08 marraskuuta 2016

Mitä tapahtui Vilkulle?

Vilkku 10päivää ennen lopetusta, täysin oma itsensä ♥

Se mitä tapahtui kesällä, aiheutti tuntemuksia. Se jäi puhumatta. Siitä oli vaikea puhua ja vielä vaikeampi kirjoittaa. Se oli niin epätodellista, odottamatonta, niin väärin. Nyt tuntuu helpottavalta kirjoittaa. Tuntuu hyvältä pukea se kaikki sanoiksi. Ei ole enää mitään menetettävää. Rakas koirani ei tule takaisin. Se on kivuitta ja levossa. Mikään ei muutu miksikään, vaikka joku tekstistä mielensä pahoittaisi. Eikä minun tarvitse miellyttää ketään. Senkin minä opin, tuon koiran myötä.

Teksti käsittelee Vilkun tapausta, sen neljää päivää ennen lopetusta. Tuikku ansaitsee aivan oman postauksensa, mutta vielä en ole valmis siihen. Nyt tuntuu hyvältä kirjoittaa ja julkaista tämä. Tuikku saa omansa heti, kun olen valmis.

Viedessäni Tuikun eläinlääkäriin, Vilkun vointi oli jo kohentunut. Se oli oksentanut pari pientä pulautusta ja ei halunnut edellispäivänä syödä. Vilkun tapauksessa moinen oli "aika tavallista". Se saattoi silloin tällöin syödä jotain sopimatonta, voida pahoin päivän tai kaksi ja olla sen aikaa syömättä. Sitten sen olo koheni ja vatsaärsytyksen aiheuttanut ei enää häirinnyt. Ja koska Vilkku joi normaalisti, ei aihetta paniikkiin ollut. Oksennukset luonnollisesti näyttävät melko suurilta, kun koira tyhjentää pelkkää vettä. Vesi leviää, varsinkin kun pesuhuoneen lattiassa on kaato. Ja vielä enemmän tulee ripuliakin, kun koiralle on antanut parfiiniöljyä. Ohjeiden mukaan hain Vilkulle Promaxin apteekista ja keittelin sille kanaa ja riisiä, joita se hiukan maistelikin jo tuolloin maanantaina.

Kirjoittaessani tätä tekstiä, maailmani tuntui musertuvan. Oli vain pakko purkaa valtava tunnemöykky ja miljoonat ajatukset jonnekin. Yön yli nukuttuna, omakin olo oli parempi. Kumpikin koira tulisi kuntoon, Tuikulla olisi vielä vuosia kanssani ja Vilkku selättäisi tämänkin vatsapöpön. Tuikun suhteen mentiinkin kipulääkekuurilla ja koiran oireita ylös kirjaten. Vilkku sen sijaan yllätti. Se ei tiistaina jaksanut mitään. Menimme käymään vanhemmillani ja Vilkku vaikutti todella väsyneeltä. Se kyllä seuraili Myyn touhuja ja menoja, mutta oli epätyypillisen rauhallinen. Tuijotin koiraa tyhmänä, tämä ei voinut olla todellista. Vilkku oksensi kodinhoitohuoneen lattialle kaiken, mitä sen sisällä saattoi olla kahden päivän syömälakon jälkeen. Lähdimme kiireesti vastaanotolle.



Vilkku laitettiin samantien nesteytykseen ja siitä otettiin verikokeita. Lämpö mitattiin ja nuorikko kiedottiin huopaan alilämmön johdosta. Jäin huoneeseen Vilkun kanssa kahden, odottamaan eläinlääkäriä. Rutistin varovasti pientä kääröä ja purskahdin itkuun. Vilkku lojui velttona pöydällä ja alkoi nukkumaan. Vähän ajan kuluttua Vilkku ei kuitenkaan reagoinut puheeseen. Eläinlääkäri tuli herättelemään sitä kanssani. Vilkku hoippui tajunnan rajamailla ja sen silmän vain valuivat ja muljuivat. Hetkellisesti se havahtui ja pysyi jollain näennäisellä tavalla hereillä.

Kerroin Vilkun oireet. Eläinlääkäri päätti ultrata Vilkun, koska kohtutulehdus on melko tyypillinen nuorilla nartuilla. Ihmettelin ratkaisua, koska itse pidin suolitukosta tai muuta suolijuttua todennäköisempänä. Näkemyksestäni huolimatta Vilkku ultrattiin. Nuorehko ellä tuumasi samantien, että kohtutulehdus on ja samantien leikattava. Helpotuin, kohtutulehdus olisi hoidettavissa, se ei olisi hoidettuna tappava. Mutta puoliksi tajuttomana ja täysin kuivuneena pöydällä makaava Vilkku mietitytti. Se olisi pitänyt siinä kunnossa siirtää 200km päähän jonottamaan leikkausvuoroaan.

En saanut selkeää vastausta, kestäisikö Vilkkua siirtämisen. Enkä saanut selkeää vastausta siihenkään, oliko se edes siinä kunnossa, että sen voisi nukuttaa. Jäimme taas Vilkun kanssa huoneeseen kahden, kun eläinlääkäri konsultoi kolleegaansa. Kun hän palasi takaisin, hän sanoi nesteyttävänsä Vilkun niin, että se voisi yöpyä kotona. Hän ei ollut varma kohtutulehdusdiagnoosista, koska hänellä ei ollut vielä työkokemusta paljon. Toivonrippeeni karisivat, uskoni tuohon nuoreen eläinlääkäriin romahti sillä sekunnilla. En tiennyt mitä sanoa.

Vilkku nesteytettiin ja se vaivalloisesti nuoli saamiaan nappuloita. Pienintäkään halua syödä Vilkulla ei ollut. Se vain olla möllötti paikallaan. Pyynnöstäni Vilkun suolisto röntgenkuvattiin. Kaikki ok, samoin verikokeet ok. Koiran tila näytti huonolta, vaikka kuuden tunnin nesteytyksen jälkeen se olikin virkistynyt. Vilkku lähti mukaani kotiin ja aamulla menisimme heti klinikan auettua takaisin. Mikäli yöllä tulisi jotain, lähtisimme kiiren vilkkaasti ajamaan sinne kauas päivystävälle. Onneksi oli ystäviä, jotka päivystivät yön puhelinta, soittaisinko kyytiä vailla...

Aamulla tilanne oli parempi. Toivonkipinä syttyi, kun Vilkku istui häntä heiluen sänkyni vieressä. Se kävi ulkona haistelemassa ja virtsasi normaalisti. Ehkä tästä selvittäisiin, löytyisi syy mitä hoitaa ja koira toipuisi. Rumahan Vilkku oli. Keskiviikko aamuna se oli ollut kolme päivää täysin syömättä ja vuorokauden juomatta. Kun 17kg painava koira pudottaa painonsa 13kg, jälki on rumaa. Ihan epätodellisen rumaa.

Lähdimme heti aamupalan jälkeen klinikalle. Vilkku oli reippaampi ja virkeämpi kuin illalla. Se jaksoi vastaanotolla jopa katsella ympärilleen ja heilutteli häntää. Jätin sen hyvillä mielin klinikalle nesteytykseen ja lisätutkimuksiin. Verikokeet, ultra ja röntgenkuvat uusittiin ja kaksi eläinlääkäriä tutki ne. Missään ei ollut mitään vikaa ja Vilkulla ei ollut myöskään märkäkohtua. Tavallaan iloinen uutinen. Mutta kun menin hakemaan koiraa, suututti. Mikä sillä oli, jos sillä ei kerran ollut mikään. Vilkku ei ollut suostunut klinikalla syömään tai juomaan. Se oli ollut kahdeksan tuntia nesteytyksessä ja se kotiutettuun tuntemattoman aiheuttajan vatsatautipotilaana. Mukaan saatiin lääkkeet ja nutriplusgeeliä.



Ajoin kotiin jo melkeinpä hyvillä mielin. Koirahan käveli itse ja se yritti heiluttaa häntää. Nyt vain pitäisi saada se juomaan ja syömään. Jo illan aikana Vilkun tila laski. Se ei juonut. Olisi riittänyt, että se olisi alkanut juomaan. En pyytänyt mitään muuta. Tuikku ei ottanut Vilkkuun kontaktia. Kumpikin väistivät toisiaan. Jossain mättäsi ja pahasti. Vilkku ei ollut kuivunut, vastahan se oli letkuista irrotettu.

Hieroin geeliä sen ikeniin. Se yritti paeta. Yritin laittaa vettä ruiskulla sen kurkkuun, jotta se alkaisi juomaan. Viimeisillä voimillaan illan aikana, Vilkku raahautui sohvalta alas, jotta voisi välttää ikävän tilanteen. Silloin mietin todella, mitä oikein teen ja miksi. Ketä varten? Vilkku ei halunnut enää yrittää. Se ei enää halunnut apua. En ollut ikinä nähnyt sellaista. En ikinä olisi uskonut Vilkusta sellaista. Halusinko todella viettää viimeiset hetkemme tapellen siitä, joisiko Vilkku vai ei? En todellakaan.

Itkin sen illan taukoamatta. Näin käy vain elokuvissa. Soitin useammalle kaverilleni. Kerroin tilanteesta. Kerroin tehneeni kaikkeni. Kysyin, mitä tekisin seuraavaksi? Mitä minun pitäisi tehdä? Yksikään ei osannut vastata. Enkä minä vastauksia odottanutkaan. Halusin vain puhua. Molemmat koirani makasivat olohuoneen sohvilla. Vilkku lähes elottoman oloisena, Tuikku itseään purren tai kivusta huohottaen. Minä en voinut tehdä mitään. En mitään, en vaikka olisin hakenut kuun taivaalta.

Sinä iltana päätin, että jos Vilkku ei torstaina klo 12.00 mennessä edes yritä, niin se on aika päästää pois. Samoin Tuikku, jonka olo paheni ja siihen ei saanut mitään kontaktia. Ilta oli lohduton. Tuikku oli pakko pitää koppa päässä. Jos se ei rähjännyt tyhjälle tai pureskellut itseään se vain seisoi ja huohotti. Se huohotti niin, että kylkiluut näkyivät. Kumpikin koirani romahtivat täysin, viimeisten kahden päivänsä aikana, kaikesta huolimatta. Vilkku nukkui yön vieressäni ja Tuikku pedissään. Pelkäsin Vilkun kuolevan sänkyyn, niin eloton ja kylmä se oli. Yön aikana Vilkku ei ollut koskenutkaan ruokiinsa. Olin jättänyt sille piimää, kananmunaa, vettä, keitettyä broileria jne. Se oli luovuttanut. Se oli kerta kaikkiaan luovuttanut.

Vaivalloisesti se torstaina raahautui ovelle vastaan, kun ystäväni tulivat käymään. Eteisen matolle se romahti parin hännänheilautuksen jälkeen. Vilkku ei enää katsonut päin. Sen silmissä ei ollut sitä paloa, mitä olin siellä tottunut näkemään. Sen silmistä paistoi kipu, selittämätön tuska. Koko koira kuihtui ja harmaantui silmissä.

Torstai iltana, kello 18.00 otin Vilkun pois autosta. Se seisoi hetken ja puolittain rojahti maahan. Se katseli, mutta ei enää noussut. Pieni Vilkku ei enää jaksanut. Nostin sen ylös ja kannoimme sen tuttuun metsään. En olisi voinut kuvitellakaan kiusaavani sitä tuossa vaiheessa epämiellyttävällä klinikkaympäristöllä tai hitaasti tapahtuvalla eutanasialla. 14.7.2016, filmi katkesi ja kipu loppui, kun luoti osui koiraan. Vilkun tarina päättyi siihen.

Itkin ihan hillittömästi. Näin ei pitänyt käydä. Se oli väärin, miksi minulle. Miksi juuri näille koirille. Samalla helpotti, että se kaikki oli ohi. Niin läheltä jouduin seuraamaan, sellaista kipua, jolle ihminen ei voi tehdä mitään. Ei, vaikka haluaisi. Elämä opettaa ja satuttaa, koska ihmisen tulee pysyä nöyränä. Kokemuksena kasvattava. Samalla niin kaoottinen ja hirveä, että sellaista ei toivo edes vihamiehilleen.

12 kommenttia:

  1. Tuli kyyneleet silmiin <3 sinä teit kaikkesi, et olisi voinut tehdä enempää. Selvisikö siis ikinä mikä hänellä oli? En ole seurannut blogiasi ennen Savun tuloa, anteeksi siis jos kyselen turhia kipeästä aiheesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aiheesta on nykysellään ihan jees puhua, saa siis kysyä :) Vilkku jäi tosiaan ilman diagnoosia. Se suututti ehkä eniten. Toisaalta, diagnoosi ei olisi enää helpottanut koiran oloa, joten en lähettänyt ruumista myöskään Eviraan.

      Poista
  2. Väkisinkin nousi kyyneleet silmiin tätä lukiessa. Jäi kesällä hurjan epätodellinen olo, kun sai yhtäkkiä lukea myös Vilkun poismenosta. Ihanaa että pystyit vihdoin aiheesta kirjoittamaan, koska minua jäi vaivaamaan että mikä Vilkulle tuli. Tollaisessa tilanteessa ei olisi kyllä voinut enää mitään muuta tehdä ja teit koiran kannalta parhaimman ja oikeimman ratkaisun ikinä, kuten toivottavasti tiedät. Ihan hirveän, hirveän epäreilua ja kamalaa että jouduit koiriesi kanssa tämän kaiken kokemaan. Jaksuhaleja sulle ♥ tai jotain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ Varmasti aiheutti monissa epäilyksiä, mitä on oikein tapahtunut, kun yllättäen lähtivät molemmat. Kaikki tapahtui vain niin samaan aikaan ja älyttömän nopeasti että siinä ei some kiinnostanut sitten tippaakaan.

      Poista
    2. Ymmärrän paremmin kuin hyvin. Voin kuvitella itse vastaavassa tilanteessa ettei pääsisi mihinkään sosiaaliseen mediaan, blogista tai jostain petsiestä puhumattakaan.

      Poista
  3. Kyllä tämä edelleen puistattaa. Hurjaan kuntoon ehti mennä noin lyhyessä ajassa. Ei tuossa tosiaan mitää muuta päätöstä olisi voinut tehdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin meni, pisti ajattelemaan. Kumpikin romahtivat ihan täysin päivää paria ennen lopetusta :/

      Poista
  4. Kyllä tuli kyyneleet silmään tätä lukiessa, ja kummastuttaa mikä aiheutti koiralle tuon, kun ei ellitkään tiennyt aiheuttajaa.
    Hyvä että pystyit kirjoittamaan tästä näinkin kattavan tekstin, tietää että pahin surutyö on jo ohitse <3

    VastaaPoista
  5. Voi että, olisin alkanut itkemään jollei rakas koirani olisi ollut siinä heiluttaen häntääntä aktivointilelua pureskellen<3 Mahtavaa, että pystyit kirjoittamaan tuon tekstin, otan osaa:(<3

    VastaaPoista

Kysy rohkeasti ja keskustele asiallisesti :)