Virkistysmetsässä väsymässä

Jo pidemmän aikaa suunniteltu retki lykkääntyi ja lykkääntyi kovien pakkasten vuoksi. Viimein sää näytti meille vihreää valoa, joskin vesisade oli melkoinen riski... Mutta lähdimme silti. Tulostelin viikolla karttoja ja suunnittelin reittiä, jotta meillä olisi nähtävää ja kuvailtavaa ja vaikka ja mitä. Tällä kertaa kohteena oli Pukalan virkistysmetsä ja seurana Janika koirineen. Retkemme alkoi Juurakosta, jossa heitimme rinkat selkään ja lähdimme kävelemään.

Myönnettäköön heti alkuunsa, että en ole kantanut rinkkaa yli vuoteen ja mulla on tosi huono kunto. En tosin ajatellut että näin huono, sillä jalat huusivat armoa ensimmäisen sadan metrin jälkeen. Rinkkaa säädettiin ja väännettiin, kiristettiin ja aseteltiin ja lopulta se istui paremmin. Kahden sadan metrin jälkeen olin tosin varma, että vaikka jaksaisin kävellä yöpaikalle, en pääsisi enää aamulla ylös...

Vilkku kantoi omaa reppuaan kantamuksistaan häiriintymättä. Tepasteli reippaasti ja aika hyvin osasi liukkaammalla varoa kaahailemasta. Pysähdyimme Siitinjärven rantaan nuotiopaikalle ensimmäiselle tauolle. Paikalle saapui toinenkin retkeilijä taukoilemaan, joka kertoi että seudulle liikkuisi kuulemma susi. No se vasta mielenkiintoista olikin... Tunnin tauolla selvittiin ja matka jatkui pitkin metsäpolkua. Syrjäisemmällä polulla, itseasiassa mitään polkua ei nähtävillä ollut, vaan maalitäplät puissa. Näkyi kyllä suuret käpälänjäljet, puiden juuriin oli virtsattu ikään kuin merkkaamismielessä (korkealle, ei mikään kettu) ja vastaan tulivat ison koiran ulosteita muistuttavat pötkötkin. No, suojakeli oli toki levittänyt kaikki jäljet, mutta oli mikä oli, se lisäsi tietyllä tapaa jännitystä retkeen.

Metsässä rämpiminen tuotti vähän tuskaa ja koitui aika raskaaksi. Maasto oli mäkistä, vuoroin märkää, vuoroin liukasta, vuoroin raskaassa suojalumessa tarpomista. Onnea oli, että on melkoisen vähäluminen talvi. Mutta rinkka selkään tehosteeksi tuo melkoisen kärsimys vivahteen tuohon puuhaan. Loppumatkasta tuntui, etten oikeastaan enää tunne jalkojani.

Parin tunnin rämpimisen jälkeen olimme viimein laavulla. Alkoi tulen viritys ja puiden kanniskelu. Tuskailua tuottivat järkyttävän kokoiset puut, joita emme kertakaikkiaan saaneet pienemmiksi. Sopii naureskella pois, mutta ei vaan kerta kaikkiaan voimat riittäänyt enää. Saimme nuotion sytytetyksi pienistä puista mitä löysimme ja taukoilimme hetken. Paikalle ilmestyi pari päiväretkeilijää porokoiransa kanssa. Hetken tuumailtuamme kehtasimme pyytää jätkiä hakkaamaan meille aamuksi puita. Iso kiitos, kun liiterissä sitten mukava pino odottikin.

Koirat jaksoivat riehua illan ihan huolella. Suunnistimme vielä ulkovessaa etsimässä pimeässä, ei meinannut millään löytyä. Kyltti osoitti keskelle korpea ja tuntui että käveltiin vaikka kuinka kauas pelkän otsalampun valossa. Meinasi usko loppua, mutta kyllä se tönö sieltä löytyi... Yhdeksän aikaan satoikin ihan kunnolla vettä, mutta nuotio roihusi ja me kömmimme makuupusseihimme. Vilkku oli ihan raato ja käpertyi kerälle kylkeeni.

Yöllä lisäilin itselleni huivia naamaan ja pipoa syvemmälle päähän, sillä alkoi pakastaa. Vilkku ja muut rämistelivät ympäri laavua ja kattoa ja pitivät melkoista meteliä. Mikä lie koiria valvotti, niin ihan sekaisin se ne ainakin sai. Vilkku tönötti laavun katolla, mutta aamuyöstä hytisi jo sen verran, että kömpi viereeni nukkumaan. Vaan ei silloinkaan suostunut makuupussiin tulemaan. Uskollinen pieni erähaukku ♥

Aamulla nukuimme melko pitkään ja aloitimme päivän rennosti. Jalat ja sormet olivat kohmeiset vaikka miten vaihtoi sukkia ja grillasi raajojaan nuotiossa. Meinasin polttaa kenkänikin, kun niitä kuivattelin... Vähän ennen puoltapäivää olimme valmiit jatkamaan matkaa ja hetken mietimme, mennäänkö ihan koko suunniteltua retkeä. Alkujaan olin suunnitellut meille reilu 14km minivaelluksen, mutta lyhensimme sen sitten kuitenkin 10km. Päätös osoittautui ihan fiksuksi, jalat olivat ihan jäässä, niihin sattui ja vielä paluumatkallakin kastelin polveni.

Pääsimme autolle, ehjinä, väsyneinä. Ja siinä kohtaa tuli fiilis, että reissu oli kaiken sen jäätymisen, kastumisen ja väsymisen arvoinen. Ensimmäinen talviretki on nyt siis selätetty, taas on opittu hiukan uutta ja muutamia niksejä, miten ensi kerralla jaksan paremmin. Ainakin alan ihan huvin vuoksi tarpomaan enemmän metsässä ja kantamaan rinkkaa, jotta se ei ole aina tuollainen järkytys kun retkelle lähtee.

Kiitoksia hyvälle seuralle ♥