransa varmuuden vuoksi kaikkeen mahdollisineen vaikka vain varalta. Sen sijaan että kertakaikkisen epäonnisessa tilanteessa syyttää muita tekijöitä ja räjähtää koiralleen, joka ei ikinä tottele näissä tilanteissa.

Koiran kouluttaminen on helppo nakki verrattuna vaikka omaan asennemuutokseen tai siihen että omasta mielestä idiootit ihmiset yhtäkkiä ymmärtäisivät puhetta ja olisivat samalla aaltopituudella. Huomaa, että en kutsu koiran kouluttamista helpoksi, vaan helpommaksi, kuin muutos itsessä. Koirat ovat vastaanottavaisempia ja omaksuvat nopeastikin uusia asioita - toisin kuin useimmat ihmiset. Nopeimpia ja näkyvimpiä tuloksia saat, kun laadit tarkan treenisuunnitelman, jossa huomioit myös itsesi. Mitä sinä teet, jos koira haukkuu, alkaa tuijottamaan, ns. hukkaa korvat tai menettää malttinsa? Ota ei toivottu käytös ja reaktiot ensisijaisesti palautteena ja tärkeänä datana koirasi kokemasta olosta. Mitä voisit tehdä toisin, jotta koiran ei tarvitsisi hermostua? Voisiko koiralle ja itselle opettaa varasuunnitelman yllättäviin tilanteisiin, esim. kun säikädätte, ette kumpikin räjähtäisi huutaamaan. Jotta koulutus etenisi - oli kyse suunnilleen mistä vain arkisesta - on tärkeää huolehtia että työmaan ollessa kesken, koira ei joudu liian haasteellisiin tilanteisiin. Hihnalenkeillä tämä voi tarkoittaa väliaikaisesti lenkkimaastojen tai lenkkiaikojen radikaalia muutosta.

Miten paljon koiran käyttäytymisen pitäisi muuttua? Jos edes hiukkasen, saman verran tulisi oman käyttäytymisesi muuttua. On turha odottaa, että koira alkaisi yhtäkkiä käyttäytyä erilailla, mikäli oma toimintasi on täsmälleen samaa, kuin viime viikolla. Uusien toimintamallien omaksuminen ja oppiminen vie aikansa, mutta kannattaa kiinnittää aivan erityistä huomiota siihen, mitä itse tekee. Tiedätkö esimerkiksi etukäteen ne tilanteet, joissa menetät malttisi? Tai onko joitain tilanteita, joissa saatat ehkä pelätä, mitä tapahtuu?

Ympäristökontrolloinnin lisäksi itseäni jarrutti kovasti koiran leimaaminen. Älä leimaa koiraa reaktiiviseksi, minkäänviettiseksi, häiriöherkäksi, araksi tai miksikään muuksikaan. Kaikki koirat ovat omia persooniaan omine taipumuksineen ja ehkä erilaisia kuin edelliset koirasi. Kaikkia koiria on mahdollista kouluttaa ja kaikkea käyttätymistä voi muokata. Tämän olen kirjoittanut aiemminkin sillä huomiolla, että  kaikki osaisivat kouluttaa, on eri asia ja tärkeä erottaa edellisestä. Koska kaikki eivät osaa, sillä kaikki eivät voi osata kaikkea. Viimeistään siinä vaiheessa kun kokee, että edistystä ei tapahdu, vaikka kaikki on jo kokeiltu, on syytä nöyrtyä ja ottaa apua vastaan. Mikäli hakeutuu kouluttajan (Suomessa kuka vain voi alkaa nimittämään itseään koirankouluttajaksi) pakeille, on syytä maksaa ohjauksesta ammattitutkinnon saaneelle koirankouluttajalle. Heistä löytyy lista esim. täältä.

Koirien leimaaminen erinäisillä negatiivisen sävyn saaneilla luonteenpiirteillä on mielestäni vahingollista ja harhaanjohtavaa. Kun toteamme jonkun koiran noi yleisesti vaikkapa vaikeaksi, alamme käyttäytyä ja odottaa siltä vaikean koiran käytöstä tai nähdä sitä koiran kaikessa normaalissakin tekemisessä. Huomautettakoon myös, että jokainen eläin, myös jokainen koirayksilö on reaktiivinen ja/tai häiriöherkkä. Eläin joka ei reagoi tai ole kiinnostunut ympäristön mistään asiasta, kun kuollut eläin. Ei siis kannata ylidramatisoida tai mässäillä omilla tulkinnoilla, vaan tarttua toimeen, mikäli koira on erityisen kiinnostunut autoista, ihmisistä, linnuista tmv silloin, kun sen pitäisi kuunnella sinua.

Suurten tavotteiden ja muutosten toivossa, pitää tehdä itsekin suurempia muutoksia. Etenkin asenne ja suhtautuminen koiraan tai koirankouluttamiseen, kokevat melkoista ravistelua siinä vaiheessa, kun kaikki kortit on jo pelattu. Se ärsyttää ja hämmentää, kun ymmärtää, miten kuplaan oikeastaan onkaan jäänyt jumiin. Kannattaa kuitenkin poistua mukavuusalueelta, ottaa selvää, hankkia tietoa ja apua ja mennä kohti parempaa huomista.

Epätäydelliset koiramme ovat kuitenkin melko täydellisiä, yrittäessään sopeutua eloon ja oloon meidän epätäydellisten omistajien kanssa. Se että teemme parhaamme, on vähintä mitä voimme koirillemme tehdä.

Millainen on hyvä kasvattaja?

Alkuperäinen luonnos on jo vuosia vanha, eikä tätä ole tullut julkaistua. Olen vuosittain vain tehnyt lisäyksiä ja pieniä muutoksia, mutta jospa tämä olisi nyt tällä erää valmis. Teksti on täysin omaa pohdintaani ja omia mielipiteitäni, sekä näkemyksiäni. Jonkun muun mielestä ihan toisenlainen koirankasvattaja voi olla hyvä, jopa erinomainen. Kukaan ei voi olla täydellinen, vaikka jokainen on hyvä jossain. Mitään yli-ihmisiä eivät koirankasvattajatkaan ole, mutta siitä huolimatta heille asetetaan odotuksia ja velvollisuuksia. 

Olen yleisesti ottaen tarkka kenelle tai mihin rahani laitan. Pitkäaikaisesta lemmikistä, kuten koirasta, olen vielä sitäkin tarkempi, mihin sijoitan. Minulle ei riitä se, että koira on kelpo. Tahdon tukea vastuullista, läpinäkyvää ja esimerkillistä kasvatustyötä. Mitä se minulle on tai mitä ainakin toivoisin sen olevan, se selviää lukemalla eteenpäin. Aihe on niin laaja, että kovin kattavaa tekstiä on mahdoton kirjoittaa yhdeksi postaukseksi. Enkä tokikaan edes tiedä, mitä kaikkea kasvattaminen vaatii. Postauksesta voi siis puuttuakin jotain olennaista.

Jos joku lukija on blogissani nyt ensikertalainen, niin pohjustuksena, en ole itse kasvattaja. En tällä hetkellä edes haaveile moisesta. En myöskään ole koskaan omistanut rotukoiraa, vaan minulla on ollut pelkkiä sekarotuisia. Seuraava koira tulee erittäin todennäköisesti olemaan jonkun rotuinen. Taustani ei kuitenkaan estä minua pohtimasta ja selvittämästä, millainen kasvattaja olisi hyvä. Niin hyvä, että hänelle tekemästään työstään maksaisin. Kasvattajapostaukseni koskee koirankasvattajia yleensä, rodusta tai roduttomuudesta riippumatta.

Ennen kuin koiria voi edes ryhtyä kasvattamaan (noh, käytännössä niitä toki voi kasvattaa kuka vain miten vain), tulisi perehtyä koiraan lajina. Mikä on koiran lajityypillistä käyttäytymistä, mitkä ovat niidet perustarpeita ja millainen elekieli koirilla on? Pelkkä kokemus koirien parissa oleskelusta ei itselleni riitä, vaan haluan että kasvattaja olisi perehtynyt koiriin ihan oikeasti. Oma kokemus on hyvä lähtökohta, mutta uskomukset olisi hyvä päivittää tiedoksi.

Kun sitten koira lajina (ja kasvattamansa rotu erityispiirteineen) on tuttu juttu, kasvattamiseen liittyy myös genetiikka ja periytyminen (kirjoitan vain näin koska tämä on itselle vieras aihe). Arvostan suuresti kasvattajien tietoutta koirien käyttätymisen ja terveyden periytymisessä. Vielä arvostettavampaa on näiden puutteiden tai vahvuuksien aito huomiointi kasvatustyössä. Värigenetiikka ei itseäni juuri kiinnosta (paitsi tietysti väriyhdistelmät, joista on koirille terveydellistä haittaa esim. merle x merle), eikä sillä ole kasvattajan suhteen suurta painoarvoa.

Koiria ei voi kasvattaa vain paperilla, vaan vaaditaan konkreettisia tiloja koirien pitämiseen. Varsinaisista kenneltiloista en koiraani ottaisi, vaikka tokikaan koiran kasvusijainti ei automaattisesti määritä sen elämänlaatua. Mielestäni kasvattajan tulisi kuitenkin pitää koirat vähintään samassa rakennuksessa, jossa itse asuu. Riippuen asumuksen koosta ja pohjaratkaisusta tulee myös huolehtia, että koirilla on riittävästi tilaa silloinkin, kun taloudessa on pentue, juoksuisia narttuja tai joku koira on sairaslomalla. Tarvittaessa koiramäärästä ja asunnosta riippuen olisi hyvä sopia kaiken varalle joku, jonka luo koiria voi antaa hoitoon. Asunnon koon tarpeeseen vaikuttaa paitsi koirien määrä, myös koko. On tilankäytön suhteen hiukan eri asia omistaa viisi kääpiökoiraa, kuin viisi molossia. 

Toivoisin kasvattajan käyttävän aikaa ja vaivaa jalostuskoirien valintaan. Jokaiselle jalostukseen käytettävälle koiralle tulisi tehdä vähintään pakolliset terveystutkimukset. Pevisan ulkopuolisilta roduilta toivoisin tutkittavan hiukan koiratyypistä riippuen silmät, polvet, selän, lonkat ja/tai kyynäret, sekä sydämen. Tutkimuksia voi tietysti tehdä vaikka enemmänkin. Terveystuloksille tulisi myös antaa painoarvoa. Onko ykköskyynäräisellä tai sydänvikaisella koiralla todella annettavaa rodulleen? Terveystulosten ollessa jalostuksen suhteen rimanalitus (rotunsa keskivertoa huonompi), hyvä kasvattaja jättää koiran pois jalostuksesta. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että papereiltaan sairaskin koira voi elää varsin hyvää arkea. Terveydellisistä ongelmista (kilpirauhasen vajaatoiminta, allergiat, neurologiset ongelmat, sydänvika, huono luusto, silmäsairaudet ym.) kärsivän koiran paikka ei kuitenkaan useimmissa tapauksissa ole jalostuslistalla. Emmehän halua lisää koiria, jotka erittäin todennäköisesti ovat sairaita jos on varaa valita parempi yhdistelmä?

Hyvä kasvattaja ei myöskään astuta liian nuorta tai vanhaa narttua, eikä käytä astutukseen liian nuorta urosta. En itse näe mitään perustetta astuttaa minkään rotuista koiraa alle kaksi vuotiaana. En myöskään pidä järkevänä astuttaa narttua peräkkäisistä juoksuista. Myös nuorten urosten käyttäminen jalostukseen on kyseenalaista, sillä monet sairaudet puhkeavat vasta yli kolmivuotiaana. Kaikesta edellä mainitusta tulee mieleen lähinnä kiire ja yleensä ainoa kiire on lompakon täyttymisellä. Jos joku tietää järkevän motiivin hätiköimiselle, niin kertokoon.

Kun terveet, elivoimaiset ja myös luonteeltaan sopivat koirat valikoituvat, pidän itse luonnollista astumista ja tiinehtymistä ihanteellisena. Johtiko luonnollinen astuminen sitten pentuhin tai ei, on sille jokin perimmäinen tarkoitus. Monia astutusyrityksiä varten tulee olla erittäin vakuuttunut käyttämistään koirista - vievätkö ne varmasti kasvatustyötä eteenpäin lisääntymisvaikeuksista huolimatta?

Hyvä kasvattaja kohtaa myös virheet ja epäonnistumiset tunnelatauksesta huolimatta. Ehkä narttu ei tiinehdy, uros ei astu, kasvatti onkin sairas, ei toivottu ominaisuus periytyi, ostajaehdokas huijasi tai oli muuten pettymys, pentue menehtyi synnytyksessä vieden nartun mennessään, koko koiralauma sairasti ripulin jne . Koiran omistamiseen mahtuu kaikenlaisia riskejä ja hankaluuksia, joita sitten kasvattamisessa onkin moninverroin. Hyvä kasvattaja kantaa vastuunsa ja on rehellinen silloinkin kun totuus sattuu. Kaikki tekevät virheitä, myös pitkän linjan kasvattajat. Oppia voi vain, kun tunnistaa ja myöntää mokanneensa. Jokaisella meistä on heikkoutemme ja vahvuutemme ja ne tiedostamalla voimme ainakin pyrkiä parempaan. Kasvattaja tarvitsee koirataitojensa lisäksi myös jonkintasoista ihmisosaamista ja keskustelutaitoja, sillä koiria voi olla ostamassa kuka vain.

Kun kaikki pohja- ja taustatiedot ovat kunnossa, astutus onnistunut parhailla mahdollisilla jalostuskoirilla, päästään pentulaatikolle. Pentujen ensimmäisten elinviikkojen sisältö on täysin riippuvaista kasvattajan taidoista ja viitseliäisyydestä. Pikkupentujen ensimmäiset elinviikot ovat kuitenkin ensiarvoisen merkityksellisiä, joten kasvattajan tulisi ehdottomasti panostaa niihin lähettääkseen maailmalle mahdollisimman hyvin eväin varustettuja pentuja.

Virikkeisiin ja sosiaalistamiseen kannattaa panostaa, antamalla pentujen tutustua kaikenlaiseen. Pentulaatikko jää hyvin nopeasti pieneksi ja kasvavat koiran alut tarvitsevatkin tilaa. Pentujen saatavilla tulisi olla erilaisia pintoja ja materiaaleja tutkittavana. Olisi hyvä, jos pennut saisivat myös ulkoilla turvallisella alueella - toki riippuen vuodenajasta. Kodin normaalit äänet kuten tiskaaminen ja imurointi, ovikello, keskustelu muiden kanssa jne. olisi hyvä tuoda pennuille esille ennen luovutusta. Riippuen millaisiin koteihin pennut halutaan ja missä ne kasvattajalta kasvavat, niitä voi viedä autolla käymään treenihallilla, päiväkodin liepeillä, eläinkaupassa, hevostallilla, kaupungissa tai maalla ja näin poispäin. Pääasia seikkailuissa on, että pennuilla on turvallinen olo ja ne saavat ihmetellä uusia juttuja omaan tahtiinsa.

Hyvät pennut eivät jää käsiin, sanonnassa on ihan perää, mutta myös toinen puoli. Jos kuusiviikkoisten pentujen kanssa alkaa näyttää siltä, että niitä ei kukaan ostakaan, myykö kasvattaja ne ensimmäisille ehdokkaille? Se, että kaikki pennut saadaan myydyksi, ei varsinaisesti kerro pentueen laadusta. Ihmiset sinisilmäisinä saattavat ostaa millaisen koiran vain, ilman sen suurempaa harkintaa. Toki rotunsa keskiverto yhdistelmää huonompaa pentuetta voi olla haasteellisempi saada myydyksi etenkään rehellisin keinoin. Tässä peräänkuuluttaisin kasvattajan vastuuta ja kehoittaisin ottamaan opikseen. Pentueita ei saa teettää vaan teettämisen iloista, vaan yhdistelmän tulee olla sen hetkisellä tiedolla ja taidolla paras mahdollinen, ei huonoista vähiten huono.

Harkituille ja hyville yhdistelmille on kyllä kysyntää ja jo syntymättömiä pentuja varataan hanakasti. Jo ennen astutusta kannattaakin kuulostella, onko potentiaalisia pennunostajia maisemissa. Ja varautua siihen että joku hyvältä vaikuttanut ostajaehdokas peruu kuitenkin. Mitä jos huippuyhdistelmän pennulle ei löydykään riittävän hyvää kotia? Myykö kasvattaja koiran vain jollekin eteen sattuvalle ostajalle, tyrkyttää koirakuumeiselle nuorelle, vai pitää itsellään? Jokaisen kasvattajan olisi varauduttava siihen, että välttämättä suuren pentueen jokaiselle pennulle, ei ehkä löydykään osaavaa ja vastuullista kotia. Tällöin olisi hyvä tietää valmiiksi, voiko pentu jäädä kasvattajalle vai mitä sille tehdään.

Toivottavasti suurimmalle osalle pennuista kuitenkin löytyy kodit. Pentueen myymisen jälkeen kasvattajalla on haluamansa verran aikaa hengähtää pissakakkarallista. Vastuullinen kasvattaja on valmis pitämään pennun ostajiin yhteyttä, mutta ei kyttää ja kysele koko ajan. Mikäli jostakin kasvatista kuitenkin herää huoli (ja ikäviä tapauksia elävässä elämässä riittääkin) on perään kyseleminen paikallaan. Kasvatinomistajan kysymyksiin kasvattaja vastaa omien tietojensa rajoissa. Koiran kasvattaja ei automaattisesti ole ammatiltaan eläinlääkäri, eläinten kouluttaja tai ravitsemuksen ammattilainen. Siispä ongelmatilanteissa kasvattajan tulisi tunnistaa rajallisuutensa ja ohjata kasvatin omistaja ammattilaisille. Pahimmillaan netti- tai puhelinneuvonta kasvattajan ja kasvatin omistajan välillä aiheuttaa koiralle pelkkää vahinkoa. Kukaan ei ole seppä syntyessään ja etenkin ensimmäisen koiran omistajille kasvattaja on se tyyppi, jolta kysytään.

Hyvä kasvattaja on reilu koirilleen, panostaa kasvatustyöhönsä, kehittää ja päivittää omaa osaamistaan myös koiran käyttäytymisen ja kouluttamisen suhteen. Hyvä kasvattaja on kiinnostunut kodeista, joita kasvateille olisi tarjolla ja kykenee pitämään yhteyttä asiallisesti myös ikävissä tilanteissa. Hyvän kasvattajan ei kuitenkaan tarvitse olla ostajan kanssa kiinnostunut samoista asioista, eikä hänen henkilökohtaisen elämänsä tarvitse kohdata ostajien elämän kanssa. Riittää, että arvomaailma ja toimintatavat koirien parissa, ovat riittävän lähellä.

Koirankasvattaja, siinä missä kaikki muutkin, on myös vain ihminen. Ikävin ja ei toivotuin vaihtoehto on varmasti lopettaa kasvatustyö tai luopua koirista pakon sanelemana. Joskus näin valitettavasti käy ja mielestäni asiaa olisi hyvä pohtia varalta etukäteen. Kuka vain voi sairastua yllättäen, jos ei kasvattaja itse, niin joku mahdollisesta perheestä. Työ ja taloustilanteet voivat muuttua radikaalisti, eikä koirista huolehtiminen ehkä suju enää entiseen malliin. Muu elämä voi rasittaa jaksamista niin paljon, että se on koirilta pois. Lopulta ehkä niin paljon, että koirien olisi syytä päästä muiden hoitoon. Nämä asiat ovat monimutkaisia ja usein kipeitä, mutta mielestäni huomionarvoisia. Fiksu viheltää pelin ajoissa poikki, eikä se ole luovuttamista tai epäonnistumista.

Kasvatustyö on paitsi vaativaa ja vastuullista puuhaa, myös ympäristö asettaa paineensa ja odotuksensa. Hatunnosto jokaiselle, joka siihen on ryhtynyt ja hoitanut kunnialla osuutensa loppuun.  Uskon vastuullisesti toteutetun, onnistuneen kasvatustyön tuloksen olevan kuitenkin palkitsevaa ja kannustavan jatkamaan. Kannustaisin ihan jokaista kasvattajaa lisäämään omaa osaamistaan, jotta voisi olla etenkin parempi omistaja koirilleen.

Millainen sinusta on hyvä koirankasvattaja?

Kirjasuosituksia koirista
Millaista on olla eläin? - Helena Telkänranta
Rauhoittavat signaalit - Turid Rugaas
Koirien käyttäytyminen ja persoonallisuus - Katriina Tiira
Pennun kasvatus - Tuire Kaimio

Oivalluksia osa 3

Oivalluksia 2 7/2016
Oivalluksia 6/2016

En olisi uskonut, että tulen koskaan kirjoittamaan näin, mutta onneksi tämäkin päivä tuli. Ajattelin oivalluksien muodossa kirjoittaa lyhennetyt päivitykset tietotaitooni. Toimintatapani ovat viiden vuoden sisään muuttuneet todella radikaalisti. Aika koulutuspainotteinen tuli, mutta hauska seurata omaa kehitystä. Todennäköisesti parin vuoden kuluttua olen näistäkin eri mieltä. Tekstiä ei kannata tahallaan ymmärtää väärin, sillä minulla on vielä pitkä opin tie edessäni - loppu elämä. On kuitenkin helpottavaa huomata, miten monet itseaiheutetut ongelmat ovat pitkälti historiaa ja voin jatkossa toimia paremmin. Haastan lukijanikin tarkastelemaan omaa toimintaansa avoimesti ja kriittisesti. Tässä eivät nyt aiemman mallin ranskalaiset viivat toimineet, mutta yrittäkää kestää sekava selostus. Teksti on todennäköisesti kirjoitusvirheitä ja aivopieruja täynnä, sillä en ennättänyt oikolukea.

Kokemus, maalaisjärki ja musta tuntuu jutut ovat ihan kelpo lähtökohta. Niistä olisi kuitenkin hyvä päästä aika vikkelään eteenpäin, jotta oppiminen ei pysähtyisi täysin. Pelkkä kokemusperäinen osaaminen lähtee helposti väärään suuntaan laajan tulkinnanvaraisuuden vuoksi. Jokainen koira opettaa totta kai jotakin ja jokainen koira oppii erilailla. Erilaiset koirat haastavat ohjaajansakin päivittämään taitojaan. Kannattaa siis silloin tällöin uhrata aikaa tutkittuun tietoon perustuvaan teoriaan.

Ihan jokaista koiraa voi ja kannattaa kouluttaa. Kaikkea käytöstä voi muokata haluamaansa suuntaan. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki voisivat kouluttaa mitä vain. Esimerkiksi itse en haluaisi ottaa vastuuta aran tai pelkoaggressiivisen koiran kouluttamisesta, sillä taitoni eivät riitä. Edellä mainittu ei myöskään ole suurin mielenkiinnon kohteeni. Onneksi ammattiapua on nykyään saatavilla ja sitä kannattaa todella hyödyntää. En olisi vuosia sitten myöntänyt avun tarvetta, mutta nykyään lähestyn kouluttajia matalalla kynnyksellä, kun tarve on.

Jos halutaan toivottavasti pian historiaan jäävistä vieteistä puhua, niin myös riista- ja saalisviettisen koiran voi kouluttaa pysymään vapaana hallinnassa. Ja ehdottomasti kannattaakin, jotta vältyttäisiin ikäviltä vaaratilanteilta! Ei toivottu käytöskin on usein jossain määrin itse vahingossa vahvistettua. On suhteellisen harvinaista että metsästysroduille koulutettaisiin oikeasti luoksetuloa, mutta sen sijaan lähes joka rodusta saa hajujen perään karkailevan korvattoman eläimen. Eikä tämä kerro suoranaisesti vieteistä, vaan siitä, mikä koirasta on hauskaa. On jokaiselle koiralle täysin luonnollisesta kiinnostua hajuista ja juosta eläinten perässä. Käytös vain kiihtyy ja vahvistuu toteutuksen ohella ja lopputulos voi olla hyvinkin hallitsematon seurakoira. Suosta on kuitenkin mahdollista nousta, vaikka ei toivottua oppihistoriaa olisikin taustalla. Oman toiminnan muuttamisen seuraukset näkyvät koirissa usein nopeasti, eikä toivotuissa tuloksissa kulu vuosia.

Itselläni meni ihan tuhottoman kauan päästä kompastuskivestäni riistavietistä yli. Paikkasin selityksellä omaa osaamattomuuttani, koska en halunnut myöntää. Juuri luoksetuloharjoittelussa minullekin valkeni, että koiralle voi opettaa kaikkea, mutta kaikki eivät voi opettaa kaikkea. Ehkä tänäpäivänä toimisin jo alusta asti erilailla. Aikanaan en siis osannut kouluttaa Tuikulle kunnollista luoksaria. Isoin edistyksemme tapahtui, kun luovuin käsitteestä riistavietti ja keskityin siihen, mikä koiralle oli haastavaa ja miten sitä voisi kehittää. 

Kaikista isoin kompastuskiveni aikanaan oli ympäristö. Vastanatuleva koira tuojotti meitä, ihminen tuli juttelemaan, kissa juoksi tien yli, pulut yllättivät, alkoi ukkostaa, auto soitti torvea, pyörän rengas hajosi, hihna katkesi, panta lähti päästä, olin väsynyt, valjaat olivat liian isot, koira oli tottelematon ja niin edelleen. Ympäristöä emme voi hallita, emmekä voi samoille poluille eksyville idiooteille juuri mitään. Sen sijaan voimme harjoittaa omaa päätämme ja koiraa. Haastaviin tilanteisiin voi opettaa tukitaitoja ja ympäristön ärsykkeistä vihjeitä uusille käytösmalleille. Isolta kuulostava urakka on huomattavasti helpompi, kuin raivoaminen vastaantulijalle, kissojen välttely ja kestävämpien varusteiden hankkiminen. Toisinaan käy kuitenkin niin, että koirat joutuvat asumaan täysin vääräntyyppisissä, liian haasteellisissa ympäristöissä. En enää itse ottaisi kahta koiraa yksiöön.

Mitä tulee näihin "koviin" koiriin, niin nykyisellään suututtaa. Fyysinen kajoaminen koiraan ojentamismielessä on kaikkea muuta kuin kouluttamista, eikä se missään tilanteessa ole hyväksyttävää. En valitettavasti ole keksinyt seuraavia vaan oikeasti nähnyt niin treeneissä kuin lenkillä; koiran lyömistä tai napauttelua hihnalla, kädellä ym, potkimista, hirttämistä/hapettamista/kuristamista, poskivilloista retuuttamista ym. Yleisin fyysinen kurituskeino lienee hihnasta nyppiminen ja sitä ovat varmasti tehneet kaikki jossain vaiheessa. Se oli se koiran herättelykeino, josta minulla oli kovin työ päästä eroon. Vetäminen ei loppunut, eivätkä koirat alkaneet tarjota kontaktia, vaikka itse nypinkin hihnaa ahkerasti. Hihnakäytökseen on onneksi nykyään olemassa monia kursseja, luentoja ja verkkokoulutuksia. Näistä on ollut itselleni apua ja käsitykseni hihnalenkeistä onkin muuttunut melko paljon.

Sitä luulisi että aikuisista ihmisistä kokemukseen voisi ottaa mallia, mutta aina näin ei ole. Se todella pitää paikkansa, että kun osaaminen loppuu, väkivalta alkaa. En tiedä mistä sellainen tarve kumpuaa, enkä itse milloinkaan pitänyt mielekkäänä koirani mukiloimista. Tuntui todella luonnottomalta napauttaa Tuikkua kuonolle tai yrittää pitää sitä selällään. Niin kuitenkin neuvottiin, koska kyseessä oli iso koira. Kehottaisin jokaista nuorta miettimään kahdesti, missä porukoissa treenaa, jos ohjeet koiran kouluttamiseen ovat kyseenalaisia. Kouluttaminen päättyy siihen, missä koiraa aletaan pakottaa tai pahimmillaan fyysisesti rankaista. Selättämisestä ei kannata edes kirjoitta, se ei perustu mihinkään ja mikäli niin toimit, lopeta heti. Väkivallan toimiminen perustuu pelkoon ja kipuun, eikä se sitä paitsi juuri koskaan toimi. Mitä mielihyvää sinä saat siitä, että koirasi tottelee siksi että pelkää? On virheellistä uskoa, että koirasi tottelisi siksi että tavoittelisi hyväksyntää.

Yleisestä harhaluulosta huolimatta hihna itsessään ei ole pakote. Hihna on pakote, kun sitä pakotteena käytetään, eli kun se kiristyy. Aikanaan hihnaa nimitettiin pakotteeksi lähinnä siksi, että se jotenkin lieventäisi muiden fyysisten pakotteiden käyttämistä.

Eri koulutustyylejä on myöskin mahdotonta sekoitella. Koiraa ei voi koulutustilanteessa sekä pakottaa että antaa vapaaehtoisesti tarjota. Eläin ei voi olla samaan aikaan passiivinen ja aktiivinen ja koiran passivoiminen syö sen aloitekykyä. Vaikka arjessa joitain hoitotoimenpiteitä joutuisi tekemään väkisin, kannattaa ne erottaa huolellisesti koulutustilanteista, käyttämällä vaikkapa hanskoja. Mitä harrastuksiin tulee; onko harrastus teistä molemmista hauska, jos siihen sisältyy painostamista, pakottamista tai komentelua? 

Koiran voi opettaa huutamisen ja ravistelun sijaan tarvitsemaan hienovaraisempia vihjeitä. Tietysti koiran ns. uusiokouluttaminen herkäksi vihjeelle on ihan erilainen rupeama, jos koira on ikään kuin turtunut yhteistyön suhteen. Tästä näkökulmasta varusteet ovat monessa tapaa turhia, sillä sujuva yhteistyö ei vaatisi hihnoja. Laki sen sijaan vaatii ja hihna onkin lenkillä ihan jees turvavyö. Ja kuten aiemminkin kirjoitin, emme voi ympäristölle paljonkaan. Emmekä välttämättä aina ole ympäristön suhteen koiraa askeleen edellä. Siispä hihnan merkitystä ei kannata vähätellä.

Varusteista päästäänkin kaikkiin mahdollisiin apuvälineisiin. Lenkkeily harvoin muuttuu sujuvaksi varusteita vaihtamalla, kuonopanta ei poista tarvetta vetämiseen, eikä liioin ketjupantakaan menoa hidasta. Molemmat perustuvat kipuun (tai epämukavaan tunteeseen) ja koirat reagoivat kipuun erilailla. Tarkkaile miten koira liikkuu vapaana. Ehkä sitten on helpompi ymmärtää, miksi hihna loppuu kesken ja miksi hihnalenkkeily on oikeasti koulutettava erikseen. Nimenomaan koulutettava, ei totuttelemalla, kontrolloimalla ja kaikkeen puuttumalla. Lopputulos on useimmilla se, että vielä seniori ikäisenkin koiran lenkkikäyttäytymiseen on jatkuvasti puututtava. Mikäli aikaa kursseille ei ole, on verkossakin paljon hihnalenkkeilyyn liittyvää materiaalia. Hihnalenkeistä on siis täysin mahdollista saada molemmille mukavia. Harmi etten itse ymmärtänyt sitä aiemmin.

Mikäli tahdot koirasi muuttuvan, muutu ensin itse. Minulla kesti ihan liian kauan oivaltaa se, sillä keskityin vain koirien olemassa oleviin ja puuttuviin ominaisuuksiin. Arki ja harrastukset kulkevat paljolti käsi kädessä ja sujuvan arjen hedelmät kantavat pitkälle. Suosittelen satsaamaan vastavuoroiseen suhteeseen ja koiran kuulemiseen, rodusta viis. Jätetään historiaan vahingolliset jääkaudet ja koiran eleiden tulkinnan virheet. Nykyään on ihan valtavasti tietoa ja apua saatavilla, joten jokainen pääsee koiransa kanssa etenemään varsin kivuttomasti.

Koirien valokuvaaminen on ollut minusta aina mukavaa. Takavuosina myös hyvin rassaavaa, sillä koirat eivät aina halunneet poseerata. Koira pitääkin erikseen opettaa malliksi. Ei ole koiralle luonnollista istua paikallaan ja katsoa kameraan. Päinvastoin, epämiellyttävä kuvaustilanne on loistava hetki pälyillä ympärilleen ja haistella maat toivoen että tilanteesta pääsisi pois. Kivoja kuvia varten kannattaa satsata mallikoiran kouluttamiseen sen sijaan, että kiukuttelee koiralle kuvitellen sen tietävän, mitä sen pitäisi tehdä. Jos koira ei halua tehdä jotain tai se ei tiedä mitä siltä halutaan, se on ihan totta, sillä koirat eivät valehtele. Käy kuvaustilanne uudelleen läpi ja pohdi, miksi se ei kiinnostaa koiraasi. Kamerasta kannattaa opettaa vihje hauskalle yhdessä tekemiselle. Tai sitten vain kuvailla spontaanisti koirien touhuja, ilman poseerauksia.

Suhtaudun nykyään aiempaa varautuneemmin koirien luonteenpiirteihiin ja tulkintoihin. Oli suuri mielenkiinnon kohteeni kirjoitaa koirieni luonteesta havaintoja ja koosteita. Koska kukapa ei olisikaan omasta koirastaan kiinnostunut? Tiede ei kuitenkaan tunne käsitettä luonne, vaan persoonallisuus. Luonnettaa mitataan usein kovuus-pehmeys ja temparentti akselilla. Koiran luonne on kuitenkin loppujen lopuksi omistajan tulkintaa. Eri ihmiset kokevat asiat erilailla ja koirat käyttäytyvät eri ihmisten kanssa erilailla. Olemmehan kaikki ainutlaatuisia ympäristömme muokkaamia yksilöitä. Jonkun toisen koirina omat koirani todennäköisesti olisivat aivan erilaisia ja kokemukset olisivat myös ihan muuta, kuin minulla. Koirat ovat tietysti keskenäänkin erilaisia, esim temperamentin ja kiinnostuksen kohteiden suhteen. Minun kokemukseni koiristani perustuu kuitenkin vain omaan taustani ja tietooni, siihen mitä olen aiemmin nähnyt ja kokenut. Ei siis kovin kattava info koirasta. Luulojen sijaan suosittelisin koiran luonteen mittaamiseen SmartDog testejä.

Koirat ovat totta vie parhaita, mutta samalla myös haasteellisia ystäviämme. Vaadimme koirilta enemmän kuin miltään muulta eläinlajilta, joten olisi toivottavaa olla koiralleen mahdollisimman reilu. Virheistä tekevät kaikki, toiset isompia ja toiset pienempiä. Onneksi niistä voi oppia ja mennä eteenpäin, jotta huomenna tai viimeistään mahdollisen seuraavan koiran kohdalla, olisi reilumpi. Antoisaa opin tietä koirasi kanssa ♥


Luettavaa (joista itse olen saanut paljon)

Dolo.fi
Sporttirakki
Elänkoulutus.fi
SmartDOG

Helena Telkänranta Ihminen ja eläin
Helena Telkänranta Millaista on olla eläin?
Turid Rugaas Rauhoittavat signaalit
Tuire Kaimio Koirien käyttäytyminen

Ulkokoirat - mielipiteeni nykyään

Suhde ulkokoiraan, miten se toimii? 2/2016

Ulkokoirasta riviressu 8/2015

Ulkokoirat 12/2013

Vanhaa ulkokoira tekstiäni luetaan edelleen niin usein, että  päädyin kirjoittamaan päivitetyn postauksen siitä, mitä ajattelen koiran pitämisestä ulkona nykyään. Unohtakaa siis jokainen tuo vanha tekstini.

Lapsuudessani meillä oli ulkokoiria ja vielä ensimmäinen oma koirani Tuikku, eli suurimman osan elämästään ulkona juoksunarussa. Pidin siis koiran asuttamista ulkona täysin hyväksyttävänä, vaikka minusta oli ihan huippua omilleen muutettuani saada koira mukaani sisälle. Ulkokoiran asuttaminen rivitaloon oli aluksi vähän kivikkoista. Kirjoitin havaintojani ylös siitä, miten ulkona asuminen vaikutti koiran ja minun suhteeseen. Moni viittasi aiheelle kintaalla, suhdeasioihin vaikuttivat asuinpaikkaa enemmän koiran luonneominaisuudet. Tästä olen edelleen eri mieltä, vielä vahvemmin kuin vuosia aiemmin.

Käsittelen aihetta niin, että puhun nyt vain yksityisihmisten lemmikkikoirista, rodusta riippumatta. Unohdetaan siis yritystoiminta, kuten huskysafarit ja muut bisneksen muodot. En ole myöskään kiinnostunut niistä syistä, miksi mahdollisen lukijan mahdollinen koira, asuu ulkona. Syitä voi olla monia, vaikka kaikki eivät järkevästä perustelusta kävisikään. Tekstissäni sana ulkokoira, tarkoittaa koiraa joka 24/7 asuu vuoden ympäri ulkona sateessa ja paisteessa. Ei siis koiraa, joka silloin tällöin viettää kesäpäiviä ulkona tai haluamansa ajan päivästä omassa pihassa. (Sivuhuomiona sellainen juttu, että sisäkoira on vähintään yhtä huonossa asemassa, mikäli viettää elämänsä eristettynä kodinhoitohuoneeseen. Suoranaisesti siis asuinsijainti, ei tee koiranpidosta huonoa, monissa tapauksissa kyseenalaista kyllä.)

Korostaisin vielä sitä, että kirjoitan ensisijaisesti yksin asuvista ulkokoirista. Sosiaalisena eläimenä koiran paikka ei ole olla yksin pitkiä aikoja missään, vaan tällöin sillä on oltava lajitoverin seuraa. En ota kantaa poikkeuksen poikkeus koiriin jotka eivät viihdy sisällä, kaipaa ihmistä, tule toimeen lajitovereiden kanssa tai muihin selityksiin siitä, miksi koira asuu ulkona. Minun on mahdoton kommentoida kertomuksia objektiivisesti näkemättä, eikä sellainen muutoikaan kuulu osaamisalaani - tai auta ketään.

Lain mukaan koiria saa pitää ulkona, kunhan tarjolla on puhdasta vettä, ympäristö on turvallinen, neliöitä on riittävästi ja koiralla on mahdollisuus päästä kuivaan, vedottomaan, eristettyyn sisätilaan. Toisinsanoen, turvallinen ympäristö ja perustarpeiden täyttäminen mahdollistavat paksuturkkisten koirien ulkona asuttamisen. Laki laahaa toki monissa muissakin asioissa hiukan jäljessä.

Tällä hetkellä meillä on kotona tarha ja puussa kiinni ketju. Molemmat ovat olleet aikanaan tilapäisratkaisuja ja viimeisen parin vuoden aikana käyttämättömiä. Aiempina vuosina Savu ja Louna olivat tarhassa lyhyiden työpäivieni ajan ja viettivät kesäisin tarhassa aikaa kahdestaan enemmänkin, jos niin halusivat. Nykyisellään tarha on lähinnä ruokailupaikka ja siinäkin käytössä harvakseltaan. Meillä olisi siis mahdollisuus pitää koiraa ulkona, jos niin jostain syystä haluaisimme.

Suhteen luomisen kannalta on merkityksellistä, asuuko koira ihmisten kanssa sisällä vai ilman ihmisiä ulkona. Vaikka koiran kanssa aktiivista toimintaa olisikin 3h, sillä on väliä, viettääkö koira 21h ulkona yksin vai sisällä ihmisten kanssa. Elämästään valtaosan ulkona yksin tai lajitovereiden kanssa aikaa viettävä koira, ei todennäköisesti leimaannu ihmiseen samanlailla, kuin sisällä asuva lajitoverinsa. Rotujen kiintymisellä on tietysti eroa, eivätkä kaikki koirat ole seurakoiria. Ihminen vain näyttelee koiran elämässä melko pientä osaa, jos ulkona käydään hoitamassa vain pakolliset ja joskus vähän ylimääräistä. Koira ei tästä välttämättä mitenkään kärsi, mutta ei saavuta myöskään perheenjäsenen paikkaa.

Se mitä koirista nykyään tiedetään, kannustaa mielestäni siihen, että koira hankittaisiin nimenomaan perheenjäseneksi - sisälle kotiin. Aktiivisen yhteisen tekemisen lisäksi koiralla on mahdollisuus osallistua kaikkeen muuhunkin katselemalla ja seuraamalla muiden tekemisiä. Koiralla on näin myös mahdollisuus tehdä halutessaan aloitteita, pyytää vaikkapa rapsutuksia tai ulkoilua. Ulkokoiralla tätä mahdollisuutta ei ole. Ulkokoiran mahdollisuus sosiaaliseen kanssakäymiseen ihmisen kanssa määrittyy sen mukaan, milloinen ihminen on ylipäänsä saatavilla. Huonoimpina päivinä ulkokoira voi olla ypöyksin jopa 23h. Ei ihme, jos koirasta jää etäinen - muista ongelmista puhumattakaan.

Ulkona asuva koira voi tietysti pitää rapsutuksista ja lenkeistä, ilahtua oman ihmisen näkemisestä ja yhteisestä tekemisestä - ihan kuten koirat yleensä. Ulkokoira joutuu kuitenkin valtaosan ajastaan tekemään ratkaisunsa yksin, joten ihmisestä ei välttämättä tule kovin arvokas koiran silmissä. Koska yhteistyö koiran ja ihmisen välillä on muutenkin opeteltava juttu, ulkokoiran kanssa sujuvaan yhteistyöhön joutuu panostamaan huomattavasti enemmän. Yleensä niin paljon enemmän, että työssäkäyvänä siinä mittakaavassa ulkona hengailu käy mahdottomaksi.

Koiran kannalta ulkona yksin oleskelu ei pidemmän päälle ole sille eduksi. Käsitystäni koirista (Turid Rugaasin Rauhoittavat signaalit kirjan lisäksi) muutti Helena Telkänrannan Millaista on olla eläin? teos. Mikäli kirja ei vielä ole sinulle tuttu, suosittelen ehdottomasti tutustumaan siihen, riippumatta tautoistasi eläinten parissa.

En enää nykyään asuttaisi koiriani ulkona ympärivuotisesti. Se ei ole tämän ajan tietoon nojaten mitenkään perusteltua. Haluan, että Savu (ja tulevat muutkin koiramme) saa olla arjessamme aidosti mukana ja että sillä on mahdollisuus pyytää huomiota ja olla sosiaalisesti aktiivinen. Ainoastaan vakava allergia, tai muu terveydellinen syy, voisi olla peruste sille, että Savu joutuisi asumaan ulkona. Tällöin nykyinen tarha vaatisi kunnostusta ja Savu ehdottomasti kaverin. Mikäli koira ei voi halutessaan olla ihmisen kanssa tekemisissä, vaatii se ehdottomasti lajitoverin seuraa. Koira on kuitenkin lähtökohtaisesti utelias, aktiivinen ja sosiaalinen eläin - tämä on hyvä muistaa myös koiraa hankkiessa.


Luettavaa

SEY: Suurin ongelma on ulkokoirien virikkeetön elämä
Eläinsuojeluasetus
Sosiaalinen käyttäytyminen

Toinen koira, miksi ei?

Otsikosta ei kannata hämääntyä, meille ei toistaiseksi ole tulossa toista koiraa. Tasaiseen tahtiin minulta on kuitenkin kysytty joko meille on tulossa toinen koira, koska meille tulee toinen koira ja mikä koira meille tulee seuraavaksi. Ensimmäisen kerran toisesta koirasta kysyttiin keväällä, kun julkaisin instagramissa tiedon, että Louna muutti meiltä pois. Sen jälkeen kyselyt ovat jatkuneet, joten ajattelin avata aihetta hiukan enemmän. 

Aloitetaanpa Lounasta, joka meille aikanaan tuli väliaikaismajoitukseen. Asennoiduin niin että tarvittaessa se voi asua meillä loppuelämänsä, mutta jos vanhempieni työnkuva muuttuisi, koira menisi heille. Louna olisi alunperinkin muuttanut vanhemmilleni, mutta heidän työnkuvansa salli toisen koiran vasta viime keväänä. Yleisestä harhaluulosta huolimatta, Louna ei vaihtanut kotia Papun syntymän vuoksi. Asiat vain sattuivat järjestymään silloin koiran eduksi ja Louna sai jäädä pyörimään rauhallisempiin kuvioihin. Lounan alkutaipaleesta voi ulkopuolinen lukea lisää täältä. 

Vaikka meillä olikin parin vuoden ajan kaksi koiraa, ei meillä käytännöllisesti katsoen ole koiranpaikkaa auki. Louna tuli, koska se oli silloin järkevin ratkaisu sen suhteen. Olisi vähän hassua hankkia Lounan tilalle toinen koira, sillä Lounakin oli ns. ylipaikalla. Savuhan hankittiin ainoaksi koiraksi, kunnes tilanne joskus toiseksi muuttuu. Savu ei Lounan muuttamisen jälkeen ole näyttänyt mitään merkkejä siitä, että isommin kaipaisi toista koiraa kämppiksekseen. Savu tapaa tuttuja koirakavereitaan sopivasti ja muun ajan se on aktiivisesti meidän kanssamme. Varsinkin nykyään kun olen kotona koko ajan, Savu saa seuraa enemmän kuin mikään koirani koskaan aiemmin.

Vain harvoin koiraa nykyään hankitaan siksi että sitä varsinaisesti tarvittaisiin. Ensisijaisestihan koira hankitaan koska halutaan ja syitä haluta koira on varmasti miljoona. Niin huippuja otuksia nämä ovat ja siksi minäkin haluan myöhemmin pitää useampaa koiraa kerralla. Haluta saa tietysti kaikenlaista, mutta ennen käytännön toimiin ryhtymistä, on hyvä kartoittaa tilanne edes osittain järjen kanssa. Meidän kohdalla lopputulema oli se, että toinen koira ei nyt hetkeen ole ajankohtainen.

Isoin syy sille, että koiranhankinta ei ole ajankohtaista - saati järkiperusteista - on toive lapsiluvun kasvamisesta. Papu ei toivottavasti jää ainoaksi lapseksi, ellei niin sitten ole tarkoitus. Olisi aika typerää ottaa tähän väliin pentu, jos kerran tietää toivovansa lähitulevaisuudessa uutta raskautta. Uskon että pärjäisin kyllä koiran, taaperon, pennun ja vauvan kanssa, mutta pidän nykyään mukavasta arjestamme  niin paljon, etten hevillä luovu tästä. Pidän haasteista, mutta en tahdo rasittaa itseäni äärirajoille, jos ei ole pakko. Uusi perheenjäsen (oli se sitten koiranpentu tai oma vauva) ei sitä paitsi kosketa pelkästään minua, vaan jokaista taloudessamme asuvaa. Sen vuoksi asiaa ei voi harkita liikaa.

Savun kannalta toinen koira on aika neutraali asia. Savu tietysti pitää muista koirista, mutta se arvostaa myös olemista omissa oloissaan. Kaikista eniten Savu nauttii siitä, että se aika mitä Papusta jää, on 100% Savun aikaa. Uskaltaisin väittää, että Savu ei kovin mielellään puolita siivuaan pennun kanssa. Eikä minulla olisi tässä vaiheessa resursseja tarjota Savulle riittävästi omaa aikaa - ilman pikkulapsia ja pikkupentuja. Vaikka Savu onkin arjessa koko ajan läsnä, en ehdi esim. treenata sitä niin paljon, kuin haluaisin ja miten paljon tarvitsisi, jotta etenesimme nopeammin. Tällä hetkellä treenirintaman kannalta, toisen koiran hankkiminen olisi silkkaa idiotismia.

Varsinaisia esteitä toiselle koiralle ei olisi, mutta painavaksi punnittuja syitä kyllä, joiden vuoksi koiran hankinta ei ole kovin pitkälle harkittua tässä vaiheessa. Yksi isoin syy on myös se, että en todellakaan tiedä, mikä koira meille sopisi. On helpompi luetella koiria, jotka meille eivät sovi. Sekarotuista meille tuskin enää tulee, sillä vastuullisia kasvattajia ei liikaa ole. Kodinvaihtajaa en pidä vaihtoehtona, mutta siitä kirjoitan alempana lisää. Rotukoiriin siirtyminen on minulle hyppy tuntemattomaan ja jo pelkästään mieluisaan rotuun päätyminen vaatii rutkasti selvitystyötä. Sopivan kasvattajan etsimisestä puhumattakaan.

Se nyt on selvää, että seuraava koira ei tule olemaan harrastuskoira. Tarkennuksena, tämä ei tarkoita sitä että se olla möllöttäisi passiivisena jossain tontin nurkassa. Seuraavan koiran kanssa vain ei tule olemaan kilpailutavotteita, vaikka jotain saattaisimmekin harrastaa. Toinen koira tulee olemaan ensisijaisesti perhekoira ja kaveri Savulle. Vaikka muut harrrastukset ovatkin välillä vähemmällä, perusulkoilun lisäksi retkeilemme enemmän ja vähemmän. Tämä asettaa joitain vaatimuksia turkille ja koolle, sillä koiran pitäisi ainakin plussakelissä kyetä nukkumaan ulkona ilman suurempia ongelmia.

Rotuja en ole kovin paljon pohtinut, koska miksi turhaan kiusata itseään. Ei kuitenkaan liian suurta, ei liian pientä, ei liian liioiteltua eikä liian mitään. Rotuja selailen sitten kun koiran hankinta näyttää ajankohtaiselta. Etukäteen ei viitsi tehdä suuria suunnitelmia, sillä muutoin päädyn (itseni tuntien) johonkin hätiköityyn ratkaisuun. Älköön kukaan nyt ymmärtäkö väärin, koirani ovat kyllä aina olleet tarkoin harkittuja ratkaisuja sen hetkisellä tiedollani ja taidollani.. Ilman parempaa puoliskoani voisi kuitenkin käydä niin, että meillä asuisi sekalainen seurakunta kaikenlaisia koiraeläimiä.

Kodinvaihtajaa tai rescueta en toistaiseksi pidä vaihtoehtona lapsiperheeseen. Minulla ei ole muun arjen ohella kiinnostusta painia todennäköisten käytösongelmien parissa, vaikka ne muutoin kiinnostuksen kohteisiini kuuluvatkin. Lapsiperheen resurssit ovat erilaisia, kuin yksinasuvan. Kodinvaihtajan koulutukseen pitäisi sitoutua erilailla talouden jokaisen aikuisen, joten senkin suhteen savotta olisi aivan liian raskas. Äärimmäisen harva luovuttaa uuteen kotiin ongelmatonta, valmiiksi koulutettua aikuista koiraa - varsinkaan ennalta tuntemattomalle ostajalle. Siispä ne harvat hyvätkin kodinvaihtajat, menevät minulta tällä erää ohi. Aloitan mieluummin kaiken pennun kanssa alusta, kuin korjailemalla toisten virheitä.

Vaikka sitova vauvavuosi jää pian taakse, on uusi ja ihmeellinen taaperoaika edessä. Tässä on meille kaikille paljon uutta ihan ilman toista koiraakin. Haluan panostaa arkeemme tämän hetkisellä kokoonpanolla, ilman resurssien äärirajoille viemistä.  Juuri nyt ensisijainen tavoitteeni koira-asioissa on treenata Savu koevalmiiksi ja harrastaa sen kanssa niin paljon, kuin haluamme ja on mahdollista. Pohdiskellaan toista koiraa sitten, kun sille näyttää olevan paikka auki ja kohdalle osuu jokin aidosti kiinnostava tapaus. Aika näyttää, mitä tulevaisuudessa on tapahtuva.

Kärsivällisyyttä ja malttia onnistuneisiin koirahankintoihin! :)

Koira ja lapset - konfliktitilanteet

Koira ja vauva - valmistaudu etukäteen 9/2018
Viikko ja kolme koiraa - havaintoja arjesta +video 10/2018

Tämä (hiukan rönsyilevä) postaus on suunnattu kaikille, jotka ovat edes vähäisesti tekemisissä lasten ja koirien kanssa. Teksti käsittelee koiria ja pieniä (alle kouluikäisiä) lapsia yleisesti, niin vieraita, kuin omankin perheen jäseniä. Pienten lasten ja koirien kanssa vahinkoja - purematilanteita - sattuu harmittavan usein, vaikka suuri osa niistä olisi helposti estettävissä. Postauksen on tarkoitus antaa ajateltavaa ja uutta näkökulmaa aiemman "pureva koira monttuun" käsityksen tilalle.

Haluan lähettää myös kiitokset kaikille lapsille, lasten vanhemmille, koiran omistajille ja ns. asetelman ulkopuolisille, jotka vastailitte kysymyksiini ja annoitte aiheesta monenlaista näkökulmaa. Toivottavasti tästä tekstistä on apua ja iloa monille. Monet ongelmatilanteet johtuvat siitä, että on yliarvioitu omat taidot tilanteen hallinnasta. On ehkä annettu lapselle epäselvät ohjeet koiran kanssa toimimiseen tai ei ole huomattu tai osattu lukea koiran varoitusmerkkejä. Pienen lapsen vastuulle ei voi jättää koiran elekielen  lukemista, eikä koiran vastuulle pelin poikki viheltämistä.

Miksi koirat purevat? Eikö tuttu koira olekaan lapsirakas? Onko koira arvaamaton? Puriko koira turhaan? Pitäisikö koiran kestää lapsilta kaikki, miksi? Voiko koiran jättää pienten lasten kanssa valvomatta? Onko oikein antaa koiran purra lasta siksi, että lapsi oppisi olemaan koirien kanssa? Nämä ja monet muut kysymykset ovat kuultuja ja itsekin pureskeltuja. Toivottavasti löydät näihin vastauksia tästä tekstistä.

Käytän tekstissäni sanaa konfliktitilanne, kuvaamaan niitä tilanteita, joissa koira ajautuu käyttämään purukalustoaan - vaikka vain ilmassa näykkäisyyn. Konfliktitilanne tässä tekstissä on se, kun tapahtumaketju eskaloituu siihen pisteeseen, ettei koiralla syysta tai toisesta ole muuta vaihtoehtoa, kuin purra. En henkilökohtaisesti pidä lasten ja koirien vertailemisesta keskenään, joten pyrin välttämään tätä asetelmaa tekstissäni. Leikkitilanteet lasten ja koirien välillä ovat osapuolen näkökulmista katsottuna varsin erilaisia ja yritän niitä parhaani mukaan avata tekstin edetessä. Koira voi innostua riehumaan niin, että puree lasta vahingossa samalla, kun tavoittelee lelua tämän kädestä. Lapsi voi kesken kaiken halata koiraa ja takertua tähän kiinni siten, että koira hermostuu.

"Unohda vietit ja vaistot, keskity olennaiseen."

Myytti siitä että koira voisi petoeläimenä viettiensä vallassa yhtäkkiä hyökätä mielivaltaisesti pikkulapsen kimppuun, ei pidä paikkaansa. Koira ei ole mikään automatisoitu robotti, joka toimisi ihan miten vain sattuu mieli tekemään. Koirat lähettävät meille jatkuvasti viestejä ja signaaleista mielenliikkeistään, jos vain osaisimme lukea niitä. Koirat ovat yksilöitä ja niillä on erilaisia ominaisuuksia. Jotkin koirat voivat pelätä lapsen kiljaisua, kun taas toinen koira voi kiihtyä siitä niin, että innostuessaan kaataa lapsen. Juoksevat lapset aiheuttavat koirissa hyvin erilaisia reaktioita, joku koira pakenee, toinen juoksee perään ja voi näykkäistä esim. paimentaessaan. Näitä tilanteita voi onneksi harjoitella.

Ei ole tarkoituksenmukaista, että lapsi joutuu koiran aikana olemaan, kuin ei olisi olemassakaan. Ei myöskään ole kohtuullista, että koiran tulisi lamaantua passiiviseksi pehmoleluksi lasten aikana. On sekä koiralle, että lapselle stressaavaa, jos joutuu olemaan jatkuvasti varovainen toisen suhteen. Sen sijaan rauhallisia yhdessäolo tilanteita kannattaa harjoitella erikseen.

Vastaavasti vietteihin ja vaistoihin uskomisen sijaan, tulisi keskittyä olennaiseen. Miksi koira toimii, niin kuin toimii ja mikä tilanteessa on sille haasteellista? Miltä vauvan itku kuulostaa koiran korvaan ja miten se reagoii juokseviin lapsiin? Ennen kaikkea, miksi se reagoi omalla tavallaan? Koiran käyttäytymisesta ja mielenliikkeistä on nykyään saatavilla runsaasti faktapohjaista tietoa vanhanaikaisen mutun tilalle ja olenkin tekstin loppuun kerännyt listan hyödyllisistä luettavista.

Pureminen on aina koiran viimeinen oljenkorsi, johon se turvautuu silloin, kun muu ei auta. Ennen puremista koira on näyttänyt lukuisia merkkejä siitä, että ei pidä tilanteesta. Murina tai irvistäminen on hyvin selkeä merkki siitä, että koiran sietokyky ylittyy ja tilanteeseen on puututtava. Puuttuminen ei kuitenkaan saa olla sitä, että koiraa rangaistaan ei toivotusta reaktiosta. Koiraa ei saa kieltää murisemasta, sillä tällöin evätään koiralta keino varoittaa. Jos koira ei saa murista tai irvistää, se saattaa tarvittaessa purra ilman ennakoivia merkkejä. Murina on kuitenkin huomattavasti miellyttävämpi ilmoitus tilanteesta, kuin lapsen pureminen. Jos koira pyrkii pois lasten luota, on sille ehdottomasti annettava siihen tilaisuus.

"Mikäli luotettava koira yhtäkkiä puree, on eläinlääkärissä selvitettävä, onko koiralla kipuja."

Yllättäviä puremia ovat lähinnä tilanteet, joissa koira pelästyy. Nukkuva koira voi säikähtää saamaansa osumaa hyvinkin pahasti ja tällöin purema on lähinnä refleksinomainen. Tilanne on poikkeuksetta hyvin ikävä, etenkin jos puremakohteena on lapsi. Mikäli aiemmin kiltti ja luotettava koira yhtäkkiä alkaa purra, on eläinlääkärissä selvitettävä, onko koiralla kipuja.

Toisinaan kuulee että "tälle koiralle voi tehdä mitä vain, eikä se sano mitään". On tietysti hienoa, että toiset koirat sietävät enemmän ja paremmin, kuin toiset. Se ei kuitenkaan tarkoita, että koira suoranaisesti pitäisi kovakouraisista otteista. Se ei myöskään tarkoita sitä, että koiraa saisi kiusata. Omaakaan koiraa ei voi repiä ja murjoa mielensä mukaan. Koira ei ole lelu, vaan elävä ja tunteva eläin, jota ei saa satuttaa, kiusata tai ahdistella. Näiden tulisi olla aivan perusasioita. Ketään, tai mitään, ei kuulu satuttaa tai kiusata - ei edes koiraa, oli se miten kiltti hyvänsä. 

Toinen hyvin ikävä lausahdus on "lapset saavat tehdä koiralle mitä vain, eikä se saa vastustaa".  Minusta on rehellisesti kirjoittaen huolestuttavaa, jos koiran kiusaaminen ja satuttaminen olisi moraalisesti oikein. Miksi koiran tulisi sietää satuttamista, kuten vaikkapa päälle hyppimistä tai hännästä repimistä? Millaisen mallin haluamme opettaa jälkikasvullemme? Haluammeko oikeasti, että lapsi ei näe satuttamisessa ja kiusaamisessa mitään väärää? On todella kyseenlaista, jos aikuiset pitävät koiran kiusaamista sallittuna, jopa hauskana. On vastuutonta vaarantaa lapsen turvallisuus koiran kustannuksella. Koiran tehtävä ei ole opettaa lapselle pelisääntöjä puremalla. Eikä ole tarkoituksenmukaista, että lapsi kiusaa koiraa sietokyvyn yli. Miksi ihmeessä eläimen pitäisi kunnioittaa epäluotettavaa ihmistä, joka kiusaa?

Pieni lapsi voi olla tahattomastikin kovakourainen. Lapsi ei ilman ohjausta ymmärrä, että koiran päälle ei voi kiivetä tai että turkista ei saa kiskoa. Vasta liikkumaan oppineet lapset voivat myös pahaa tarkoittamattaan ottaa koirasta tukea tai kaatua koiran päälle. On aikuisen tehtävä opastaa lasta ikätasonsa mukaan toimimaan koiran kanssa turvallisesti. Aivan pientä lasta ei myöskään kannata jättää koiran kanssa kahden. Sen sijaan että koira olisi arvaamaton lapsen kanssa, voi pieni lapsi keksiä tehdä koiralle jotakin salaa, kun vanhemmat eivät näe. Haastavia tilanteita ei saa sysätä koiran vastuulle, ei edes kiltin koiran. Näillä nk. kilteilläkin koirilla, tulisi olla vapaus lähteä tilanteesta pois ja ottaa etäisyyttä lapseen silloin, kun koira haluaa.

Koira ei lähtökohtaisesti ole arvaamaton, vaan ongelma on siinä, että emme osaa lukea koiraa. Tämän johdosta konfliktin jälkeen todetaan, että koira puri ilman mitään varoitusta ja vieläpä ilman syytä. On tietysti ikävää, että puremisen kohteena on lapsi. Koiran silmissä lapsi on kuitenkin varsin arvaamaton ja vaikeasti ennakoitava. Pelästyminen ja kipu, ovat luonnollisia syitä ärähtämiselle. 

"Koira ei ole lelu, vaan elävä ja tunteva eläin."

Koira ei ole sen epäluotettavampi, kuin omistajansakaan. Kuka, tai mikä tahansa yksilö on epäluotettava, jos pelkää, tuntee voimakasta kipua, ahdistusta ta joutuu sietokykynsä äärirajoille. Vai olisitko itse vain täysin neutraali, jos joku tuntematon repisi sinua hiuksista? Koira voi tietysti vaikuttaa arvaamattomalta henkilön silmissä, joka ei tunne koiraa, ole koirien kanssa tekemisissä tai ei ymmärrä koirien elekieltä.

Koiran näkökulmassa lapset ovat arvaamattomia; kovaäänisiä ja vilkasliikkeisiä ja näin vaikeasti ennakoitavia. Kaikki koirat eivät koe oloaan turvalliseksi lasten seurassa, juuri ennakoimattomuudesta johtuen. Kaikki koirat eivät kuitenkaan välttämättä pakene lapsia, vaan toiset voivat kiihtyä juuri lasten vilkkauden vuoksi. Kiihtyessään koira voi alkaa leikkimään liian rajusti ja tämän johdosta joko näykkiä lasta tai hypätä lapsen kumoon. Varsinkin isot ja vilkkaat koirat, ovat aivan pienten lasten kanssa tämän johdosta omalla tavallaan haasteellisia. Onneksi koiralle voi opettaa itsehillintää, ns. impulssikontrollia sovellettuna vaikka juokseviin ja kiljuviin lapsiin.

Myytti lapsirakkaista koiraroduista on hyvin riskialtis, sillä koirat ja lapset ovat yksilöitä. Automaattisesti mikään rotu ei ole turvallinen tai vaarallinen lapsille. Toiset koirat ovat rauhallisempia ja pitkäpinnaisempia, kuin toiset. Siitä huolimatta kilttiäkään koiraa ei saa ylikuormittaa. Vaikka perheessä olisi oma koira, ei se anna mitään takuuta lapsen suhtautumisesta koiriin. Toimitatavat oman perheen koiran kanssa voivat olla hyvin erilaiset, kuin vieraan koiran kanssa. Myöskään koiran suhtautuminen vieraisiin lapsiin ei ole suoraan kytköksissä siihen, että perheessä olisi lapsi. Koira voi suhtautua perheen omaan lapseen välinpitämättömästi ja silti olla hyvin varovainen vieraiden kanssa. Lapsiperheen koira ei automaattisesti ole lapsirakas, eikä sellaistakaan koiraa saa repiä ja tökkiä kuten haluaa.

Vinkkejä, vastuuta ja velvollisuuksia

- älä jätä pientä lasta valvomatta koiran kanssa

- järjestä koiralle lapsivapaa alue, jossa se saa olla rauhassa

- anna koiralle nukkumis- ja ruokailurauha

- vanhempien vastuulla on huolehtia lapsestaan niin, ettei hän toiminnallaan aiheuta vaaraa koirille tai itselleen

- koiranomistajan vastuulla on huolehtia koirastaan niin, ettei se toiminnallaan aiheuta vaaraa lapsille tai itselleen

 - hae apua ongelmatilanteisiin ammattilaisilta

- jos olet epävarma koirasi suhtautumisesta lapsiin, älä pakota sitä olemaan lasten kanssa (älä esim. päästä lenkillä lapsia koirasi luo)

- vanhempi, opeta lapsesi lähestymään koiraa rauhallisesti ja kohtelemaan nätisti. Muistuta, että vieraaseen koiraan, ei saa koskea ilman lupaa.

Jos aikuiset olisivat tilanteen tasalla, eivät tilanteet etenisi liian pitkälle, eikä koiran tarvitsisi turvautua puremiseen. Ensisijaisesti koiria ei tulisi halailla tai repiä, eikä niiden päälle todellakaan saa kiivetä. Oman koiran kanssa voi toki syntyä erilaisia tapoja olla yhdessä, mutta vain harva koira kuitenkaan aidosti tykkää, edes omistajan tai oman perheen lasten halailusta ja sylissä pitämisestä. 

"Ei ole oikein kiusata tai satuttaa koiraa."

Kokosin tähän vielä joitain kohtuuttomia vaatimuksia, ja puskaradiosta kuultuja juttuja. Joskus joku lenkkeilijä on saattanut vaatia, että lapset lopettaisivat pallon pelaamisen leikkikentällä, sillä koira kiihtyy. Toisaalta taas joku vanhempi on ollut sitä mieltä, että kävelytiellä kulkeva koira ei saa murahtaa, vaikka taapero menisi sitä vahingossa pyörällä päin. Puolin ja toisin on jätetty myös kunnioittamatta ne pyynnöt välttää kohtaaminen, kun jompikumpi osapuoli pelkää. Lapsen pelkääminen, on ihan yhtä tosi, kuin koiran pelkääminen. Pelkäävälle lapselle on aivan yhtä tyhjän kanssa, onko koira kiltti vai ei. Sama pätee pelokkaan koiran kanssa. Ei ole tarkoituksen mukaista väkisin tunkea koiraa pelkäävän lapsen luokse tai toisinpäin. Väkisin totuttamisella ei ole mitään tekemistä pelon hälvenemisen kanssa.

Mahdumme kaikki tänne pallolle varsin hyvin, kunhan muistamme ottaa huomioon, että toisilla niitä koiria ja/tai lapsia tulee olemaan, halusimme tai emme. Parhaimmillaan lapsi ja koira voivat olla hyvät ystävät, kunhan molempien suhteen vallitsee luottamus ja kunnoitus toista kohtaan.

Hyvän maun rajoissa, sana kommenttiboxissa on vapaa!

Tukea tarvitseville

Suomen eläintenkouluttajat

Eläinkoulutusblogi

Vanhempainnetti - MLL

Asiaa aikuisille

Prisma: Vauvojen maailma YLE 2019

Lapset kiduttavat eläimiä jopa hengiltä YLE 2018

Älä jätä koiraa kahdestaan lapsen kanssa - varoitusmerkit, joita ei kannata jättää huomiotta Voice 2017

6 tapaa, jotka ärsyttävät koiria IS 2015

Koira ja lapsi Hankikoira.fi

Lapsen kasvu ja kehitys MLL

Lapsi voi olla koiran vaarallisin ystävä IS 2013

Kirjoja kiinnostuneille

Turid Rugaas - Rauhoittavat signaalit

Helena Telkänranta - Millaista on olla eläin?

Tuire Kaimio - Koirien käyttäytyminen

Luettavaa lapsille

Vuh! Vuh! Kuka siellä? - Sari Airola

Vuh! Vuh! Kaneli ja kaverit - Sari Airola

Miksi aina puhutaan lyttykuonoista?

Kannattaa katsoa Docstop: Sairaan kaunis koira

Vastaus otsikon kysymykseen: helppo, silminnähtävä terveysongelma, josta on kiva mässäillä.

Media nostaa yhä enenevissä määrin esille jalostuksesta johtuvia koirien terveysongelmia. Se on tietysti hyvä, mutta media (kuten usein ihmisetkin) keskittyvät liikaa vain äärimmäisiin ilmiöihin, kuten lyttykuonoihin. Tämän jälkeen ilmoille nostetaan mopsit ja bulldogit. Olemme melko tietoisia jo koirien luustosairauksista, mutta Koiranet ei kerro koirien terveydestä läheskään kaikkea. Vähän kakkoslaadun luustoa enemmän koiran elämää voivat haitata monenlaiset neurologiset tai somaattiset sairaudet.

Postaukseni ei ole tieteellinen kannanotto eikä tarkoitukseni ole mustamaalata ketään, vaan kirjata muutama huomioni julki. Haluan vain nostaa esiin muitakin terveysongelmia ja joitain yleisiä rotuja, joilla kuitenkin on elämää haittaavia sairauksia. Minulle ei riitä, että koira on terve verratuna mopsiin, sillä asiat voisivat olla paljon paremminkin.  Jokainen hankkikoot koiransa omalla vastuullaan ottaen asioista selvää.

Brakykefaalinen oireyhtymä ei suinkaan ole vain mopsien ongelma, vaan siitä kärsivät monet muutkin seurakoirat, sekä jotkin mastiffit. Lähtökohtaisesti koiran tulisi voida hengittää ilman ongelmia. 

Kondrorodut, eli lyhytjalkaiset koirat saavat myös huomiota osakseen. Moni tunnistaa ongelmasta mäyräkoirat ja niitä toisinaan suureen ääneen kauhistellaankin. Samasta rakenteellisesta ongelmasta kärsivät myös mm. corgit ja tiibetinspanielit. Miksi lyhyet jalat ja olematon kuono eivät muka haittaa? Olemmeko todella niin vieraantuneita normaalirakenteisesta, liikkuvasta koirasta, että pidämme rakenteellisesti sairasta normaalina? Kaikki eivät tietenkään oireile, mutta epänormaali rakenne altistaa monelle terveysongelmalle. 

Vähemmän näkyvillä olevia ongelmia onkin enemmän ja niihin pitäisi yhtälailla kiinnittää huomiota. Esimerkiksi epilepsiaa vähätellään ja väheksytään, piilotellaan.  Tällöin ei selvästikään edes tiedetä, mistä on kyse. Ei ymmäretä ongelman laajutta tai sairauden vaikutusta koiraan. Kouristuskohtaus jonka näemme, on vain murto-osa taudin kuvasta. Huomaammeko välttämättä lainkaan jos koiralla on poissaolokohtauksia? Kuka tarkkailee koiraa yksinolojen ajan? Epilepsia ei valitettavasti parane (vaikka sopiva lääkitys viekin oireet) ja se on periytyvää. Toivon että aiheesta puhuttaisiin enemmän ja että siihen suhtauduttaisiin vakavammin. Epilepsiaa esiintyy satunnaisesti kaikilla roduilla, mainittakoon nyt kuitenkin suomenpystykorva ja bordercollie.

Lisääntymisvaikeuksia esiintyy muillakin kuin vain rakenteellisesti sairailla. Lähtökohtaisesti koira joka ei tiinehdy, ei osaa itse astua, on haluton astumaan tai lisääntyminen ei ole fyysisesti mahdollista, on elinvoimaton, ehkä jopa -kelvoton. Tällaisen yksilön ei tulisi jatkaa sukua, ei väkisin raiskauttamalla, eikä keinosiementäen. Sille on syy, miksi pentuja ei kaikista yhdistelmistä tule, luonto tietää meitä paremmin. Heikkoa sukupuoliviettiä esiintyy mm. collieilla, mutta myös voimakkaan ss% omaavilla yksilöillä rodusta riippumatta. Syitä lisääntymisvaikeuksille on lukuisia, enkä ala niitä tässä listaamaan.

Alusta- ja ääniarkuudet ovat uskomattoman yleisiä ja ne haittaavat elämää, sillä aiheuttavat koiralle turhaa stressiä. Arkuudet usein pahenevat vanhetessa, joten ongelma voi periytyä piilevästi mikäli nuorilla koirilla teetetään pentueita. Arkoja koiria ei tulisi käyttää jalostukseen. Perinnöllistä alusta- ja/tai ääniarkuutta esiintyy mm. belgianpaimenkoirilla, bordercollieilla ja collieilla. 

Allegiat, iho-ongelmat ja herkkävatsaisuus ovat luultua yleisempiä ja kyllä, ne haittaavat arkea. Näistä kärsivät enenmän ja vähemmän monet rodut, esim. länsiylämaanterrieri ja dalmatiankoira. Ehkä hieman harvinaisempana, mutta sitäkin ikävämpänä perinnöllisenä sairautena mainittakoon syöpä ja kasvaimet, joita esiintyy etenkin berninpaimenkoirilla. Syringomyelia alkaa pikkuhiljaa olla cavalierien tavaramerkki. Rotu kärsii myös sydänvaivoista. Sydänsairaudet vaivaavat monia muitakin spanielirotuja, kuten springerspanieleita.

Mikä vain koira voi tietysti sairastua periaatteessa mihin vain. Riskit voi kuitenkin minimoida ja kannataakin. Liioitellut piirteet (lyhyet jalat, lyhyt kuono, pienet korvat, suuret silmät, liika turkki, löysä nahka jne) altistavat monenlaisille ongelmille, eikä sairaus rasita pelkästään koiraa, vaan myös omistajan kukkaroa ja toisinpäin.. Liioitelluista ominaisuuksia on hyvin harvoin mitään hyötyä tai iloa, etenkään koiralle itselleen.

Kannattaa myös miettiä, millaista kasvatusta haluaa tukea. Onko pennun vanhemmat tutkittu terveiksi ja missä asioissa niitä on käytetty eläinlääkärissä? Onko pentueen vanhempien sisaruksilla terveysongelmia? Onko pentue saatu aikaa ilman ongelmia luonnollisella astutuksella? Kahdesti soisi pohtivan, mihin rahansa laittaa - elämäniloiseen kumppaniin vai erinäisistä terveysseikoista kärsivään kaveriin? Valinta on tietysti jokaisen oma.

Onnea sopivan koiran etsintöihin, mihin koiraan sitten päädytkään.


Edit// Lisätty maininnat syringomyeliasta ja sydänsairauksista 19.12 klo 10.14

Saa keskustella aiheen tiimoilta ja kertoa lisäyksiä tai omia huomioitaan.