07 huhtikuuta 2015

Ei oo enää, niin kuin ennen



Mietin kaksi kertaa, kirjoitanko mitään. Päätin kuitenkin kirjoittaa, kirjoitanhan aina, vaikeistakin asioista. Kirjoittaminen on helppoa, itku ei haittaa, sillä kukaan ei näe eikä kuule. Saan rauhassa ajatella ja kelata tapahtumia, kuten itse haluan. Minua myös helpottaa purkautua isoista asioista, tämä on sellainen. Mennään vaikka suoraan asiaan ja palataan sitten hiukan taustoihin ja niihin kullattuihin muistoihin.

Maisa lopetettiin tänään. Soitin työpäivän aikana sille illalle ajan ja sainkin sen jo klo 18.15. Vasta siinä kohtaa tämä alkoi tuntua todelliselta, töistä kotiin ajaessa tuli ensimmäisiä kyyneliä, mutta yritin pysyä urheana. Päätös oli koko perheen yhteinen ja sitä oltiin mietitty, pohdittu ja pähkäilty, vaikka minä sen ajan sitten varasinkin ja olin lupautunut koiran viemään.

Saavuimme klinikalle hiukan ajoissa, joten ehdin käyttää Maisaa vielä pienellä lenkillä. Koira oli reippaana liikenteessä, teki tarpeensa ja änkesi jalkoihini. Sisälle mennessä Maisaa epäilytti pieni koiranpentu, siirtyi muristen jalkojeni taakse, vaikka on normaalisti mennyt haistelemaan muita koiria, vaikkakin varovasti. Kerroin nopeasti aikamme tiskillä ja meidän ohjattiin huoneeseen. Mieheni jäi odottamaan aulaan. Eläinlääkäriä odotellessa sainkin nieleskellä itkua oikein urakalla ja koira ihmetteli touhua jaloissani.

Eläinlääkärin tullessa Maisa valpastui ja alkoi välittömästi pakoilla tätä. Minä yritin sopertaa jotain asiaa itkuni takaa. Laitettiin kuonokoppa ja nostettiin koira pöydälle, se olikin yhtä rimpuilua ja rähjäämistä. Pöydällä Maisa oli taas ihan kohtalaisen rauhallinen ja se rauhoitettiin. Täysin levollisesti pieni pörrö, meidän tirppamme, nojasi minuun, meni maaten pöydälle ja antoi aineen vaikuttaa. Odoteltiin ja odoteltiin, kunnes eläinlääkäri tuli laittamaan viimeisen piikin. Pienen, hyvin sisukkaan koiran sydän sammui ja silmät lasittuivat. Pokkani petti ja purskahdin itkuun, samalla niin haikea mieli, toisaalta, niin helpottunut olo.



En ole blogissa mitenkään huomattavasti avautunut Maisasta, pitkälti vain kuvia ja tekstiä meidän touhuiluista. Maisa tuli meille pienenä, aivan liian pienenä ja sen saimme selville vasta, kun koira jo oli meillä. Tullessaan meille Maisa oli 3-4vk vanha, mutta me suhtauduimme siihen, kuin normaaliin 8viikkoiseen pentuun. Tyhmäkin tajuaa, että noin nuorena vieroitetusta, ei kasva normaali koira. No, ensimmäiset neljä vuotta koiran kanssa "vain menivät". Se näykki ja murisi milloin mistäkin, mutta ajatusmalli oli lähinnä se, että se on arka ja se kuuluu sen luonteeseen.

Muutama vuosi sitten kiinnostuin ongelmakoirista, tutkin kirjallisuutta niistä ja tunnistin heti, että perheessämme on pahemman luokan ongelmakoira. Aloitin ongelmien purkamisen normaaleista rutiinitoimenpiteistä, kuten harjaamisesta ja kynsienleikkuusta. Harjauksessa homma saatiinkin sujumaan, aiemmin Maisa näykki harjaa ja käsiä, nykyisin antoi harjata "vain" murinan säestyksellä. Sen sijaan kynnet olivat ikuinen ongelma, ei mitään asiaa hommiin ilman kuonokoppaa.



Toinen iso ongelma olivat muut koirat. Eihän Maisan niistä tarvinnutkaan tykätä, mutta kohtuuton pelkääminen oli rasittavaa. Ida ja Bamsu olivat erittäin suuri apu ja ilman Maisaa en olisi tutustunut Idaan. Maisa muutaman kuukauden totuttelun jälkeen nautti Bamsun seurasta, rauhallinen koira, joka ei turhia häslännyt. Bamsu hyväksyi Maisan sellaisena, kuin Maisa oli, psyykkeeltään vajavaisena.

Sain melko hyvin kuriin myös Maisan ihmisarkuuden. Koira joka juoksi aiemmin sohvan alle murisemaan, uskalsi tulla katsomaan ihmisiä ja poistui sitten. Opettelimme myös naksutinkoulutusta, erilaisia temppuja, kokeilimme joitakin harrastuksia. Maisan kanssa startattiin kerran jopa möllitokossa. Startti oli täysi fiasko, koira pelkäsi lippunauhoja, koiria, ihmisiä ja läähätti ja puuskutti apaattisena. Se sai minut miettimään, jo muutama vuosi sitten, onko tässä mitään järkeä.



Maisan ongelmat ovat olleet hyvin kausittaisia. Joskus menee pitkäänkin hyvin, eikä koira sekoa mistään. Joskus pelkkä tuuli laittaa siltä pasmat aivan sekaisin. Loppuviimeksi tilanteemme kuitenkin paheni, nyt muutaman kuukauden sisään. Maisasta tuli omalla tapaa eleetön, vielä eleettömämpi, kuin ennen. Sen puremia ei voinut enää ennakoida. Meillä on aina ollut erityisjärjestelyt arjessa Maisan kanssa, se ei ole muiden koirien kanssa kotona juurikaan tekemisissä ja sen arjesta pyritään tekemään helppoa.

Enää se ei tuntunut riittävän. Koira muuttui hyvin levottomasti ja stressaantuneeksi. Näykkiminen ja rähinä muuttuivat aivan kunnon puremiseksi. Ärsykkeeksi riitti se, että eteisessä siirteli meidän kenkiä tai olohuoneessa otti kaukosäädintä. Ne olivat toki yksittäisiä kertoja, mutta esimerkkejä kuitenkin. Jos Maisan eristi toiseen huoneeseen, se haukkui ja oli levoton. Toisinaan kun sen päästi huoneesta, se tuli muiden seuraan pörräämään ja kyttäilemään. Änkesi hyvällä lykyllä syliin tai muuta ja flippasi sitten. Talvella se sekosi aivan täysin, kun otimme Tuikkua sisälle lämmittelemään. Vaikka Tuikku olikin pääasiassa minun huoneessani ja liikkui ulko-ovelle kytkettynä, oli Maisan aina rynnättävä rähjäämään. Nyt myöhemmin sama rähjääminen ja puremisyritykset ovat kohdistuneet Popiin, vaikka Popi ei ole Maisasta pätkääkään kiinnostunut.

Pääsiäisenä Maisa pääsi sitten puremaan siskoni kaveria ja siihen perään toisen siskoni miestä. Koska koira oli jo pitkään ollut pahemmin tasapainoton ja haastava, kuin ennen, oli pakko koko perheen kesken keskustella koiran jatkosta. Kysymystulva täytti mielen, olin miettinyt lopetusta ajat sitten, pitänyt sitä hyvänä ratkaisuna, mutta nyt homma tuntuikin hankalalta. Lopetanko koiran turhaan? Pitäisikö vielä odottaa? Pitäisikö yrittää vielä jotain ja stressata koiraa lisää? Olisiko se pitänyt lopettaa aiemmin?

Tällä hetkellä oloni on kuitenkin helpottunut. Tiedän, että teimme oikein ja Maisan osalta parhaamme. Se oli erikoisin, kaikkein kummallisin koira, mihin olen ikinä törmännyt, mutta se opetti paljon. Vaikka se olikin äidin koira, kiinnyin siihen vahvasti. Kiitos Maisa, kaikista metkuista ja kommelluksista ♥

03 huhtikuuta 2015

Jättien kuvapostaus

Yritän saada vielä tämän viikon aikana valmiiksi pienistä koirista ja lihasjutuista postausta, jos suinkin kerkiän. Tässä kuitenkin jättihurttien temuamiskuvia, koko postaus, nauttikaa tai jättäkää katsomatta.

02 huhtikuuta 2015

Rallytreenit

Oli pitkästä aikaa hyvät treenit, itse asiassa pitkästä aikaa oli treenit. Hukka oli ketjussa puussa kiinni ja möykkäsi taustalla, mainio häiriö. Alkuun havaittavissa pientä lahnailua ja eteen-takaakierto liike on hiukan hakusessa ja vaatii reilut käsiavut. Loppua kohden hurtta skarppasi ja muut liikkeet sujuvat ihan kelpomeiningillä. Johan tässä on taukoiltukin, josko sitten treenaisi viikottain ja tähtäisi starttiin.

Itsellä riittää opeteltavaa. Askeleiden pitäisi olla tasamittaisia, voinko selitellä epätasamittaisia jalkojen pituuserolla? Jotta onnistuisin kävelemään suoraan, voisin lopettaa koiraan nojaamisen ja katsoa eteenpäin. Koska kuitenkin pääni roikkuu, kuin sijoiltaan olisi, yritin tällä kertaa ainakin mulkaista silmät eteenpäin tai muuten pois koirasta. Kädetkin ovat kuin onkivavat pienellä lapsella - heiluvat runsaasti. Mutta meillä oli hauskaa, olikos muulla niin väliä?

31 maaliskuuta 2015

Mulla on jo se...

Niin mikä? No koira jonka kanssa voin jakaa nugetit. Ja jolle voin tehdä kivoja varusteita. Koira jonka kanssa voin ihan vaan ajankulukseni rämpiä ongelmissa. Piski jonka voin ketjuttaa puuhun vaikka päiväksi, jos mua ei huvita olla sen kanssa. Hurtta, joka kaikista mukavuuksista huolimatta nukkuu mieluummin metrin ketjussa sateessa, kuin toinen koiran kanssa tarhassa. Koira joka ei aina tajua omaa etuaan, mutta toimittaa virkansa vähintäänkin kiitettävästi runsaine puutteinen. 


Koira joka palelee ja kastuu - eipäs vaan viihtyy - ulkona, kun minä katselen olkkarissa leffaa mässäten sipsiä. Koira jonka haen sisälle, kun minä palelen ja otan viereeni nukkumaan. Koira, joka ei vie sängystä tilaa, kuin juuri sen verran, mitä minä haluan. Koira, joka rakastaa automatkustusta, sopeutuu lähes jokaiseen tilanteeseen ja koira, joka ei salaile fiiliksiään. Jos on huono päivä, niin silloin saa ja pitää näyttää kaikille takapuolta, sitten kun on hyvä päivä, pitää rakastaa kaikkia.


Koira joka änkeää syliin, reppuselkään ja vaikka vähän kaverinkin syliin. Koira joka on pulkkamäessä mukana, se laskee mäkeä alas tai juoksee vierellä (usein laskee, koska kaatuu matkalla) ja vetää pulkan ylös. Hyväksikäyttöä? Ehkä vähän, mutta se tykkää. Kapinen piski jolta ei oikeastaan voi odottaa mitään, mutta joka antaa kaikkensa höystettynä runsaalla huumorilla ja hupskeikkaa -asenteella.

27 maaliskuuta 2015

Kaveri- ja hoitokoiria



Toissapäivänä olimme Kaverikoirien yhteislenkillä, harmittavan vähän väkeä pääsi paikalle, mutta päästettiin sitten koiria irti, kun oli sinänsä pieni lauma. Lenkki sujui kohtuu hyvin siihen nähden, että Tuikku on tavannut koiria vain pariin otteeseen ja hihnassa. Aluksi muut eivät sitä edes kiinnostaneet ja hurtta mennä viiletti vaikeakulkuisessa maastossa melkoista tahtia. Siinä vauhdissa Tuikun käpälä jäi jotenkin pikkuvillis Tyynen villapaitaan jumiin ja hämminki oli molemminpuoleinen. Pikkuvilla kiljui pelästyneenä ja Tuikku totta kai innostui siinä sitten örisemään, onhan se sen leikki toisen villakoiran, Boriksen kanssa. Ei muuta kuin Tuikun tassu sieltä villapaidasta irti ja pikkuvilla vapaalle jalalle ja taas sujui. Tuikku tosin jäähdytteli hetken päätään hihnassa ja Tyyneltä otettiin villapaita pois.

Nyt taas itsekin muistaa, miten tärkeää on, ettei koirilla ole ylimääräisiä varusteita päällä vapaana ollessa. Varsinkin kun koko ero on huomattava, on hirmu kurja, jos koirat ovat jumissa toisissaan. Onneksi selvittiin vain säikähdyksellä ja lenkki muuuten sujui hyvin rauhallisesti ja miellyttävästi. Iso kiitos seuralaisille mukavasta lenkistä.

Eilen tuli sitten Hukka hoitoon, kyllä taas puuhaa riittääkin. Ensimmäisissä kuvissa Hukka näytti vallan masentuneelta, kun tänne joutui. Voi toista, ilmeikäs kaveri! Vähän otettiin leikkikuvia kaksikosta, kuvat tosin melkoista kuraa koska oli hämärää ja kyllästyin käsittelyyn jo ennen puoltaväliä.

26 maaliskuuta 2015

Mun koira harrastaa päästäiskokoelmia



Otsikko kertoo koirastani kaiken olennaisen. Kyse on tänään neljä vuotta täyttäneestä Tuikusta, joka todentotta harrastaa kylminä talvi-iltoina jäätyneiden päästäisten keräilyä. Se myös hörppää huikat wc-pöntöstä ja esittää joka toinen minuutti umpikuuroa.

Mun ensimmäinen oma koira, rautahermoinen lörppähuuli. Ei aina niin viisas, mutta elämänilohan korvaa puuttuvan älyn? Tämän kanssa on ollut hyvä kasvaa ja kompastella, märehtiä omia ongelmia ja turhautua ainakin sata kertaa. Aina se on sellainen, ettei kovin kauan jaksa olla vihainen. Tuikku ei edes ymmärrä, vaikka suuttuisin sille. Sitä ei vaan kiinnosta. "Tunteiden kuohuttelu negatiivisesti on turhaa", Tuikun elämänohje. Ainakin voisi olla. Koirassa ei ole yhtäkään taustatekijää tai rotua, josta erityisesti pitäisin, mutta yksilönä Tuikku on ylivoimaisesti maailman paras. Siihen voi luottaa ja tiedän sen heikkoudet. Kuka nyt olisi niin tyhmä ettei ajaisi jäniksiä?





Yritin tehdä tekstistä erilaisen, mutta sorrun kliseiseen lässyttelyyn. Aikahan on kulunut kovin nopeasti ja me on kohdattu paljon kaikkea. Syvimmästäkin suosta on yhdessä rämmitty ylös. Vaikka Tuikku tätänykyä on oikeastaan täydellinen hurtta meille, on meidän tie ollut kivinen. Koira ei todellakaan päästänyt helpolla ja meni aikaa löytää yhteinen sävel ja saada koira toimimaan. Nyt mulla on käsissäni kuitenkin varsin tasapainoinen, yksinkertainen ja sopivasti huumorintajuinen tessu.

Tuikku on saamassa nyt keväällä pennun kaverikseen, suojatikseen, laumakseen, pikkusiskokseen ja miksikä sitä nyt tahtoo nimittää. Toivon mukaan Tuikku on matkassani vielä monen monta vuotta. Alusta asti olen haaveillut, että mahdollisesti ensimmäinen lapseni ehtisi vielä nähdä mummo-Tuikun... Mutta takaisin tähän päivään, piskin synttäreitä juhlittiin jo viikolla lauantai-suunnitelmien vuoksi... Tuikku sai siis päättää ihan itse lenkkinsä, kuuliaisesti se katseli minua minne mennään ja kovin vaikutti hämmentyneeltä. Sitten kun hoksasi että saakin mennä melkein miten lystää, niin johan lähti liikenteeseen.

Postaus on koristeltu kuvin jotka lenkiltä napsin ja liitinpä tähän videotakin lenkiltä. Tuikku olisi lenkkiä vielä jatkanut, mutta koska alkoi tulla ilta ja mulla ei ollut mitään heijastimia mukana, ilkeästi käännytin koiran kotia kohti. Ojassa tuo yritti pyydystää vesirottaa ja minua se kahluutti yli kilometrin jossain pusikoissa ja hangessa. Sain sitten märät sukat ja housut, kun olin niin huonosti varustautunut. Hyvää synttäriä Tuikku ♥


24 maaliskuuta 2015

Tekstitulvaa treeneistä



Aloitetaan pehmeästi viime viikon kuvista. Tuikku kävi Lielahdessa vähän puistoilemassa, kiva keli ja pitkälle iltaan valoisaa. Huomaa, että hurtta on aikuistunut. Siinä mielessä siis, että puistossa olevat neljä pentua/nuorta koiraa vähän kypsyttivät oman tessuni hermoja. Labbispentu roikkui jatkuvasti Tuikussa ja pienempi nuorikko pyysi koko ajan leikkimään. Hah, ei ole kauan kun Tuikku oli samanlainen, mutta ei se itse arvostanut tuollaista kohtelua. Vähän kurmuutti ja komensi pentuja, mutta ei se sitten aikuista enää pystynyt esittämään, vaan rynnisti mukaan kuraleikkeihin. Ikuinen hiekkalaatikkoteini.

Puistossa tuli vietettyä useampi tunti samojen tyyppien kanssa, sattu hyvä porukka, vaikka kukaan ei tuntenut ketään. Tosin, puisto tyhjenikin muutamassa minuutissa, kun illalla myöhemmin sinne saapui humalainen lenkkeilijä rähjän sakumixinsä kanssa. Tuikku veti tämän koirasta hurjat kierrokset ja seisoi päättäväisesti karvat pystyssä tuijottaen uhkaavasti vanhempaa koiraa. Ei siinä, tulihan tuo toinen varsin provosoivalla rähinällä puistoon sisään ja siinä missä muiden koirat hiipivät karkuun, tönötti Tuikku paikallaan. Ennen kuin ehdin ottaa sen hihnaan, pääsi se vähän rähähtämään ja vastaamaan toisen provoiluun. Ennen suurempia probleemia ehdittiin kuitenkin häipyä, ja kokonaisuudessaan reissusta jäi hyvä fiilis.



Tänään otettiinkin vepeen liittyen patukan pitotreeniä. Olin viikonloppuna talkoilemassa Jämin rotunäyttelyssä ja sain kouluttajalta siinä ohella hyviä vinkkejä vepen kuivaharjoitteluun. Treenaamme nyt ensin noudon kuntoon kahden tolpan välistä ja sitten vientiä. Ensimmäinen murheemme on kuitenkin patukan pitäminen. Sitä on niin kiva räkiä pitkin poikin, mässyttää menemään, liikkeessä se kyllä pysyy suussa. Mutta kun on niiiiiin monta nähtävää asiaa, että sitten vaan niinku unohtaa sen palikan suussa ja se putoo, hups.

Liotin tänään Tuikun nappulat palkaksi ja hain hurtan sisälle. En kiinnittänyt huomiota siihen istuiko vai seisoiko koira, teki vähän molempia. Lykkäsin (yritin antaa koiran itse ottaa) patukan suuhun ja sitten käsi leuan alle. Ensin pidot oli sen sekunnin sadasosan. Tosi äkkiä Tuikku kuitenkin tajusi, että tässä ollaan rauhassa paikallaan ja loppujen lopuks me saatiin ihan paria sekuntia patukan pitoo. Mälväämistä esiintyi joissain määrin, mutta vähemmän kuin aiemmin. Tuikkua ei harmittanut lainkaan, että kopeloin sitä, kun sillä oli patukka suussa. Kaikessa rauhassa se nojasi käteeni ja jos yritti mälvätä, painoin hieman kuonoa kiinni. Herkempi koira ehkä kauhistuisi, Tuikku lähinnä nautti huomiosta. Rauhoittelin piskiä myös rapsuttelemalla.

Videolta huomasin omia mokia, voisin unohtaa käskysanan kokonaan hetkeksi. Ota ota on toki joo käsky, mutta eihän tuo edes osaa sitä vielä. Hokemisen ilosta sitä on kuitenkin kiva jankuttaa... Joka tapauksessa, nämä olivat tähän mennessä parhaat pitotreenit ja tuottivat eniten tulosta. Videoklipille nappasin muutamia pätkiä, toivon mukaan kevään mittaa opitaan ketjuttamaan koko nouto kunnolla.