Koiramme lehden haastattelu

Heinäkuussa jaoin ylläolevien kuvien mukaiset instastoorit, päällimmäisinä tunteina pettymys ja närkästys - tunsin itseni myös varsin tyhmäksi. Nyt ilman tunnekuohua voisin muotoilla ilmaisuni hiukan erilailla, mutta mielipiteeni kokemuksestani ei ole muuttunut.  Jaoin haastattelukokemuksen siinä missä muutkin kokemukset, mutta tämä keräsi kiinnostuneita huomattavasti enemmän kuin vaikkapa tokopostaus. En todellakaan arvannut miten valtavan yleisön tarinat tavoittaisivat.

Kiitos vielä kaikille yhteydenotoista. Tiedän journalismista nyt enemmän, kuin ennen haastattelun antamista ja jos nyt antaisin haastattelun, osaisin ottaa asioita ihan erilailla huomioon. Nyt osaisin tunnistaa esim. johdattelevat kysymykset. Laitoin päätoimittajalle palautteen, joka löytyy vastauksensa kanssa tästä lopusta. 

Minulle tarjoutui siis tilaisuus alkukesällä päästä haastattelun Koiramme lehteen, josta tietysti innostuin. Tartuin tilaisuuteen sen suurempia pohtimatta vaikka ennalta arvelin olevani mahdollisesti väärä tyyppi vastailemaan haastattelun aiheeseen. Puhelinhaastattelun edetessä kävikin nopeasti ilmi etteivät vastaukseni ehkä olleet ihan sitä mitä toimittaja odotti. Tiedostan ettei puhelinhaastattelu ole vahvuuslajini ja väärinymmärrysten riski kasvaa. 

Jotkin kommentit vastauksiini olivat vähän erikoisia, mutta ajattelin ettei huumorimme ehkä vain kohdannut. Sen sijaan sähköpostiotteen "kaunistelua ja hyminää" antoi puhelussakin käydylle keskustelulle ihan uuden sävyn. Tarkoitettiinko "kaunistelulla ja hyminällä" käyttämääni termiä, käytännön esimerkkejäni vai epäiltiinkö vastausteni paikkansa pitävyyttä täysin? Olisiko haastatteluosuuteni kannattanut jättää pois kokonaan? En nauhoittanut puhelua joten en sanantarkasti myöskään enää kahta kuukautta myöhemmin muista mitä olen sanonut. Mutta sanomisieni ja tekemisieni takana kyllä seison aina sen hetkisen parhaan tietoni, taitoni ja kokemukseni mukaan. Kymmenen vuotta sitten olisin vastannut samoihin kysymyksiin erilailla, toivottavasti seuraavan kymmenen vuoden päästä vielä paremmin.

Lehtijuttu ei ihan vastannut odotuksiani tai ainakin olin ymmärtänyt kokonaisuuden toisenlaiseksi. Tiesin että leipätekstissä vihje sanan tilalla tulee olemaan käsky, mutta sitaattiini sanomani ja erikseen korjaamani "vihje"  oli muutettu muotoon "sana". Ja aiemmat seikat (joita en koe tarpeelliseksi ruotia somessa) huomioiden tämä oli se piste iin päälle, joka sai minut älähtämään.

Samassa lehdessä kuitenkin kehoitetaan ajamaan koira tahallisesti turhaumaan ja mainitaan että harjoitteluvaiheessa pentu saa mailasta oppiakseen kerrasta. Jokainen voi itse pohtia termin "vihje" haitallisuutta koiran hyvinvointiin, kun lehteen voi silti painaa vähintään kyseenalaisia koulutusohjeita. En ole tämän mielipiteen kanssa ainoa, eikä tämä lehtinumero ollut mikään poikkeustapaus koulutusasioidensa suhteen. Koiramme lehteä on kritisoitu useasti aiemminkin alhaisesta laadusta.  Käymieni keskustelujen pohjalta ei tämänkaltainen kokemukseni haastateltavana olemisestakaan ole ainutkertainen tapaus Koiramme lehden kanssa. Mielestäni aika harmi juttu.

Kuvatekstit eivät olleet sellaisenaan sanomiani - kokemattomalle minulle tuli vähän yllätyksenä että kuvatekstit kirjataan sitaateiksi. Jos aivan rehellisiä ollaan, niin luopumisharjoitusta kuvaava kuva on täysin lavastettu. En ole tehnyt kyseistä harjoitusta ennen tai jälkeen kuvien. Sähläsin kuvattavana sen verran, ettei ensikertalaisuus tämän harjoituksen kanssa varmasti jäänyt epäselväksi. Tietysti omaa hölmöyttä suostua kuvattavaksi lavastettuun kuvaan, mutta yhtä kaikki kuvateksti ei ole sanomani eikä edes tositapahtumiin perustuva. Olen kertonut asian ennen tätä julkaisua myös päätoimittajalle.

Korjauksestani huolimatta sitaatissani oleva termi "vihje" muutettiin muuksi. Vahingossa vai tahallaan? Ihan sama, olisi silti kiva että edes sitaatti olisi siten kuten sen sanoin. Käsitykseni mukaan juuri kukaan ei ilahtuisi siitä, että oma sitaatti ei ole lehdessä sanotun mukainen (ja kun tästä erikseen toimittajan kanssa sovittiin että leipätekstissä "käsky" ja sitaatissa "vihje").  Tämä syö luottoa muihinkin haastatteluihin; ovatko sitaatit oikeasti siinä muodossa kuin se on sanottu ja onko kuvan harjoitus lavastettu vai ei? 

Jos Loimun luopuminharjoitukset kiinnostavat, niin kirjoitin niistä aiemmin kesällä postauksen otsikolla Näin opetan luopumista 7/2022.

Vaikka kokemus olikin aika toisenlainen kuin odotin, otan tästä opikseni. Ehkä jatkossa osaan vastata selkeämmin ja ymmärrettävämmin, vaikka kuulija ei olisikaan kouluttamisesta kanssani samaa mieltä.  Eikä tietysti tarvitsekaan olla samaa mieltä, se ei ole nyt pointti. Toivottavasti minulla on jatkossa myös selkärankaa kieltäytyä tekemästä kuvissa jotain, mitä en tavallisesti tee. 

Alla lähettämäni palaute ja siihen kuukautta myöhemmin saamani vastaus. Asia on nyt osaltani loppuunkäsitelty. Kaikkea ei voi ennalta tietää ja jos olisin tiennyt, en olisi aikaani haastatteluun hukannut. Oppia ikä kaikki.

Pakkojäsenyys - ei kiitos

Pyörittelin aihetta jonkin aikaa mielessäni ja jokusen aikaa tätä tekstiäkin muotoilin. Olen seuraillut facebookista aiheeseen liittyvät keskustelut perinjuurin ja kirjoitellut välillä itsekin. Idea blogitekstistä syntyi jokin aika sitten ja oikeastaan tänne onkin mukava ruotia ajatuksia. Periaatteeni vapaaehtoistyöstä ja saamani uusi ohjeistus sotivat rajusti toisiaan vastaan ja siitä lähtien kun tieto tästä tuli, ovat ajatukset aiheesta olleet aikas hyrskynmyrskyn. Enkä ole ainoa. Kyseessä on siis Kennelliiton Kaverikoiratoiminta, johon kuuluin. En voi jatkaa toimintaa enää, sillä en ole enää SKL:n jäsen. Liityin kokeilumielessä Suomen Kennelliiton jäseneksi, suhtautuen avoimesti ja mielenkiinnolla, mitä liitolla olisi meille (kahden koiran omistajalle) tarjota. Jouduin pettymään.

Aloitimme kaverikoiratoiminnan Tuikun kanssa vuonna 2014, jolloin Tuikku kävi myös testissä. Toiminta kiinnosti minua kovasti ja Tuikku sopi siihen hyvin, kunhan vain osasin räätälöidä meille sopivat vierailukohteet. Kävimme vierailuilla joilla uskoin Tuikun viihtyvän ja mitä nyt töiltäni ehdimme. Toiminta oli mukavaa, vapaaehtoistyötä parhaillaan. Kunnes tietoon tuli kaikille koirakoille, että toimintaan osallistuakseen onkin oltava Kennelliiton jäsen. Tämä hämmensi, tiedon saadessani minä toki olin jo jäsen, mutta silti.

Jäsenyydessä itsessään ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kyseessä on vapaaehtoistoiminta. Luulisi riittävän, että koira on rekisteröitynä ja tästä se kertamaksu. Koiran testaaminen toimintaan oli muistaakseni maksuton, mutta voisihan tästäkin pienen summan periä, ilman jäsenpakkoa? Vuosittainen jäsenmaksu ei työssäkäyvälle ole kohtuuton. Eikä se romuttaisi minua taloudellisesti. Minusta on mielenkiintoista maksaa jäsenyyttä vain ja ainoastaan siksi, että saan osallistua vapaaehtoistoimintaan, ilahduttaa ihmisiä ja toimia ilmaisena mainoksena liitolle. Mitä minä tästä saan? Hyvän mielen vierailusta, ajan kulumaan, bensaa menemään..? Aika vähän vastinetta menekilleni. Ja ei, en meinaa että minun tulisi rahallisesti tai muuten suurellisesti vapaaehtoistyöstä hyötyä. Ei tietenkään, mutta en aio siitä maksaa itsekään. Vapaaehtoistoiminnan päällimmäinen idea kuitenkin lienee se, että raha ei liikkuisi suuntaan eikä toiseen vaan tarjottaisiin vain mukava kontakti turvallisiin koiriin.

Kennelliiton toiminnasta nurisee yksi sun toinen ja syystä ja toisesta. Niin minäkin, minuakin harmittaa. Ja siksi katkaisin jäsenyyteni. Miksi liittyisin liittoon vain jotta saisin pitää koirani kanssa hauskaa? Höpö höpö, ainoa mikä sieltä tulee on tasoton lehti, jonka mikään artikkeli ei juuri koskaan ole suunnattu harrastavalle koirakolle tai sekarotuisen omistajalle. Niin ja tietysti kerran vuodessa kolahtava lasku. Kovin olematonta on vastine jäsenmaksusta.

Mielestäni “jäsenpakkoa” ei ajateltu aivan loppuun asti. Kaverikoira -tyyppisestä toiminnasta pitävät voivat aivan hyvin ottaa jalat alleen ja perustaa omia pikku ryhmiään, joilla vierailevat haluamissaan kohteissa. Kaverikoira on kuitenkin tunnettu käsite, joten yleismaallisella järjellä luultavasti kaikista ryhmistä alettaisiin keskustella käsitteellä “ystäväkoira” tmv. Ja jos jotain uutisoinnin aihetta on, viitataan sillä hyvin todennäköisesti niin yksityisiin, kuin Kaverikoira nimikkeellä toimiviin vierailijakoirakoihin. Sekoittaa kaikkia, kun pian on paljon pieniä ryhmiä, kaikki samalla tavoitteella.

Sekarotuisen omistajana en valitettavasti hyödy liitosta mitään, eikä liitto mielestäni aja koirien asiaa. Koirani ovat rekisterissä ja pysyvät siellä ilman minun jäsenyyttänikin (ja jos eivät, niin ei sitten). Koiramme -lehti käsittelee pääasiassa rotukoirien asioita, näyttelyitä tai muuten sellaisia aiheita, joihin sekarotuisen kanssa ei ole mitään asiaa. SKL ei toki sekarotuisten asioita ajakaan, joten sinänsä ymmärrettävää. SKL ei tarjoa kuin FIX rekisterin ja nyt lisukkeena kaverikoiratoimintaa jos olisin jäsen. 

Selvennys: Aiemmin siis kaverikoirailu onnistui ei jäsenenä. Perusteluna pakkojäsenyydelle oli vakuutukset. Tämän mielenkiintoista, koska aiemmin olemme olleet (vai olemmeko sittenkään?) vakuutettuja myös ilman jäsenyyttä.

Ikävä asia sinänsä, kun toiminnan ideasta muuten pidin. Oli ilo tutustua uusiin ihmisiin ja olla tämä lyhyt aika hommassa mukana. Toivottavasti kaikille tämän vuoksi toiminnan lopettaneille löytyy muuta mukavaa vapaaehtoistyötä, tai vastaavia vierailuita yksityisinä tahoina. Lörppähuuli Tuikkuni ei tiedä ajatuksistani tuon taivaallista. Se on koira. Ei sitä kiinnosta. Tuikku on tyytyväinen kun joku rapsuttaa ja me suuntaamme kuonomme kohti uusia tuulia :)