Mietin kaksi kertaa, kirjoitanko mitään. Päätin kuitenkin kirjoittaa, kirjoitanhan aina, vaikeistakin asioista. Kirjoittaminen on helppoa, itku ei haittaa, sillä kukaan ei näe eikä kuule. Saan rauhassa ajatella ja kelata tapahtumia, kuten itse haluan. Minua myös helpottaa purkautua isoista asioista, tämä on sellainen. Mennään vaikka suoraan asiaan ja palataan sitten hiukan taustoihin ja niihin kullattuihin muistoihin.
Maisa lopetettiin tänään. Soitin työpäivän aikana sille illalle ajan ja sainkin sen jo klo 18.15. Vasta siinä kohtaa tämä alkoi tuntua todelliselta, töistä kotiin ajaessa tuli ensimmäisiä kyyneliä, mutta yritin pysyä urheana. Päätös oli koko perheen yhteinen ja sitä oltiin mietitty, pohdittu ja pähkäilty, vaikka minä sen ajan sitten varasinkin ja olin lupautunut koiran viemään.
Saavuimme klinikalle hiukan ajoissa, joten ehdin käyttää Maisaa vielä pienellä lenkillä. Koira oli reippaana liikenteessä, teki tarpeensa ja änkesi jalkoihini. Sisälle mennessä Maisaa epäilytti pieni koiranpentu, siirtyi muristen jalkojeni taakse, vaikka on normaalisti mennyt haistelemaan muita koiria, vaikkakin varovasti. Kerroin nopeasti aikamme tiskillä ja meidän ohjattiin huoneeseen. Mieheni jäi odottamaan aulaan. Eläinlääkäriä odotellessa sainkin nieleskellä itkua oikein urakalla ja koira ihmetteli touhua jaloissani.
Eläinlääkärin tullessa Maisa valpastui ja alkoi välittömästi pakoilla tätä. Minä yritin sopertaa jotain asiaa itkuni takaa. Laitettiin kuonokoppa ja nostettiin koira pöydälle, se olikin yhtä rimpuilua ja rähjäämistä. Pöydällä Maisa oli taas ihan kohtalaisen rauhallinen ja se rauhoitettiin. Täysin levollisesti pieni pörrö, meidän tirppamme, nojasi minuun, meni maaten pöydälle ja antoi aineen vaikuttaa. Odoteltiin ja odoteltiin, kunnes eläinlääkäri tuli laittamaan viimeisen piikin. Pienen, hyvin sisukkaan koiran sydän sammui ja silmät lasittuivat. Pokkani petti ja purskahdin itkuun, samalla niin haikea mieli, toisaalta, niin helpottunut olo.
En ole blogissa mitenkään huomattavasti avautunut Maisasta, pitkälti vain kuvia ja tekstiä meidän touhuiluista. Maisa tuli meille pienenä, aivan liian pienenä ja sen saimme selville vasta, kun koira jo oli meillä. Tullessaan meille Maisa oli 3-4vk vanha, mutta me suhtauduimme siihen, kuin normaaliin 8viikkoiseen pentuun. Tyhmäkin tajuaa, että noin nuorena vieroitetusta, ei kasva normaali koira. No, ensimmäiset neljä vuotta koiran kanssa "vain menivät". Se näykki ja murisi milloin mistäkin, mutta ajatusmalli oli lähinnä se, että se on arka ja se kuuluu sen luonteeseen.
Muutama vuosi sitten kiinnostuin ongelmakoirista, tutkin kirjallisuutta niistä ja tunnistin heti, että perheessämme on pahemman luokan ongelmakoira. Aloitin ongelmien purkamisen normaaleista rutiinitoimenpiteistä, kuten harjaamisesta ja kynsienleikkuusta. Harjauksessa homma saatiinkin sujumaan, aiemmin Maisa näykki harjaa ja käsiä, nykyisin antoi harjata "vain" murinan säestyksellä. Sen sijaan kynnet olivat ikuinen ongelma, ei mitään asiaa hommiin ilman kuonokoppaa.
Toinen iso ongelma olivat muut koirat. Eihän Maisan niistä tarvinnutkaan tykätä, mutta kohtuuton pelkääminen oli rasittavaa. Ida ja Bamsu olivat erittäin suuri apu ja ilman Maisaa en olisi tutustunut Idaan. Maisa muutaman kuukauden totuttelun jälkeen nautti Bamsun seurasta, rauhallinen koira, joka ei turhia häslännyt. Bamsu hyväksyi Maisan sellaisena, kuin Maisa oli, psyykkeeltään vajavaisena.
Sain melko hyvin kuriin myös Maisan ihmisarkuuden. Koira joka juoksi aiemmin sohvan alle murisemaan, uskalsi tulla katsomaan ihmisiä ja poistui sitten. Opettelimme myös naksutinkoulutusta, erilaisia temppuja, kokeilimme joitakin harrastuksia. Maisan kanssa startattiin kerran jopa möllitokossa. Startti oli täysi fiasko, koira pelkäsi lippunauhoja, koiria, ihmisiä ja läähätti ja puuskutti apaattisena. Se sai minut miettimään, jo muutama vuosi sitten, onko tässä mitään järkeä.
Maisan ongelmat ovat olleet hyvin kausittaisia. Joskus menee pitkäänkin hyvin, eikä koira sekoa mistään. Joskus pelkkä tuuli laittaa siltä pasmat aivan sekaisin. Loppuviimeksi tilanteemme kuitenkin paheni, nyt muutaman kuukauden sisään. Maisasta tuli omalla tapaa eleetön, vielä eleettömämpi, kuin ennen. Sen puremia ei voinut enää ennakoida. Meillä on aina ollut erityisjärjestelyt arjessa Maisan kanssa, se ei ole muiden koirien kanssa kotona juurikaan tekemisissä ja sen arjesta pyritään tekemään helppoa.
Enää se ei tuntunut riittävän. Koira muuttui hyvin levottomasti ja stressaantuneeksi. Näykkiminen ja rähinä muuttuivat aivan kunnon puremiseksi. Ärsykkeeksi riitti se, että eteisessä siirteli meidän kenkiä tai olohuoneessa otti kaukosäädintä. Ne olivat toki yksittäisiä kertoja, mutta esimerkkejä kuitenkin. Jos Maisan eristi toiseen huoneeseen, se haukkui ja oli levoton. Toisinaan kun sen päästi huoneesta, se tuli muiden seuraan pörräämään ja kyttäilemään. Änkesi hyvällä lykyllä syliin tai muuta ja flippasi sitten. Talvella se sekosi aivan täysin, kun otimme Tuikkua sisälle lämmittelemään. Vaikka Tuikku olikin pääasiassa minun huoneessani ja liikkui ulko-ovelle kytkettynä, oli Maisan aina rynnättävä rähjäämään. Nyt myöhemmin sama rähjääminen ja puremisyritykset ovat kohdistuneet Popiin, vaikka Popi ei ole Maisasta pätkääkään kiinnostunut.
Pääsiäisenä Maisa pääsi sitten puremaan siskoni kaveria ja siihen perään toisen siskoni miestä. Koska koira oli jo pitkään ollut pahemmin tasapainoton ja haastava, kuin ennen, oli pakko koko perheen kesken keskustella koiran jatkosta. Kysymystulva täytti mielen, olin miettinyt lopetusta ajat sitten, pitänyt sitä hyvänä ratkaisuna, mutta nyt homma tuntuikin hankalalta. Lopetanko koiran turhaan? Pitäisikö vielä odottaa? Pitäisikö yrittää vielä jotain ja stressata koiraa lisää? Olisiko se pitänyt lopettaa aiemmin?
Tällä hetkellä oloni on kuitenkin helpottunut. Tiedän, että teimme oikein ja Maisan osalta parhaamme. Se oli erikoisin, kaikkein kummallisin koira, mihin olen ikinä törmännyt, mutta se opetti paljon. Vaikka se olikin äidin koira, kiinnyin siihen vahvasti. Kiitos Maisa, kaikista metkuista ja kommelluksista ♥
Pääsiäisenä Maisa pääsi sitten puremaan siskoni kaveria ja siihen perään toisen siskoni miestä. Koska koira oli jo pitkään ollut pahemmin tasapainoton ja haastava, kuin ennen, oli pakko koko perheen kesken keskustella koiran jatkosta. Kysymystulva täytti mielen, olin miettinyt lopetusta ajat sitten, pitänyt sitä hyvänä ratkaisuna, mutta nyt homma tuntuikin hankalalta. Lopetanko koiran turhaan? Pitäisikö vielä odottaa? Pitäisikö yrittää vielä jotain ja stressata koiraa lisää? Olisiko se pitänyt lopettaa aiemmin?
Tällä hetkellä oloni on kuitenkin helpottunut. Tiedän, että teimme oikein ja Maisan osalta parhaamme. Se oli erikoisin, kaikkein kummallisin koira, mihin olen ikinä törmännyt, mutta se opetti paljon. Vaikka se olikin äidin koira, kiinnyin siihen vahvasti. Kiitos Maisa, kaikista metkuista ja kommelluksista ♥
Voih, osaanotto ja voimia.
VastaaPoistapaljon voimia <3 onneksi teille jäi ihania muistoja, ja teitte koiralle parhaan ratkaisun <3
VastaaPoistaHmh, nää on raskaita päätöksiä. Osanotto ja voimia täältäkin!
VastaaPoista<3 Joskus muiden tuki ei enää auta, jos on sisältä niin rikki. Maisa sai teiltä kuitenkin sitä rakkautta ja kärsivällisyyttä mitä olisi tuskin mistään muualta saanut.
VastaaPoistaVoimia paljon kaikille <3
Kiitos paljon ♥ Tämä oli todellakin sellainen tapaus, että ulkopuolinen apu ja tuki eivät enää riittäneet, kun psyykkinen kehitys oli alusta alkaen häiriintynyt :(
PoistaVoimia koko porukalle. ♥
VastaaPoistaKauheeta, voimia♥
VastaaPoistaOihvoi. Syvä osaanottoni!! :'(
VastaaPoistaÄärimmäisen hankala, mutta varmasti oikea päätös. Paljon voimia koko perheelle. <3
VastaaPoistaVoi Maisuli:(
VastaaPoistaOsanotot ja isot tsempit täältä teille kaikille<3
Osan otot. Kuullostaa siltä, että normaali arkikin oli koitunut pienelle Maisalle ylitsepääsemättömän stressaavaksi, joten teitte varmasti parhaan mahdollisen ratkaisun sen kannalta!
VastaaPoistaJoo, kahdeksan vuotta kuitenkin ollut jos jonkilaista pelkoaggreilua, mutta nyt kävi jo koiran olokin liian tukalaksi :(
PoistaSuuren suuret osanotot ja voimia teidän koko perheelle! <3
VastaaPoistaVoimia teille :'(
VastaaPoistaHurjasti voimia täältäkin <3
VastaaPoistaVoi ei, tämäpä tuli ihan puun takaa. Voimia Jenny <3
VastaaPoistaMaisan tarinan nyt kuultua oli kyllä varmasti koiran kannalta äärettömän helpottava ratkaisu. Paljon voimia koko perheelle. <3
VastaaPoistaKiitos ♥
PoistaOsanottoni :(
VastaaPoistaOsanotot & voimia! <3
VastaaPoistaPaljon voimia teille kaikille <3
VastaaPoistaHirmu vaikee, mutta uskon että oikee päätös. Osanotot multakin <3<3
VastaaPoistaKiitos ♥ Joo, tuli mietittyä varsinkin sitä, että vaikka olisikin hyvä päätös, niin milloin oikeasti olisi oikea aika ja kuinka kauan koiraa saa "väkisin" pitää.
PoistaNiinpä, mistä tietää, millon se koira pitää päästää pois, kun ei se voi ite edes kertoo millon ois aika mennä. Ite oon kyl sitä mieltä, että jos sen koiran elämä ei oo enää elämisen arvosta, niin eihän sitä voi väkisin täällä pitää, vaikka miten pahalta itestä tuntuskin. Vaan missä se raja sitten menee... Sitä on niin vaikee tietää :/
PoistaVoimia ja jaksamista!
VastaaPoistaVoimia koko perheelle! <3 <3
VastaaPoistaVoimia! :c
VastaaPoistaOsanotot ja voimia täältäkin <3
VastaaPoistaVoi ei! Täällä piti myös tirauttaa Maisan puolesta. Jaksamista! ♥
VastaaPoistaKiitos, täälläkin hetkittäin tulee vielä itku :'( Lähinnä tilanteissa, joistai koira "puuttuu".
PoistaTosi ikävää :( Otan paljon osaa ja voimia koko perheelle!
VastaaPoistaOho, tulipas tämä aivan oven takaa..Surussa myötäeläen <3 voimia koko perheelle! Teitte oikean ratkaisun - nyt Maisan on hyvä olla.
VastaaPoistaVoi ei :( Mutta varmasti oli oikea ratkaisu ja Maisalla on varmasti hyvä olla nyt. Osanotot ja tsempit!
VastaaPoistaSiskolla oli myös agressiivinen (ei tosin pelko), mutta sillä oli samanlaisia oireita (arvaamaton pureminen/rähjääminen kaikelle). Se lopetettiin vuosi sitten, tosin pahan selkäongelman vuoksi, mutta se alkoi pahenemaan joten olisi myös varmaankin lopetettu pian samasta syystä..
Otan osaa Maisan pois menoon :'(! Tuli ihan itku kun luin tuota tekstiä, mutta Maisalla on varmasti parempi olla siellä koirientaivaassa.
VastaaPoistaApua, luulin kommentoineeni jo, mutta enpäs näköjään...
VastaaPoistaSuuret osanotot ja voimia teillekin! <3