Huumoripläjäys

Maalainen treenaa, vai miten se meni? Jätä oma koira tauolle ja lähde hallille. Iltajumpan aika, näin meillä. #vakava_aihe Mulla oli huono ohjaaja ja se ohjas huonosti ja palkkaakaan ei tullut. Sitä paitsi hävisin puuceelle.

Improvise, imitated and working #video #obedience #bordercollie #näinmeillä #mitenmeninoinniinkuomastamielestä #kaukot #mylive #finnishgirl #vakavaa

Käyttäjän @lapponiansmoke jakama julkaisu 25. 03ta 2017 klo 13.30 PDT

Eläinlääkärin vakkariasiakas

Lounan juoksut oli ja meni, vähän puolihuolimattomasti niitä seurailin. Sitten ne ikään kuin alkoivat viikon kuluttua uudelleen. Ehkä eivät olleet loppuneetkaan vielä? Hyvin nopeasti Louna alkoi kuitenkin vuodon lisäksi myös virtsata sisälle, sillä juominen lisääntyi. Yhdessä yössä koko värkki oli turvonnut ihan valtavaksi, huomattavasti isommaksi, mitä se juoksujen aikana oli. Koira itsessään oli pirteä ja ihan hyvinvoivan oloinen. Tarkemmin tutkailemalla koin ultran aiheelliseksi, sillä verinen vuoto oli muuttunut epämääräiseksi.

Lähdettiinkin heti keskiviikko aamupäivästä klinikalle tutkimuksiin. Louna ultrattiin ja näkymän ja oireiden perusteella diagnosoitiin pyometra, eli kohtutulehdus. Kyseisellä klinikalla ei kuitenkaan sinä päivänä ollut leikkausaikoja, joten siirryimme toiselle paikalliselle asemalle. Olin pitänyt Lounaa jo valmiiksi ilman ruokaa, jotta se olisi mahdollista leikata heti, jos tarve sitä vaatisi.

Leikkauspöydälle Louna sitten päätyikin. Ei meinannut rauhoitusaine millään vaikuttaa, joten annosta lisättiin. Jätin koiran klinikalle ja jäin odottelemaan soittoa kaupungille. Muutaman tunnin kuluttua kävin kysymässä tilannetta, mutta Louna oli edelleen leikkauspöydällä. Leikkauksessa oli ollut kuulemma komplikaatiota, jonka vuoksi toinenkin eläinlääkäri oli jouduttu hälyttämään paikalle. Munajohtimet/-sarjat olivat kuulemma alkaneet rajusti vuotaa verta ja niiden operoimiseen oli tarvittu vähän apua.

Illan jo tullessa, sain Lounan mukaani. Tokkurainen heppu laahusti autoon ja nukkui koko illan. Puolen yön jälkeen heräili ja vinkui muutaman tunnin taukoamatta, eikä suostunut syömään tai juomaan. Ilmeisesti melko paha olo. Antibiootit ja kipulääkkeet saatiin mukaan ja nyt tuo elohiiri voi jo oikein mainiosti. Haava on iso, mutta ei tunnu häiritsevän. Kauluri ei Lounalla pysynyt millään virityksillä ja jesarilla tuunattu suojapukukin meni yön aikana suikaileiksi. Ei muuta kuin vahtimista vähän enemmän, onneksi on viikonloppu edessä.

Tikkien poistoon sitten reilu viikon kuluttua ja sen jälkeen saa taas liikkua normaalisti. Loppu hyvin, kaikki hyvin, onneksi. Alkavat paikalliset eläinlääkärit olla tuttuja ja aina mennään isompaa operaatiota tekemään. Noh, sterkka oli jo varattu, tulipa hoidettua vähän etukäteen. Nyt ei ainakaan tuo tulehdus tai muutkaan vastaavat uusi, kunhan vain toipuu, niin saadaan jatkaa normiarkea.

Louna muutoin on oma itsensä, iloinen hymyhuuli ♥

Keskiviikon valkku

Viime viikon tokovalkusta muka kerenny kirjustaa... Pikaset treenimuistiinpanot itselle. Loppuviikosta onkin puuhaa, kun Leena tulee kyläilemään Cismetin kanssa.

Jalosen valkku 15.03

Paikkamakuuta otettiin alkuun, kaikki oman tasonsa mukaisesti. Ensin harjoiteltiin vain sivulla maahanmenoa. Savu meni käsiavulla ja palkkailin sitä maahan. Häiriöksi piti vaihdella omaa asentoa, rintamasuuntaa ja heilutella käsiä, jotta koira ei ala ennakoida. Oman rintamasuunnan vaihtaminen häiritsi Savun maassa olemista, mutta muutoin se malttoi. Palkkasin melko tiuhaan. Minuutin paikkamakuu otettiin ringissä, etäällä toisista. Savun pysyminen oli mitä oli, nousi kerran seisomaan, kun viereinen koira liikehti. Muutoin palkkailin levollisuudesta ja rauhallisesta olemisesta. Pikkuhiljaa pitää harjoitella jättämistä, nyt halliympäristössä tauon jälkeen otin vain askeleen ja palasin palkkaamaan. 

Seisomista harjoiteltiin myös. Ensin seisomista kaikki jalat paikallaan ja sitten painotettiin nimenomaan pysähdyksiin. Seisominen on itselleni vähän vieras, mätsäreitä varten en ketään opettanut seisomaan, sillä kaikki olen aina asetellut. Seisahtamista odoteltiin nappaamalla, eli kun koira vain pysähtyi, se palkattiin niille sijoilleen. Palkkasin pitkän sarjan suoraan kädestä, jonka jälkeen valkku kehoitti pudottamaan palkan maahan. Savu otti palkan maasta ja palautui takaisin seisomaan, johon jämähti. Vielä taukomatollakin se tarjoili seisomista, niin kannattavaa se oli. Vahvistetiheydestä saimme pysähdysten yhteydessä kiitosta. Pientä pilkunviilausta ja tarkennusta tosin omaan ajoitukseen.

Täyskäännöksiä piti harjoitella myös. Aika töösäämistä oli, kun käytännössä paikallaan tehtiin, sillä en seuruuta halunnut sen enempiä sotkea. Omat jalat sekoili ja olin epäselkeä. Loppua kohden sujui, kun oma kroppa totteli. Savu on alkanut käyttää tehokkaasti takapäätään, tosin vain yhteen suuntaan. Pivotti toiseen suuntaan on melko kesken.

Merkin kierto, Savun lempparijuttu. Kartio puhuttelee koiraa, kuten valmentaja sanoo. Istun toki itse edelleen maassa, mutta tällä kertaa kartion takana oli teippi, joka houkutteli kertaalleen, myös siirtymäväylälle asetettu kännykkä aiheutti kummastusta. Matka oli tällä erää kolmisen metriä ja kiertoon saatiin tätä myötä vauhtiakin. Miellyttävän tiivis myös. Lisää vain matkaa ja häiriöitä, jonka jälkeen voi alkaa liittämään käskysanaa.

Töiden vuoksi tämän viikon treenit jäävät välistä, mutta toivottavasti viikonloppuna päästää taas hallille.

Jos voisin, tekisin toisin

Kelataan vähän aikaa taakse päin, vuosi, puolitoista. Toiset oppivat ihan kerronan kautta, toiset kokeilemalla vähän ja toiset sitten kantapäät ruvella. Olen viime aikoina pohdiskellut, miksi elämä edellisten koirien kanssa oli niin vaikeaa ja raskasta. Ei se minusta silloin ollut raskasta. Tavallaan. Nyt kun on mieluisa elämä, johon verrata, mietin, miten jaksoin. En vain silloin tiennyt paremmasta. Luulin eläväni ihan normaalia arkea kahden koiran kanssa. Ainoa vain, että ei minulla mitään arkea ollut. 

En nähnyt missään mitään ongelmaa, sillä olinhan kovin yritteliäs ja reipas ja tein tietysti parhaani. Olin toki kokemattomampi, kuin vaikkapa nyt. Mutta pointti, jota haen, on koirien sopivuus minulle. Ei ehkä sekään. Minun sopivuuteni omistamilleni koirille. Sitä olen viime aikoina miettinyt. Ja tullut tulokseen, että Tuikku ja Vilkku olivat kyllä sitä mitä halusin, eivät sitä mitä todella tarvitsin. Tarpeeseen hankittu koira ei yleensä ole muotirotu, cool, supervaativa tai muuta äärimmäisyyttä. Sellainen koira, mikä vain "halutaan", onkin sitten kaikkea näitä.

Jos aloitetaan Tuikusta. Jos voisin valita toisin, en olisi ottanut Tuikkua mukaani muuttaessani. Sen elämänlaatu ei olisi laskenut, vaikka se olisi jääny asumaan vanhemmilleni ilman minua. Koko koiran pienen elämän yritin ahtaa sitä muottiin, johon se ei ikinä sopinut. Ympäristön paineet, muiden kannustus ja samalla painostus, veivät eteenpäin. Minua, eivät koiraa. Löysin Tuikusta vikoja ja ongelmia, jotka olin itse luonut. Huonoja ominaisuuksia, joita en siihen halunnut. Vasta liian myöhään ymmärsin, miten hienon koiran kanssa olin saanut aikaani viettää.

Tuikun viimeinen vuosi oli sille stressaava ja raskas. Muutto, pentu, täysin uusi arki. Lisää harrastuksia ja paljon treenejä. Monen mielestä juoksunarussa asuva koira on huono juttu. Mutta Tuikulle se oli koti. Siitä tuli kyllä rivitalokoira, teennäisesti. Ensimmäiset kaksi kuukautta sen kanssa olivat todella raskaat. Se väsyi Vilkkuun, minä olin väsynyt, Tuikku oli stressaantunut ja kärttyisä. Homma helpottui kyllä, mutta vasta takaisin maalle muuttaessamme, Tuikku rentoutui oikeasti. Oliko se todella ansainnut kymmenen kuukauden stressin? Ajattelinko oikeasti koiran etua raahatessani sen mukanani? En, minusta niin vain kuului tehdä. Jos nyt kysyttäisiin samaa, niin en ottaisi ulkokoiraa mukaani taajamaan.

Tuikun kannalta katsoen myös Vilkun hankinta oli kyseenalainen. Pienessä asunnossa Tuikku ei päässyt omaan rauhaan. Ramppaava ja levottomampi persoona hermostutti. Vilkun orastava paimenkäytös ilmeni kyttäämisenä ja Tuikun perässä ramppaamisella. Kun omaa tilaa ei käytännössä ollut ja toinen kävi hermoille, ei ollut ihan kerta eikä kaksi, kun Vilkku lensi pitkin seiniä. Epäsopiva pari hankalassa ympäristössä, enkä toki itsekään osannut aivan ennakoida...

No, Tuikun kanssa tuli opittua monenlaista, eikä menneelle mitään voi. Olisi sen elämä voinut huonompikin olla. Vilkun kanssa päästäänkin pitkään listaan. Tiesin sen olevan aktiivinen koira. Sitenhän siinä olleita rotuja (bordercollie ja australiankelpie) myös markkinoidaan. Kumpikin rotu on harrastuspiireissä suosittu ja varmasti syystä. Mutta perusharrastaja hyvin hyvin harvoin tarvitsee huippukoiraa. Huippukoira tarvitsee huippuohjaajan. Huippukoiria on vähän liikaa huippuohjaajiin nähden.

Tekee vähän kipeää avata aihetta, koska on aika noloa kertoa tehneensä vaikka kuinka paljon kämmejä. Mutta välillä tuntuu, että seuraan täysin vastaavia stooreja nyt sivusta. Olen oikeastaan onnellinen, että omani on ohi. Samalla mietin, miten en tajunnut asiaa silloin, kun koira minulla oli. Oppia ikä kaikki, joskus vähän kipeämmillä kolautuksilla.

Vilkku oli pennusta asti hyvin aktiivinen. Mielestäni aktiivisuus oli vain ymmärretty hiukan väärin. Tein sen kanssa kaikkea mahdollista, niin paljon kuin kykenin. Työssäkäyvänä aikaa oli rajallisesti. Laskelmoin että neljä tuntia aktiivista tekemistä päivittäin remmilenkkien lisäksi on oikeastaan jo ihan hyvä suoritus. Niin se onkin, se on oikeastaan aika paljon, kun puhutaan työssäkäyvistä omistajista. Mutta kun puhutaan työkoirista, neljä tuntia on aivan naurettavan säälittävä pohjanoteeraus. En myöskään osannut panostaa tekemisen laatuun, vaikka määrää korostin paljonkin. En ymmärtänyt että rasituksen lisäksi pitäisi olla myös palauttavaa toimintaa, kuten rentoja metsälenkkejä. Kyllä me metsäilimme, usein isommilla laumoilla ja koirat kaahottivat reikäpäisinä. Vilkun kaltaiselle koiralle toimettomuus oli hetki keksiä omaa tekemistä, ei mahdollisuus levätä. Lepääminen ja rauhoittuminen olisi pitänyt järjestää selkeämmin.

Olen vasta viime aikoina alkanut ymmärtää, mistä kaikki häiriökäyttäytyminen ja ongelmat johtuivat. Lähtökohta oli se, että Vilkku oli aivan väärässä ympäristössä. Asuimme tuolloin melko vilkkaassa taajamassa pienessä rivitaloasunnossa. Kahdelle koiralle tilaa oli liian vähän, etenkin kun Tuikku ei saanut omaa rauhaa. Ulkoilu oli stressaavaa, sillä tunnin lenkillä ohitustilanteita tuli useita kymmeniä. Remmilenkit olivat yhtä tuskaa, sillä ovesta ulos astuessa ärsykevyyhti räjähti silmille. Sekä minä, että koira stressaannuimme, emme ikinä päässeet sataa metriä asunnostamme rauhassa etenemään. Ja tämänkin jälkeen ihmisiä ja muita koiria, jopa lenkillä olevia kissoja tuli ja meni joka suuntaan. Uusi ja vilkas ympäristö ei ollut minun juttuni, enkä osannut tukea koiraa.

Vaikka kuinka itse panosti ja satsasi, ei arki taajamassa koskaan ollut koirieni kanssa normaalia. Emme edes tienneet normaalista arjesta. Ramppa ramppa siellä ja rimppa rumppa täällä. Tekemistä ei ikinä ollut tarpeeksi. Eikä se vähäkään tekeminen ollut nyttemmin ajateltuna oikeanlaista. Eikä voinutkaan olla. Jos neljä tuntia touhuaa ja pari tuntia ramppaa, miten voisi olla rauhallinen seuraavat 18 tuntia, vaikka keho huutaa ja vaatii tekemistä? Vaikka pääkoppa on vielä aivan virkeä ja ideoita pilvin pimein? Ja kun kukaan ei edes kerro, milloin ja miksi pitäisi levätä? Niinpä, siinä se haaste tuleekin. Varsinkin oman osaamattomuuden vuoksi.

Vilkku oli työlinjainen. Sen huomasi, sen huomasi myös moni muu. Se oli taipuvainen neuroottiseen ja maaniseen käytökseen, mikä on monilla muillakin bortsuilla ja kelpieillä tavallista. Enkä minäkään, kuten moni muukaan aloitteleva, osannut puuttua siihen ajoissa. Ajattelin, että kyllä sillä on riittävästi tekemistä ja tasapainossa lepoa. Enempää en töiden vuoksi kyennyt tarjoamaan. Mutta ei, Vilkun kaltaiselle koiralle neljät ohjatut viikossa, frisbeet, tokot, veto, uinti, koirakavereiden seura ja yömyöhäiset rallittelut eivät riittäneet. Se jäi aina paitsi jostain, mitä olisi tarvinnut.

Taajamaelo oli raskasta. Lenkit olivat raskaita. Ärsyttäviä. Vilkun käyntiaskel oli ravi ja remmi loppui aina kesken. Valppaana koirana se rekisteröi kaiken ympäristöstään ja oireili milloin mitenkin. Ympäristö oli ristiriitainen sen tyyppiselle koiralle. Se, että naksuttelimme ja tokoilimme, ei vain riittänyt. Se että kävimme juoksemassa kymppikilsan ei ollut tarpeeksi. Vaikka se riitti monelle muulle koiralle tai oli ehkä vähän liikaakin, niin Vilkulle se oli liian vähän. Aivan liian paljon liian vähän.

Suhtaudun omaan toimintaani nykyään kriittisemmin ja kriittisemmin. Jos ihan tosissaan ajatellaan, niin Vilkku ei ehkä ollut kovin onnellinen koira. Se oli levoton ja rauhaton. Se ei koskaan saanut kaikkea, mitä olisi ansainnut ja tarvinnut. Kun katsotaan laajaa kokonaiskuvaa, Vilkku sai kuitenkin ihan keskivertoelämän. Koska minä yritin, tein ja annoin kaikkeni. En pystynyt parempaan. Tuskin pystyisin vieläkään.

Huippuharrastuskoira on hirmu huono arkikoira. Hirveän kamala peruskoira. Kauhean työläs lenkkikaveri. Todella opettavainen kyllä. Mutta tarvitseeko toista opetuskappaletta ehkä hankkia? Tuskin. En usko olevani työlinjaiselle paimenelle sopiva omistaja. En, vaikka nykyään asunkin maalla ja minulla on enemmän aikaa. Vaikka minulla on aikaa ja intoa, niin minulla ei ole tarjota oikeasti tarpeeksi koiran vaatimaa tekemistä. Vilkku oli loputon työnarkomaani. Jos tarjottavaa tekemistä ei ollut, se kaivoi ja heitteli itselleen kiviä ja käpyjä, aina.

Frisbeessä se oli hyvä. Osin siksi, että se oli niin maaninen ja fanaattinen. Neuroottinen. Siksi, että se ei koskaan pystynyt lopettamaan. Vaikka olisi pitänyt. Sen vuoksi se olisi vaatinut paljon paremman ohjaajan. Paljon kokeneemman ja osaavamman. Nykyisellään en Vilkun kaltaisen koiran kanssa edes alottaisi frisbeetä. Se kannustaa ja virittää neuroottista käytöstä sen tyyppisillä koirilla. Nykyisen frisbeekoirani kanssa sitä ongelmaa ei ole. Vilkku vain yltyi ja yltyi, vaikka huuli oli halki ja hypyt aiempaa huonompia.

Varsinaisesti ei kaduta. Tuikku ja Vilkku olivat hirvittävän hienoja koiria ja oli ilo viettää muutama vuosi niiden kanssa. Siitä huolimatta harmittaa, vaikka tapahtuneelle ei mitään voi. Opin hurjasti, enkä tule tekemään samoja virheitä jatkossa. On paljon koiria, joita haluan. Mutta nyt tiedostan, että en tarvitse. Tiedostan oman osaamattomuuteni ja fyysiset rajani. Maalle muutto helpotti, tilaa oli enemmän, koirat saivat omaa aikaa, eikä niiden tarvinnut nyhjätä toisissaan kiinni. Lenkit olivat mieluisampia, sillä stressaavaa härdelliä ympärillä ei enää ollut. Koirat rentoutuivat, minä rentouduin. Juuri, kun ääripää kaksikon kanssa alkoi sujua, ne poistuivat. Ehkä ne kävivät oikeasti vain kertomassa, miten pieni ja mitätön oikeastaan olin? En varsinaisesti tiennyt sitä ennen, kuin oli jo liian myöhäistä.

On valtavasti hienoja koiria ja hyviä ohjaajia. Mutta toivon ihmisten jatkossa miettivät tarkemmin hankintojaan. Niin mietin itsekin. Haluan antaa koirilleni niiden ansaitseman elämän ja olla riittävän hyvä. Parempi ohjaaja, kuin mitä olin edellisten kanssa. En enää halua, että päiväni alkavat aamuneljältä juoksulenkillä, jatkuvat töihin ja töiden jälkeen koirien kanssa meneminen ja häärääminen jatkuu vielä monta tuntia. Sen jälkeen sammun sänkyyn ja sama rumba alkaa aamulla. En jaksa, että viikonloppuni ovat sitä, että siivoan koirieni aiheuttamia jälkiä ja sotkuja, juoksutan niitä tuntitolkulla, treenaan kaikki lajit läpi ja mietin, pystyisivätkö ne lepäämään edes sunnuntain, samalla tietäen, että sellaista sunnuntaita ei koskaan tule.

Tekstiä ei ole osoitettu kenellekään, enkä varsinaisesti hae mitään vastausta keltään. Ehkä se herättää ajatuksia, ehkä ei. Uskon, että moni pohtii samoja asioita. Ehkä arki koiran kanssa on joskus ollut sujuvampaa? Tai sitten joku toinen käy läpi saman prosessi, kuin minä. Ymmärtää vasta, kun kaikki on ohi.

Tehotreenit ja koirauimala

Savun kanssa on terästäydytty frisbeen parissa. Kiva kiekkohaukku. Itsellä onkin taas pitkän tauon jälkeen aika paljon opeteltavaa... Savulle hyvää vauhtia tulossa kaikenlaista temppua ja kieppumista vauhtilajin parissa.

Tokon parissa on puuhattu kaikenlaista, listasin nopeat muistiinpanot omista koti, omatoimi ja tokovalkun treeneistä. Mitään tähdellistä en kolmen päivän tykityksen jälkeen oikein muistanut.

Kaukot on saatu alkuun. Lähinnä istu-maahan-istu vaihtoja. Makuulta istumiseen on hankalampi, johtuu toki omasta osaamattomuudestani. Seisomista otettu välillä, kivasti nousee makuulta ja menee hienosti makuulle. Istumisesta vähän kinkkisempi.

Luoksaria otettiin valkussa pari kertaa, hirmu nopea. Kaikkien koirien ja ruudun ja tötsien välistä ja tykkinä leluun kiinni. Painotettiin vauhtia ja keskittymistä, ei niinkään pysymistä ja sivulle tuloa.

Paikkaistuminen oli valkussa myös aiheena. Savu nyt harjoitteli lähinnä istumista ja siinä pysymistä yhden askeleeni verran. Palkan antoon malttia itselle, luopumisen kautta palkat, jotta pikkujätkä ei kovasti ennakoisi.

Koiran aktiivisuus harjoituksia teimme myös. Piti ottaa koira perusasentoo ja odottaa sen tarjoavan kontaktia viitisen sekuntia. Tämän jälkeen tehtiin seuruunaloitus. Pointtina oli se, että koira on aktiivinen ja odottaa toimintaa, tehtäväänsä sitoutunut siis. Savun kanssa odotin vain kolmen sekunni kontaktia, koska vaihteleva häiriö ja otin pelkkiä yhden askeleen lähtöjä. Reipas seuraaja.

Namihäiriö oli mielenkiintoinen. Eteen tuotiin kuppi nappuloita ja sen vieressä piti ottaa perusasentoa. Lähti sujumaan ja Savu luopui tehokkaasti. Päästiin myös seuruuttamaan kupin ohi. Tuommosta treeniä ehdottomasti kotiinkin!

Tiistai olikin touhupäivä. Myy oli vielä hoidossa ja lähdettiin Janikan kanssa koirat mukana kaupungille. Louna jäi kotiin, sen verran tuoksuu hyvälle, että olisi mennyt urosten päät sekasin. Käytiin koiria juoksuttamassa ja Savu ja Teo poikkesivat koirauimalassa. Savu lähti nyt rampilta itsekin, pienellä kannustuksella. Uintitekniikka oli kehittynyt huimasti.

Louna on kehittynyt kanin osalta hyvin. Se on Vekun seurassa rauhallinen ja levollisempi kuin ennen. Nenätuntumalle on kaksikko jo päässyt. Vekku loikkii keittiössä vapaana jo Lounankin aikana. Valvomatta Louna ei kuitenkaan kanin kanssa jää, sillä hyökkäyshän on paras puolustus. Louna on myös tarkka omasta häkistään ja kupeista, onhan se nyt kamala jos kani niihin koskisi!

Sterilointiaika Lounalle on tosiaan nyt varattu, samaten turkin siistintäaika. Oma kone teki oharit ja fiskarssit ei ollut ihan ne parhaat. Vaan oikeen hyvänlaatunen paksu turkki sen kaiken palaneen ja pilalle menneen megakarvanlähtö reuhkan alla oli. Ihan näin aikaisin en ajatellut leikkaavani, mutta tuppoja lähti jo siihen malliin, että vähän avitettiin...

Treenaillut Lounakin on. Arkikoulupostaus on tulossa, videosta puuttuu vielä pari klippiä. Takapään käyttö on kehittynyt mukavasti siihen mitä se oli ja Lounan keskittymiskyky ja oma aktiivisuus on myös lisääntynyt. Innokas häseltäminen vain tekee kouluttamisesta minulle hiukan haastavampaa, mutta Lounan kanssa on kyllä hauskaa.

Alla mättö videoita, vähän kaikista ja vähän kaikkea. Ja silti osa puuttuu.

Riemukkaat puuhapiskit

Toissapäivänä Janikan lauma tuli kyläilemään ja vietiin hurtat pellolle rälläämään. Savu yritti kovasti Kikiä liehitellä vaan tätiporopa ei lämmennyt. Kunnon raparallien jälkeen poppoota väsytti.

Louna kotiutuikin jo eilen ja ehkä pahimpaan mahdolliseen aikaan. Lenkit kyllä sujuvat, sillä Luuska itse juoksee karkuun. Mutta ei puhettakaan että tarhailisi tai majailisi Savun kanssa samoissa tiloissa. Leikkausaika on loppukeväästä.

Jäällä käytiin eilen Tiinan kanssa ja porukoiden Myykin pääsi mukaan. Jäät paukkuivat kivan keväisesti ja eipä tee enää mieli mennä sinne. Ihana ilma oli, kyllä kelpasi ulkoilla.

Kuvatulvaa.

Koiran oikeus - juosta vapaana

"Koirien irtipito on kielletty taajamassa. Irtipitäminen kuntopoluilla ja sen kaltaisilla, ei saa lainkaan mennä uimarannalle, lasten leikkipaikoille, toriainaka torille, ladulle tai urheilukentälle, ellei se ole erikseen sallittua.

Sen lisäksi 1.3-19.8 koira on pidettävä kytkettynä tai välittömästi kytkettävissä. Tämä ei kuitenkaan koske alueen omistajan tai haltijan luvalalla pihamaalla tai puutarhassa tai koiran pitämiseen varatulla aidatulla alueella olevaa koiraa, tai alle viiden kuukauden ikäistä koiraa.

Ilman maanomistajan tai metsästysoikeuden haltijan lupaa koiraa ei saa pitää irti toisen alueella."

Siinä tiivistelmä koiran hyvinvointia rajoittavasta laista. Koiran luonnollisesta liikunnantarpeesta ja ihan jo oppimiskyvystä mitään tietävä, tuskin noudattaa. Koiran liikunnantarpeen voi kyetä täyttämään ilman, että koira pääsee irti. Se vaatii vain paljon työtä. Mutta se, miten tärkeää koiran pääkopalle ja psyykkeelle vapaana oleminen ja toisten koirien kanssa kommunikointi on, ei korvaa mikään. Tekee pahaa ajatella, että on oikeasti olemassa koiria, jotka viettävät elämänsä hihnassa. Joku toinen määrää aina tahdin, miten tulee liikkua. Se aiheuttaa jumeja. Miten moni hihnalenkkeilijä koira peitsaakaan? Siksi, että ei pysty asettumaan tahtiin. Ja siis ei, joskus on pakko olla kytkettynä, jo koiran turvallisuuden tähden. Mutta vuosikaudet kytkettynä...

Nyt ensimmäinen innokas viittaa että onhan meillä koirapuistot! Hieno juttu, perehdy uudelleen koirien hajumaailmaan ja tarkkaile tarkemmin koirapuistojen touhuja. Olemme mekin käyneet puistossa. Olen käynyt liikaakin, erilaisissa koirapuistoissa. Se on luonnottomuuden hieno ilmentymä. Lähtökohtaisesti puistot ovat aina liian pieniä ja niitä on liian vähän ajatellen koko maata. Aidatussa tilassa keskenään vieraat koirat luonnollisesti stressaantuvat ja rähinöitä syntyy helposti viilipytty koirienkin välille. Miettikääpä puiston hajumaailmaa? Siellä käy pelokkaita, epävarmoja, aggressiivisia ja stressaantuneita koiria. Ne tekevät tarpeensa puistoon. Vaikka oman koiran kanssa menisi tyhjään puistoon, siellä on ne hajut. Jos joku ei vielä ymmärtänyt, esimerkiksi stressaantuneen koiran virtsa on toiselle koiralla vallan informatiivinen, havainnollistetusti kutakuinkin "fuck you" tyyppinen. Ja kun näitä on puisto täynnä, on se hyvin harvoin rentouttavaa koiralle. Tappeluista en ala edes puhumaan. Tilanne on kaikille koirille epäreilu, koska tilaa ei ole ja koska joku oikeasti uskoo että koirapuistot ovat autuus, niin sinne mahtuu jos jonkinlaista sakkia.

Toisella lukijalla on varmasti myös idea. Pitkä liina, jooh. Se ei ole vapaata liikkumista, vaikka vapauttaakin jonkin verran. Yhtä koiraa olen joutunut liinassa viemään. Kyllä, se auttaa ja väljentää oloja, mutta ei vapauta. Jos liinaan ei sotkeudu itse koiran kanssa, niin koirakaverit viimeistään. Liinaa varoessa ja väistellessä kehittyy myös mukavasti jumeja. Ja jos se koira sattuu olemaan meneväisempää sorttia, se tempaisee itsensä lenkin aikana moneen otteeseen liinan päähän kolhien itseään. (Ei meillä vaan! huutaa varmaan joku.)

On paljon koiria, jotka pysyvät irti ilman suurempaa panostusta koulutukseen. Koiria, jotka vapaanakin lönkyttelevät rennosti ja seuraavat omistajiaan hamaan tappiin asti. Sitten ovat koirat, jotka reagoivat herkemmin ärsykkeisiin ja ovat hankalampia irtipidettäviä. Se ei kuitenkaan ole mahdottomuus. Mahdottomampaa on oman asenteen muuttaminen, kuin koiran kouluttaminen. Kirjoittelin luoksetulosta viimeksi täällä.

Koiran liikuttamisen toteuttaminen on aina omia valintoja. Joskus lajityypillisen, tehokkaan liikunnan ja sosiaalisten kontaktien luominen vaatii enemmän työtä. Voi joutua lähtemään autolla puolen tai tunninkin matkan päähän, ennen kuin koiraa on turvallista laskea irti. Turvallisia koirakavereita voi joutua etsimään pitkäänkin tai koirien yhteisleikkejä voi joutua seuraamaan silmä kovana. Kesät metsästetään uintipaikkoja ja talvisin hyödynnetään jäät. Jos tiedetään se oma koira riskiksi ympäristölleen, sille voi hankkia kuonokopan. Koira ei myöskään syyttä ryhdy aggressiiviseksi, vaikka jokatoinen koira niin tuntuu käyttäytyvän. Käykö kellään mielessä, että koiraan voisi sattua?

Irtipitokeskustelu alkaa pikku hiljaa olla taas ajankohtainen. Puhutaan turvallisuudesta, luonnonsuojelusta ja vaikka mistä. Miksi ihmeessä me ihmiset laahustamme metsässä irrallaan, kun koirakin kerran niin häiritsee? Väitän että peuralaumaa ei yhtään rauhoita, vaikka niille kertoisi että Musti on nyt kytketty, eikä tule lähelle haukkumaan. Jos oikeasti alettaisiin suojella luontoa, meillä ei olisi autoja emmekä käyttäisi muovia. Jos eläinten hyvinvointi oikeasti kiinnostaisi, emme söisi lihaa, ainakaan kaupan hyllystä. Se, että joku antaa koiransa juosta vapaana ja huolehtii sen hyvinvoinnista, ei ole väärin. Se, että kehitämme turhia typeriä mihinkään perustumattomia sääntöjä, on hölmöä. Yhdestä suunnasta kiillotetaan sädekehää ja toisesta suunnasta kaikki on retuperällä.

Irtipito ei tarkoita sitä, että koira saa valvomatta mennä rymistellä ympäri maita ja mantuja tuhoten kaiken ja käyden vielä jonkun kimppuun. Liikkumisen ja vapaana olon tulee olla myös koiralle turvallista, aivan kuten ympäristölleenkin. Näin ollen sen voi opettaa pysymään polulla tai suosimalla soramonttuja ja talvella jäitä. Järki toivonmukaan sanoo, että uimarannoille ja koiralta kielletyille alueille ei mennä rälläämään.

Mitä turvallisuuteen tulee, hihna ei takaa yhtään mitään. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun nimenomaan kytkettynä oleva koira on käynyt päälle tai karannut. Kyse ei ole hihnoista tai pannoista. Kyse on siitä, miten koulutetaan ja koulutetaanko ollenkaan. Toivottavasti koirien olot paranevat täällä Suomessakin ja niiden hyvinvointiin panostettaisiin muutoinkin kuin ruokinnan suhteen.

P.S. On kohtelias velvollisuus käydä kysymässä lupaa juoksuttaa koiraa toisen tontilla. Useimmiten lupa on hennonnut.

Keskustelu vapaa ja rajaton. Avautumisesta tulee hyvä olo :)